31. heinäkuuta 2017

Japani 2017: Kohtaamisia

Japani-postaukset ovat nyt vähän viivästyneet kaikenlaisten muiden juttujen vuoksi, mutta yritän niitä tässä loppuvuoden aikana saada kirjoitettua. Tarkoitus on käsitellä erilaisia teemoja, mutta toki myös esitellä kohteita. Tässä ensimmäisessä postauksessa kerron kohtaamisista.



Vaikka postauksen aiheena ovat kohtaamiset ihmisten kanssa, ei kuvissa juurikaan ihmisiä esiinny. Tämä johtuu siitä, että salakuvaaminen on rumaa enkä itsekään haluaisi päätyä jonkun tuntemattoman blogiin. Vaikka henkilöistä olisi kuviakin, kaikilta ei ole saatu lupaa niiden julkaisuun. Niinpä ne pysyvät yksityisissä arkistoissa.

Halusin silti kuvittaa postauksen matkakuvilla, jotka toivottavasti ovat kivoja katsella.

Iäkäs rouva junassa


Karatsussa hiekkarannalla


Olimme tulossa poispäin Karatsusta paikallisjunalla, kun kyytiin nousi iäkäs rouva. Tämä nainen kiinnitti huomioni, koska hänen pukeutumisensa pisti silmään muihin verrattuna. Hänellä oli yllään valkoista pitsiä, jota oli asustettu tummanvihreällä. Asu sisälsi lukuisia kerroksia, hatun ja pitsiset irtohihat. Minun silmääni se oli niin mori kei kuin nyt vain voi olla. 

Katseemme kohtasivat junassa, enkä voinut olla hymyilemättä. Oli niin turkasen kuuma päivä, etten itse ollut voinut kuvitellakaan pukeutuvani kunnolla mori keihin, mutta olen varma, etteivät japanilaiset vain hikoile samalla tavalla kuin suomalaiset. Ehkä he ovat tottuneempi yli 30 asteen lämpötiloihin.

Valitettavasti tuo vanhempi nainen käänsi katseita, muttei sillä positiivisella tavalla. Pikemminkin ihmiset suorastaan välttelivät katsomasta häneen. Juna alkoi täyttyä, mutta naisen viereen jäi tyhjä paikka. Ihmiset menivät mieluummin seisomaan kuin istuivat hänen viereensä. Hän sai istua yksin koko matkan aina Hakatan asemalle asti, jolloin nousi junasta samaan aikaan meidän kanssamme.

Emme vaihtaneet sanaakaan, ainoastaan muutaman ystävällisen katseen. Minua suorastaan harmittaa, etten uskaltautunut kehaisemaan tuon rouvan asua. Se oli niin kaunis! Hänestä tuli sankarini. Kun minusta tulee vanha, haluan olla kapinamummo, joka uskaltaa pukeutua omaan tyyliinsä välittämättä ympäristön mielipiteistä.

Japanilainen kirjekaveri


Hamarikyu-puutarhan teetalossa

Olen kirjoitellut kirjeitä ja pikaviestejä erään japanilaisen kanssa nyt kolmisen vuotta. Löysimme toisemme joltain kirjekaverisivustolta, jonka nimeä en enää muista ja jota en käytä nykyisin. Kirjeiden  mukana on kulkeutunut mm. makeisia puolin jos toisinkin sekä muuta pientä mukavaa, minkä voi helposti postittaa.

Kun Japanin matka varmistui, kysyin tältä kaveriltani, haluaisiko hän tavata minut, M:n ja M:n vanhemmat. Halusihan hän, joten sovimme treffit Tokion viikkomme sunnuntaille. Viikolla hän olisi ollut töissä, joten tapaamisen järjestäminen olisi ollut vaikeampaa. Jo ennen tuota tapaamista pikaviestit lentelivät molempiin suuntiin ja mietimme, mitä voisimme tehdä.

Sovimme tapaamisen Hamarikyu-puutarhaan, jossa vierailimme M:n kanssa myös häämatkallamme. Tuttuun paikkaan meidän olikin helppo löytää perille.

Jännitin tapaamista kamalan paljon, koska sen enempää japanini kuin englantinikaan ei ole täydellistä. Kaiken lisäksi japanilaiset ääntävät englantia omalla erikoisella tavallaan ja pelkäsinkin, etten saa selvää kaverini puheesta. Myönnettäköön, että ajoittaisia kommunikointiongelmia olikin, mutta ei mitään, mistä ei olisi selvitty selittämättä kautta rantain ja elekielellä. Epäselväksi taisivat ainoastaan jäädä muumien englanninkieliset nimet, joiden etukäteen selvittäminen ei ollut tullut kummallekaan mieleen. (Itse en ole kovin kiinnostunut muumeista, mutta kaverini fanittaa niitä täysillä, joten niistä tuli puhuttua.)

Kävimme myös porukalla syömässä jonkinlaisia vartaita. Tarjolla oli erilaisia lihoja, mutta myös mm. lootuksen juurta, joka olikin yllättävän hyvää. Viimeiseksi kävimme vielä toisessa paikassa syömässä japanilaista jäätelöä.

Päivä oli ehkä hieman jännittynyt. Uusien ihmisten tapaaminen on minulle aina vähän koettelemus, vaikka olisin jotain kautta kyseisen henkilön kanssa kommunikoinutkin. Se ei tarkoita, etteikö minusta olisi kiva nähdä ihmisiä... Minä vain jännitän sitä.

Viimeiseksi annoimme kaverilleni vielä tuliaiset. Olimme hankkineet hänelle Mymmeli-mukin ja syvän lautasen, xylitol-purkkaa (se on kovaa huutoa Japanissa) ja Luhdan pussilakanasetin. Kuten sanoin, kaverini pitää muumeista, mutta myös suomalaisista kodintekstiileistä. Hän näyttikin liikuttuvan melkein kyyneliin saakka ja kiitteli vuolaasti. Vähän pelkään, miten pahan kiitollisuudenvelan oikein aiheutin hänelle lahjalla.

Minäkin sain lahjan: keksejä (jotka on syöty jo, joten eivät päässeet kuvaan), käsivoiteen ja meikkisiveltimen. Olen huono hankkimaan kauneudenhoitovälineitä tms., joten onkin kätevää saada niitä lahjaksi. Käsivoidetta en ole vielä testannut, koska edellinen purkki on kesken, mutta meikkisivellin on laadukkaan oloinen käytössä. 


Kaiken kaikkiaan tapaaminen oli oikein mukava. En todellakaan kadu, että menin sopimaan sen, vaikka kiemurtelin jännityksestä jo varmaan kolme viikkoa aiemmin. Oli mahtavaa nähdä livenä ihminen, jonka kanssa on jo useamman vuoden pitänyt yhteyttä.

Kawagoen opas


Kawagoen pääkatua
Varasin meille Kawagoen kävelyretken yhdelle reissupäivistä. En ehkä lukenut kuvausta riittävän tarkasti, sillä kuvittelin sen olevan samanlainen kuin muutkin päiväreissut, joilla olemme Japanissa olleet: pyörimistä ison turistiryhmän kanssa. No, eipä ollut. Maksimiosallistujamäärä retkelle oli kuusi henkeä ja näistä kaksi perui, joten olimme oman porukan kesken oppaan kanssa.

Alkumatkasta minua lievästi sanottuna ahdisti. Oppaamme oli keski-ikäinen japanilainen nainen, jonka englanti oli sanalla sanoen todella japanilaista. Lisäksi hän oli erittäin innokas ja sosiaalinen ja kyselemässä koko ajan jotain. Totta kai se kuuluu työrooliin, enkä  nyt missään nimessä kritisoi häntä. Minä olin vain varautunut siihen, että voin hukkua turistimassaan, mutta nyt sainkin 25% oppaan huomiosta ja jouduin oikeasti olemaan itsekin sosiaalinen. Se oli hieman shokki alkuunsa, mutta selvisin päivästä kuitenkin.

Opas kulki kanssamme junilla Tokiosta Kawagoeen ja kierrätti meitä siellä eri kohteissa, joista osasi kertoa seikkaperäisesti. Käytimme julkista liikennettä, mikä oli myös omalta osaltaan mielenkiintoista. Lisäksi kävimme yhdessä syömässä.

Opas tarjoutui todella monessa kohtaa ottamaan meistä perhepotrettia, kun taas me halusimme kuvata kohdetta emmekä itseämme. Se oli hieman kiusallista, koska opas luuli, että me vain kursailemme, kun sanoimme, ettei kuvia tarvitse ottaa. Niinpä sitten hänen mielikseen suostuimme muutamaan potrettiin. Tässä taisivat taas kulttuurierot vähän ponnahtaa näkyviin ja ehkä joitain luonne-erojakin.

Kaiken kaikkiaan päivä oli silti mukava, vaikka tämäkin vähän jännittynyt minun osaltani. Oppaamme oli asiantuntija omassa hommassaan ja oli todella perehtynyt kohteisiin. Oikeastaan olen aika iloinen, etten lukenut sitä retken kuvausta niin tarkasti. En välttämättä olisi uskaltanut varata retkeä, jos olisin tiennyt, mitä on tulossa. Vaikka ryhmän pieni koko tuli yllätyksenä ja oli alkuun shokki, kokemus jäi positiivisena mieleen.

Nihon Minka-enin työntekijät


Nihon Minka-en
Kävimme Nihon Minka-enin edo-kylässä, jonne on siirretty edo-kauden aikaisia rakennuksia. Kylä oli käytännössä ulkoilmamuseo ja siellä oli myös miltei jokaisessa rakennuksessa työntekijä tai pari ottamassa vierailijat vastaan.

Aika nopeasti kävi ilmi, ettei paikassa käy kovinkaan paljon länsimaalaisia turisteja. Työntekijöille olimme ihmetys jo sinällään ja useampi kysyikin, mistä olemme kotoisin ja kauan olemme asuneet Japanissa. Siinä sitten seliteltiin, että Suomesta ollaan ja ihan vain turistimatkalla. Tämä herätti suurta hämmästystä, mutta myös innostusta. Pääsimme kertomaan Suomesta ja toisaalta eräskin herra ryhtyi pohdiskelemaan, kuinka haluaa Suomeen matkustaa. Hän kertoi haluavansa nähdä sekä yöttömän yön että revontulet, joten tiedossa taitaa olla melkoisen pitkä reissu, mikäli hän sellaiselle joskus päätyy.

Kaikki olivat jälleen todella ystävällisiä, vaikka jokainen vastaantullut henkilö ei englantia puhunutkaan. Japaniksi tuli ihan pari sanaa vaihdettua, mutta olen ehkä vielä liian arka käyttämään kieltä kunnolla.

TV-ohjelman tekijät


TV-ohjelman kuvauksissa Nihon Minka-enissä

Nihon Minka-enissä sattui myös toinen hauska tapaus. Olimme vasta aloittaneet kierroksemme siellä, kun minä harhailin yhden talon takapihalle ja sillä välin tv-ohjelman kuvausryhmä nappasi M:n kiinni. M meni suostumaan siihen, että vastaillaan kysymyksiin ohjelmaa varten. Kun minä sitten palasin takapihalta, olinkin yhtäkkiä kuvausryhmän edessä ja minulle selitettiin, kuinka "vaimo tulee myös juttuun mukaan ja kuinka minulla kaunis tukka, joka  näyttää upealta televisiossa".

Tiedätkö, olin totaalisen paniikissa. Siinä ei kuitenkaan auttanut kuin hymyillä ja yrittää parhaansa. Kuvausryhmällä oli tulkki mukana, mutta hänen puhettaan ei pystynyt kuulemaan siihen, mihin meidät aseteltiin seisomaan. Kuulimme lähinnä toisen työntekijän japaniksi esitetyt kysymykset. Pulassa oltaisiin oltu, jos ei oltaisi japania osattu.

M vastasi ensin kolmeen kysymykseen (miksi tultiin paikalle, mitä ajatellaan paikasta ja mitä aiomme tämän jälkeen), jonka jälkeen minulta kysyttiin, mitä minä (jälleen kerran minuun viitattiin vaimona) ajattelen paikasta. Toivon todella, että editointivaiheessa sönkötykseni on dubattu. Oli se sen verran kuumottavaa, etten oikeasti edes muista, mitä kysymykseen vastasin. 

Lopuksi meitä haluttiin vielä kuvata tutkimassa taloa ja pyydettiin käyttäytymään ihan normaalisti. Ihmeteltiin hetki ympäristöä ja juteltiin olevinaan niitä näitä, kunnes meitä kehotettiin kävelemään kohti seuraavaa rakennusta. Ja se oli sitten siinä. Kiitokset puolin ja toisin, ja vihdoin saatoin taas hengittää.

En tiedä, miltä kanavalta ohjelma tuli ulos vai onko se vielä tullutkaan. Ehkä niin onkin parempi, sillä en välttämättä kestäisi katsella itseäni videolta.

Samurai-museon perhe


Samurai-museo
Samana päivänä seikkailimme vielä Samurai-museoon, jonka löytäminen oli pikkuisen vaikeampaa kuin olin ennakoinut. Jotenkin silti onnistuimme harhailemaan perille ja tulimme paikalle juuri sopivasti, sillä 10 minuutin päästä oli alkamassa pääsylippujen hintaan sisältyvä opastettu kierros.

Siinä odotellessa appi ajautui keskusteluun omistajan kanssa. Taas ilmoille heitettiin ne perinteiset kysymykset, mistä oltiin kotoisin. Sitten kävikin ilmi, että omistajan poika, joka oli myös töissä samassa museossa, oli ollut Suomessa opiskelujensa aikana. Mies kutsui poikansa paikalle ja sitten puhuttiin vähän suomea.

Omistajan tytär lähti kierrättämään meitä museossa ja oli superkiva. Hän osasi selittää esineistä erittäin mielenkiintoisesti, minkä vuoksi kierros venähti pikkuisen yliajalle, mutta se ei haitannut. Myös hän kyseli kierroksella olevilta kaikenlaista ja osallisti siten porukan kiitettävän hyvin. Puhuin hänen kanssaan hetken Rilakkumasta (jonka hän bongasi laukustani), haha. Pari turistia pääsi myös pukeutumaan samurai-kypärään ja pitelemään katanaa käsissään.

Kun poistuimme museosta, omistajan poika huuteli vielä suomeksi kiitosta peräämme. Se pisti hymyilyttämään ja toki vastattiin sitten sekä suomeksi että japaniksi. Kohtaaminen jätti lämpimän mielen.

Summa summarum


Kaikenlaisia muitakin pieniä kohtaamisia reissulla sattui, mutta keräsin tähän postaukseen nyt isoimmat jutut. Japanilaiset ovat monesti varsin mukavia ja miellyttäviä ja pyrkivät auttamaan turisteja parhaansa mukaan. Tasan kerran (ei tällä reissulla) on kohdalle osunut epämiellyttävää käytöstä, muuten kaikki on sujunut oikein kivasti.

Tässä postauksessa en sen tarkemmin lähtenyt esittelemään kohteita, joissa nämä kohtaamiset tapahtuivat, mutta palaan siihen puoleen vielä myöhemmin.

29. heinäkuuta 2017

Lukupäiväkirja 18/2017: Jäljitetty ja Vainuttu


Elina Rouhiainen - Jäljitetty (Susiraja #3) ja Vainuttu (Susiraja #4)


Jäljitetty 


Jäljitetty on neliosaisen Susiraja-sarjan  kolmas osa. Aloitin sarjan lukemisen syksyllä 2015, jolloin ahmaisin melko perätysten kaksi ensimmäistä osaa. Niissä pidin erityisesti päähahmosta, Raisasta, ja hänen ystävästään Nikosta, mutta Raisan rakkaudenkohteelle Mikaelille sen sijaan en oikein lämmennyt.

Kolmannen osan alussa Raisa ja Mikael ovat päätyneet eri teille ja Raisa on aloittamassa opintonsa kuvataideakatemiassa. Alku on kuitenkin takkuinen, eikä Raisan paineita ainakaan helpota, kun vampyyri Konsta palaa Suomeen ja kertoo tietävänsä jotain erityistä hänen taustastaan. Konsta ei kuitenkaan suostu paljastamaan tietojaan ennen kuin Raisa on etsinyt käsiinsä kadoksissa olleen kaksoisveljensä, Mitjan.

Kun Raisa ja Mitja vihdoin kohtaavat, tapahtumat lähtevät syöksykierteeseen, jollaista en todellakaan osannut odottaa. Olin kyllä jo tiedostanut, ettei Raisa taidakaan olla ihan tavallinen ihminen, mutta en arvannut suuntaa, johon tarina lähtisi. Käänteen vuoksi Jäljitetty onkin ehkä tähän mennessä sarjan paras osa ja piti minut lopulta otteessaan vielä paremmin kuin kaksi edellistä.

Hieman yllättäen pidin tässä osassa myös Mikaelista enemmän. En tiedä, onko hän hieman aikuistunut vai onko sietokykyni vain kasvanut. Raisan rakkaus tuntuu kyllä välillä raivostuttavan ylitsepursuavalta, mutta toisaalta siedin sitä yllättävän hyvin. Mikael ei edelleenkään saa minua lämpenemään, mutta aloin kuitenkin sulattaa hänet paremmin.

Kirja jätti jälkeensä kuplivan uteliaisuuden, ja nyt haluankin tietää, miten tarina oikein päättyy.


Vainuttu


Luin sarjan päätösosan miltei heti edellisen perään. Se olikin varmasti hyvä ratkaisu, sillä kun sarjan osien väliin jää pitkä tauko, asioita väistämättä unohtuu. Nyt ei ainakaan sitä ongelmaa ollut.

Kirjan alussa tunnelma tuntui kepeältä, vaikka Hukkavaarasta huonoja uutisia kuuluikin. Ongelmat kuulostivat kovin tavanomaisilta ja tilanne näytti rennolta aiempiin tapahtumiin nähden. Aavistelin toki, että kyseessä oli tyyni hetki ennen myrskyä, ja näinhän se sitten olikin. Kun alkoi tapahtua, tapahtui ryminällä ja lukijana tempauduin täysillä mukaan. Hahmojen puolesta sai jännittää viimeisiin hetkiin asti, vaikka välissä oli kevyempiä suvantokohtiakin.

Vainuttu tuntui juuri sopivalta päätösosalta kirjasarjalle. Kokonaisuus paketoituu sievästi ja lukijaa tyydyttävästi. Vaikkeivät hahmot säästy kolhuitta, loppua leimaa positiivinen pohjavire, mikä on ainakin minulle mieleen.

Koko sarja oli varsin mielenkiintoinen lukuelämys ja tarina oli paljon monipuolisempi kuin oletin silloin, kun ensimmäiseen kirjaan tartuin. Olen sanonut blogissa ennenkin, etten koe ihmissusia omaksi jutukseni, mutta jotain taikaa tuntuu olevan nimenomaan näissä suomalaisissa ihmissusitarinoissa. 

Suosittelen sarjaa YA:n ja paranormaalien romanssien ystäville... ja miksei kaikille muillekin. Fantastiset elementit ovat vain yksi osa kokonaisuutta ja samalla käsitellään myös ystävyyttä, rakkautta ja perhesuhteita mielenkiintoisella tavalla. Kyseessä on siis ehdottomasti tutustumisen arvoinen sarja.

27. heinäkuuta 2017

Twiittejä Maan mahdista ja Tulen tahdosta



Twitter on suosikkini sosiaalisen median kanavista ja onkin ollut ilahduttavaa huomata, että jokunen lukijakin on siellä kirjani maininnut. Keräsin muutaman twiitin Maan mahdista ja Tulen tahdosta.

Lukijoiden palaute piristää ankeimmankin päivän ja antaa intoa jatkaa kirjoitusurakkaa, jonka päätöspistettä ei ole näkyvissä. Pienelläkin huomiolla on merkitystä ja jokainen lukija on tärkeä. Sen takia halusin nostaa näitä twiittejä näkyviin myös blogin puolella.

Kiitos kaikille!















Mikäli päätät twiitata kirjoistani, ilahdun suuresti, jos tagaat minut (@Afeni84) tai käytät kirjojeni hashtageja eli #Maanmahti, #Tulentahto ja #Missäsydän. Samat ovat käytössä toki Instagraminkin puolella.

24. heinäkuuta 2017

Syksyn kirjoitussuunnitelma

Alkuvuosi on jo jäänyt taakse, mutta toinen puolisko on jäljellä. Olenkin miettinyt, mihin kirjoitusprojekteihin sen haluan käyttää ja millä aikataululla. Pitkällisen pohdinnan jälkeen loppuvuoden urakaksi valikoitui kaksi käsikirjoitusta.

Kuva täältä.
Olen vihdoin saanut jäsenneltyä syksyni suunnitelmia. Tarkkaa aikataulua en ole luonut, koska en voi tietää, mitä elämä heittää eteen. Minulla on kuitenkin tavoitteena saada kahden käsikirjoituksen raakaversiot naputeltua syksyn aikana.

Projekti V


Minulle tuli tunne, että haluaisin kirjoittaa vielä vähän lisää serafeista ja daemoneista. Tarina sijoittuu samaan maailmaan kuin Missä sydän, mutta se on silti itsenäinen teos, ei jatko-osa. En edes vielä tiedä, päätyykö se lopulta julkaisuun, mutta haluan nyt joka tapauksessa kirjoittaa sen ainakin kertaalleen.

Tavoitteena on seuraavan kuukauden tai parin aikana saada tosiaan raakaversio rykäistyä ulos. Olen päässyt hyvään alkuun, mutta myös muutellut vielä suunnitelmiani sen verran, ettei etenemistahti ole päätä huimannut. Nyt päähahmokaartini alkaa kuitenkin olla mielestäni sopiva ja palikat ovat hiljalleen loksahdelleet paikoilleen (kunnes tulee taas seuraava kriisi ja mikään ei toimi).

Kun raakaversio on kirjoitettu, jätän sen hautumaan. En tiedä vielä, pyydänkö jonkun lukemaan sen jo tuossa vaiheessa vai kirjoitanko sen kertaalleen uudestaan, ennen kuin luovutan tekstiä toisille silmille. Katson, miltä ajatus tuntuu, kun olen päässyt siihen pisteeseen. Yleensä varhaisessa vaiheessakin saatu palaute on kyllä vienyt tekstiä eteenpäin, joten siinä mielessä edes yksi ulkopuolinen näkemys voisi olla hyvä juttu.

Tein myös Projekti V:lle oman Pinterest-taulun, jonne kerään tunnelma- ja inspiraatiokuvia tarinaa varten.

Kristallin lapset 3


Kun Projekti V:n raakaversio on valmis, tartun vihdoin VV:n kirjoittamiseen. Rakenne ja juonisuunnitelma on pääpiirteittäin kasassa (itse asiassa myös neljännen kirjan osalta), mutta varsinaista tekstiä en ole vielä aloittanut. Juuri nyt on tuntunut hyvältä kirjoittaa välissä muuta. Uskon kuitenkin, että syksyllä on ihana päästä takaisin tuttuun maailmaan ja tuttujen hahmojen pariin. Johan tässä alkaa olla pienoinen ikävä.

En osaa sanoa, pääsenkö tekstin pariin jo syyskuussa vai meneekö jopa marraskuulle asti. Jälkimmäisessä tapauksessa tästä tulee NaNo-projekti, mutta katsotaan nyt ensin, miten tässä käy. Tänä syksynä joka tapauksessa aloitan urakan ja tavoitteena on, että raakaversio on kasassa vuoden loppuun mennessä, mieluusti toki jo aiemmin.

Näissä kahdessa riittänee tekemistä hetkeksi, joten muut tarinat ovat nyt muhittelulistalla. Ketut kutkuttelevat edelleen mieltäni, samoin ilmapiraatit, enkä olekaan näitä ideoita hylännyt. Ne vain odottavat nyt omaa vuoroaan.

22. heinäkuuta 2017

Alkusyksyn suunnitelmia

Kesä ei onneksi ole vielä ohi, mutta silti syksykin alkaa jo kajastella ajatuksissa. Alkusyksy näyttääkin oikein mukavalta, koska joka kuulle on tarjolla tapahtumaa ja tekemistä. Ei tarvitse vain hautautua kotona, kun voi tavata ihmisiä ja tehdä kivoja asioita.

Kuva täältä.

5.8.2017 - Hel-YA!


Hel-YA! on suomalainen young adult -kirjallisuuden oma tapahtuma, jossa on paljon mielenkiintoisia esiintyjiä. Tapahtuman järjestävät yhteistyössä kustannusyhtiö Kaiken Entertainment sekä Gummerus Kustannus, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Kustannusosakeyhtiö Otava ja WSOY. 

Menen tapahtumaan kutsuvieraana bloggaajan roolissa, joten luonnollisesti myös bloggaan siitä sitten jälkikäteen. Odotan jännityksellä, mitä kaikkea pääsenkään päivän aikana kuulemaan.

Oletko sinä tulossa tapahtumaan?

8.-10.9.2017 - Tracon


Syksyn lähes pakolliseen ohjelmaan kuuluu omalta osaltani Tracon, joka on animeen ja roolipeleihin keskittyvä tapahtuma. Se sisältää paljon puheohjelmaa ja muuta mielenkiintoista menoa. 

Aiemmista vuosista poiketen varasimme M:n kanssa hotellin tällä kertaa kahdeksi yöksi, joten suuntaamme Tampereelle jo perjantaina. Myös Tracon on laajentunut tarjonnaltaan kolmipäiväiseksi, joten uskoisin meidän pyörähtävän Tamperetalon puolellakin, kun olemme saaneet itsemme paikkakunnalle asti siirrettyä.

Varsinaisia cosplay-suunnitelmia minulla ei ole (okei, haluaisin cossata Netsuzou Trapista, mutta nyt ei ehkä budjetti anna myöten), mutta ajattelin yhtenä päivistä heittää niskaan Korpinkynnen koulukaavun. Kahtena muuna päivänä menen luultavasti mori keissä, jos vain keksin sopivan ja itseään miellyttävän kokonaisuuden.

Traconissa saa ilman muuta tulla nykäisemään hihasta, ja jos sinulla on jokin kirjoistani matkassa, voin sen myös signeerata mielihyvin.

Onko Tracon osa sinunkin syyssuunnitelmiasi?

6.-7.10.2017 - Kirjoita scifiä ja fantasiaa -työpaja


Lokakuussa onkin sitten tässä kotinurkilla tarjolla kirjoitustyöpajaa, joka keskittyy fantasiaan ja scifiin. Koska olen sellaista toivonut vuosia, aion tietenkin työpajaan ilmoittautua. Nyt toivon sormet ja varpaat ristissä, että ilmoittautujia on tarpeeksi, jotta se saadaan toteutettua, muttei kuitenkaan liikaa. En halua jäädä rannalle ruikuttamaan!

En yhtään osaa sanoa, mikä tarina minulla on tuossa kohtaa työn alla ja en tiedä, voiko kurssin sisältöä soveltaa sen työstämiseen. Optimaalista toki olisi, jos näin voisi tehdä. Joka tapauksessa uskon kurssin taas antavan jotain uutta kirjoittamiseen. Tähän asti jokainen kurssi on antanut ja erityisen hyviä ovat olleet spefiin keskittyvät kurssit.

Loppusyksylle minulla ei toistaiseksi ole menoja suunniteltuna, mutta suoraan sanottuna ei haittaisi, jos marras-joulukuullekin jotain kivaa keksisi. Nanoa saatan jopa tänä vuonna harkita, jos vain kirjoitusprojektit ovat marraskuussa sopivassa vaiheessa.

Mitä suunnitelmia sinulla on syksyksi?

21. heinäkuuta 2017

Missä sydän saatavilla!

Missä sydän on jo ilmestynyt osaan verkkokirjakauppoja ja e-kirjakauppoja. Nyt on siis oivallinen tilaisuus napata itselle tai kaverille lahjaksi uutta luettavaa suositpa sitten painettuja tai e-kirjoja.

Kannen kuva: Elli Hytti

Takakannen teksti

Luvia Melek on lähetetty ihmisten maailmaan suorittamaan viimeistä serafiopintoihinsa kuuluvaa harjoittelua. Hän saa tehtäväkseen toimia kirjailija Lis Bellon assistenttina ja samalla harjoitella ihmisten suojelua sekä opiskella ihmisten elämää.

Rouva Bello on määrätietoinen työnantaja, mutta hänellä tuntuu olevan Luvian suhteen jotain muutakin mielessään. Luvia ei tiedä, miksi hänen sydämensä käy ylikierroksilla ja puna pyrkii poskille rouva Bellon seurassa yhä useammin. Serafienhan ei pitäisi kokea samanlaisia tunteita kuin ihmisten.

Samaan aikaan Luvian paras ystävä alkaa tapailla epäilyttävää miestä. Luvia joutuu kyseenalaistamaan kaiken ihmisistä ja serafeista oppimansa ja miettimään uudestaan, mikä on oikein ja mikä väärin.



Osta seuraavista paikoista

Painettu
Adlibris
CDon
Suomalainen kirjakauppa
Booky

E-kirja
Kobo Books
Amazon
Elisa Kirja

Kirjabloggaajille tiedoksi


Koska kirjani on julkaistu Books on Demandin kautta, voit tilata heiltä ilmaisen arvostelukappaleen siitä lähettämällä sähköpostia osoitteeseen lehdisto@bod.fi. Kerro viestissä, minkä kirjan haluaisit arvosteltavaksi. Voit siis Missä sydämen lisäksi tilata Maan mahdin tai Tulen tahdon.

PS. Sateenkaarifantasiaa arpoo Twitterissään yhden kappaleen Missä sydän -kirjaa. Voit osallistua tykkäämällä heidän twiitistään.

17. heinäkuuta 2017

Indiekirjailijan yhteistyö kansitaiteilijoiden kanssa

Indiekirjailijalla on kansikuvan teossa kaksi vaihtoehtoa: kaiken voi tehdä itse tai sitten palvelun voi hankkia ulkopuolelta. Ratkaisun jokainen joutuu tekemään paitsi omien taitojensa, myös budjettinsa rajoissa.

Kun oma osaaminen ei riitä


Olen piirrellyt lapsesta asti, mutten silti koskaan kehittynyt siinä puuhassa erityisen hyväksi. Toisinaan mallista piirretyt kuvat onnistuvat suhteellisen hyvin, mutta omaa luomiskykyä minulla ei kuvataiteellisesti vain ole. Ehkä kyse on harjoituksen puutteestakin, sillä en ole todennäköisesti tarpeeksi omistautunut piirtämiselle.

Sama pätee valokuvaukseen. Minusta on silloin tällöin mukava räpsiä kuvia, vaikkei visuaalinen silmäni välttämättä ole se kaikkein paras. Lisäksi perehtyneisyyden puute näkyy tässäkin puolessa. Aiemmassa työssäni minulla oli mahdollisuus käyttää järjestelmäkameraa, mutta koin sen monesti rasitteena. Kaikkien toimintojen kunnolliseen opetteluun olisi mennyt aikaa (jota sivumennen sanoen ei koskaan ollut) ja lisäksi harjoitusta olisi tarvittu enemmän kuin satunnaiset kuvauskeikat tarjosivat. Monesti tuli siis vain lätkäistyä kamera automaattiasetuksille ja toivottua parasta. Ei pätevin menetelmä ja on taatusti järkkärin monipuolisten mahdollisuuksien haaskaamista, mutta kiire tekee tehtävänsä tässäkin, valitettavasti.

Sekä valokuvaaminen että piirtäminen ovat taiteenlajeja, jotka vaativat kunnollista perehtymistä ja vuosien harjoittelua. Ne syövät aikaa, jota minulla ei käytännössä ole. Tai olisi, mutta joutuisin lohkaisemaan sen jostain muusta, kuten vaikkapa kirjoittamisesta. Koska kirjoittaminen on minulle intohimo, ei tällaisessa päätöksessä olisi kerrassaan mitään järkeä.

Kun taidot sitten ovat sattuneesta syystä rajalliset, mutta haluisi kuitenkin saada aikaan kelvollista jälkeä, pitää etsiä ratkaisua itsensä ulkopuolelta. Olen siinä mielessä onnekas, että tuttavapiirissäni on ihmisiä, jotka ovat eri tavalla lahjakkaita kuin minä. He ovat myös panostaneet tosissaan näihin lahjakkuusalueisiinsa ja se näkyy työn jäljessä. Ihailen heidän intohimoaan ja teoksiaan.

Kristallin lapset -sarjan kannet




Kuten olen blogissa jo aiemmin kertonut Kristallin lapsien kannet on kuvannut Eveliina Kronqvist, joka on  myös taitava cosplay-kuvaaja. Hän cosplay-kuviinsa voit käydä tutustumassa Mialiina cosplay photographyssä.

Tutustuin Eveen aivan muissa kuin valokuvauksellisissa merkeissä, mutta kun tarvitsin apua kansien luontiin, kysäisin häneltä, olisiko hänellä kiinnostusta hommaan. Minulla kävi tuuri, ja Eve halusi tarttua tehtävään, vaikken varmasti ole ollut se helpoin asiakas. Varsinkin ensimmäisen kannen kohdalla olin aivan ulalla kaikesta. On todella vaikea lähteä ohjeistamaan toista ihmistä toiveistaan... varsinkin, kun ne toiveet ovat itsellekin hataria ja epäselviä. Eve kuitenkin selvisi Maan mahdin kannesta kiitettävästi, ja minä opin samalla aimo annoksen taiteilijan kanssa työskentelystä.

Kun Tulen tahto kaipasi kantta, oli selvää, että halusin Even jatkavan hommassa. Välissä oli noin vuoden verran aikaa ja Eve olikin sinä aikana hionut taitojaan entisestään. Mielestäni tämä myös näkyy kannessa ja sen tunnelmassa. Kuvasta näkee myös, että yhteistyö mallin kanssa on toiminut.

Tämä jälkimmäinen kansi onkin sellainen pysäyttävä minulle. Aina kun näen sen jossain, sydän oikein sykähtää ilosta.

En ole aloittanut kolmannen osan, VV:n, kirjoittamista vielä. Sen kuitenkin tiedän, että haluaisin kansitaiteen säilyttävän linjansa myös tässä (ja viimeisessäkin) osassa. Siispä toivon, että Eve on käytettävissä, kun taas siihen pisteeseen päästään.

Missä sydän -kansi



Kun alkoi näyttää siltä, että salainen projektini, Missä sydän, pääsee kansien väliinkin, oli aika taas pohdiskella kansikuva-asioita. Niin paljon kuin Even valokuvista tykkäänkin, halusin tähän kirjaan jotain erilaista. Tarinalla ei ole mitään tekemistä Kristallin lapsien kanssa, joten mielestäni se vaatii oman fiiliksensä myös kansikuvan suhteen. Halusinkin kokeilla piirrettyä kantta.

Urakka alkoi siitä, että ylipäätään löysin taiteilijoita. Onneksi netti on täynnä hyviä vihjeitä, kun vain osaa kysyä. Tutustuinkin erilaisten taiteilijoiden kädenjälkeen, jonka jälkeen laitoin kyselyä muutamalla kiinnostavimmalle. Loppujen lopuksi valitsin kirjan kannen tekoon Elli Hytin. Hänen töihinsä voit tutustua Deviant Artissa.

Pidän erittäin paljon Ellin tyylistä ja värien käytöstä. En ymmärrä, mitä kaikkea hienouksia siihen mahdollisesti liittyy, mutta tunnistan minua miellyttävän kuvan joka tapauksessa. Kanteen päätyivät tarinan päähahmot Lis Bello (vasemmalla) ja Luvia Melek.

Tällä kertaa minulla oli jonkinlainen visio kannesta. Tiesin myös hahmojen ulkonäön ja pukeutumistyylin, joskin pieniä muutoksia tuli vielä matkan varrella, koska kirjoitusprosessi oli kesken. Onneksi Elli ei menettänyt hermojaan minun kanssani. Minulla on nimittäin tunne, etten taaskaan ollut se helpoin mahdollinen asiakas, mutta Ellin ote säilyi loistavana koko ajan. Kiitos siitä!

Mitä on jäänyt käteen?


Minulla on kolme upeaa kansikuvaa, mutta siinä ei ole kaikki, mitä olen yhteistyöstä saanut. Olen nimittäin oppinut varsin paljon kaikenlaista sekä itsestäni että muista ihmisistä ja yhteistyön tekemisestä. Sekä valokuvaamisessa että piirtämisessä on omat hankalat paikkansa ja välillä myös elämä voi tulla muiden juttujen tielle. Tämä on opettanut varaamaan aikatauluun väljyyttä. 

Olen myös oppinut sen, ettei kantta voi vain tilata. Vaikka taiteilijat tekevän konkreettisen työn, myös minun panostani vaaditaan. Kukaan ei osaa lukea ajatuksia vaan minun on osattava pukea ne sanoiksi. Huvittavaa melkein, miten vaikeaa se on. Teen sitä päivittäin, kun naputtelen tekstejäni eteenpäin, mutta siitä huolimatta omien visuaalisten visioiden kuvaaminen toiselle tuottaa minulle hankaluuksia. Tästä syystä en voi olla ihailematta sekä Even että Ellin vastaanottokykyä. Sekavista selostuksistani on saatu selkoa ja toivomistani muutoksista ei ole napistu. Pahoitteluni silti, jos olen paikoittain ollut hankala.

On upeaa, että ympärilläni on taitavia ihmisiä. Se tarkoittaa, että minä voin keskittyä kirjoittamiseen ja antaa osaaviin käsiin kuvataiteellisen puolen.

Kiitos Eve ja Elli! Olette mahtavia!

10. heinäkuuta 2017

Lukupäiväkirja 17/2017: Talviverinen




Helena Waris - Talviverinen (Pohjankontu #3)


Talviverinen jatkaa Uniin piirretyn polun ja Sudenlapsien aloittamaa tarinaa, mutta tälläkin kertaa eri hahmon näkökulmasta. Kirjan keskiössä on Troi, joka on esiintynyt sivuroolissa kahdessa aiemmassa teoksessa. Troin tarina limittyy ja lomittuu kahden muun kertomuksen lomaan ja Talviverinen antaakin vastauksia lukijalle mahdollisesti aiemmin heränneisiin kysymyksiin.

Kirja on kirjoitettu taidokkaasti ja pitää lukijan otteessaan alusta loppuun saakka. Tästä huolimatta koin sen hieman vaikeaksi ja raskaslukuiseksi, mutta vika lienee itsessäni eikä niinkään kirjassa. Siitä, kun luin Uniin piirretyn polun ja Sudenlapset on aikaa... ehkä vähän liikaakin. Yksityiskohdat ovat erityisesti edellisen osalta haihtuneet mielestäni eikä jälkimmäinenkään siellä kovin tuoreena ole. Koska tarinat tosiaan limittyvät toisiinsa, oli minun pysähdyttävä välillä miettimään, mitä tästä ja tuosta asiasta edellisissä kirjoissa sanottiin. Välttämätöntä se ei tietenkään ole, Troin tarinan voi nauttia sellaisenaan, mutta minun pääni nyt vain toimii tällä tavoin.

Joka tapauksessa kirja oli erinomainen päätös Pohjankonnun tarinalle. Kokonaisuus täydentyi kirja kirjalta ja nyt se tuntuu valmiilta myös mielessäni.

6. heinäkuuta 2017

Harry Potter -piknikillä Helsingissä

Maanantaina 26.6.2017 tuli 20 vuotta siitä, kun Harry Potter ja viisasten kivi julkaistiin. Tämän kunniaksi Vuotis järjesti Helsingissä Harry Potter -piknikmiitin, jonne tuli sitten lähdettyä parin kaverin kera.


Piknikille oli ilmoittautunut Facebookissa reilut 30 henkeä, mutta silmämääräisesti porukkaa tuntui olevan enemmänkin. Omien kavereiden lisäksi en tuntenut ketään eikä (taas kerran) rohkeus riittänyt tuntemattomille höpötelemiseen, mutta oikein rattoisa iltapäivä tuli joka tapauksessa Kaisaniemen puistossa vietettyä. Piknik oli myös siinä mielessä kiva, että nykyisin olen aika paljon omissa oloissani kotosalla. Tekee ihan hyvää välillä nähdä muitakin ihmisiä kuin M:aa ja käväistä muuallakin kuin ruokakaupassa. Pää tuulettuu niin sanotusti.


Piknikille piti luonnollisesti varustautua. Toinen kaveri toi meille viltin ja karkkia, toinen oli tehnyt salaatin ja leiponut donitseja (olivat muuten ihan älyttömän hyviä, kiitokset!). Minä toin pasteijoita ja askartelin Hunajaherttuan herkkulaatikon, johon tuli pähkinöitä, karkkia ja viinirypäleitä. Lisäksi haettiin vielä mansikoita ja juomista (rosé pommacia ja kirsikka-Pepsiä) kaupasta. Syömistä olikin lopulta niin paljon, ettei kaikki edes mennyt piknikin aikana vaan osa piti kuljettaa takaisin kotiin. Tosin ehkä se on parempikin, että syömistä on liikaa kuin liian vähän.



Piknikillä järjestettiin myös Viisasten kivi tietovisa, josta saimme huikeat 3/15 pistettä. Melkoinen saavutus meiltä Fletkumato-ryhmäläisiltä siis. Pääasiahan kuitenkin on, että on hauskaa eikä visan voittajalla ole merkitystä.

Paitsi, että jos joskus järjestetään Salaisuuksien kammio -piknik, luen kirjan etu- ja takaperin ja teen siitä vielä muistiinpanotkin. ;D 

Noh, meillä oli joka tapauksessa kolmistaan hyvinkin rattoisaa. Puhuttiin vähän Potterista ja paljon peleistä. Ennen piknikiä käväistiin pyörähtämässä Fantasiapeleistä, joista mukaani tarttui Once Upon A Time - Writer's Guide. Kyseinen kirja opettaa, miten samannimistä korttipeliä voi hyödyntää kirjoittamisen tukena. Itse asiassa olen toisinaan kyseisiä kortteja jo käyttänytkin, mutta silti on kiva lukea, miten pelin tekijä on asian ajatellut.

Piknikin jälkeen ei enää ehditty shoppailukierrokselle vaan käveltiin yhdessä asemalle. Toinen kaveri asuu Helsingissä, joten hän saattoi meidät kaksi muuta junaan. VR oli perinteiset parikymmentä minuuttia myöhässä (seistiin Pasilassa hyvä tovi), mutta onneksi matkassa oli hyvää seuraa, joten aika ei käynyt pitkäksi.



Piknikillä edustin tietenkin parasta tupaa eli korpinkynttä. Olen totaalisen rakastunut tuohon koulukaapuuni ja tupahuiviini, mutta niitä on harvoin mahdollista käyttää. Olisikin tosi kiva joskus saada asusta ihan kunnon kuvia näiden itse otettujen räpsäisyiden sijaan. Siis sellaisia, joissa olisi jollain tapaa myös velhomaailman tunnelma läsnä. Meillä kotona ei tuo tausta oikein istu... ja kolmijalan hankkimisesta huolimatta koen itse itseni kuvaamisen ehkä hitusen hankalaksi.

Summa summarum: oli tosi kiva päivä! Nyt en oikeastaan malta odottaa, että saan kuvitetun Azkabanin vangin käsiini ja pääsen lukemaan sitä.

4. heinäkuuta 2017

Ostoksia Japanista osa 2

Jaoin Japanin ostospostaukset kahteen osaan, ettei kumpikaan paisuisi liian pitkäksi. Tämä postaus keskittyykin sitten vaateostoksiin ja asusteisiin edellisen painotuttua muihin juttuihin.

Uniqlo x 3


Japanilainen vaateketju Uniqlo myy perusvaatteita edulliseen hintaan. Anoppi tykkää ketjusta kovasti ja kyllä minäkin olen sieltä löytöjä tehnyt. Tykkään myös siitä, että vaihtuvien tuotteiden lisäksi Uniqlolla on perusjuttuja, joista vaihtuvat korkeintaan värit. Löysin mm. vuonna 2013 ostamani hupparin nyt vuonna 2017 erivärisenä ja mukaanhan se lähti.

Kävimme Uniqlossa jo Fukuokassa ollessamme, mutta myös Tokion Ginzassa ja Odaibassa. Fukuokassa minulla kävi sellainen kämmi, että suostuin asiakaspalvelijan vaatimuksesta menemään tax free -kassalle. Ostosten jälkeen anoppi valisti minua, etten saa ottaa kyseisiä ostoksia käyttöön ennen kuin saavumme Suomeen ja lisäksi minun pitää ennen paluulentoa käydä erityisellä tax free -tiskillä näyttämässä passiini niitattuja kuitteja ja kiinni teipattua ostoskassia. Sain tästä hyvän stressin aikaan itselleni, mutta onneksi ruljanssi hoitui helposti ja Naritassa työntekijää ei edes kiinnostanut kassini sisältö vaan hän yksinkertaisesti nyppäisi kuitit irti passistani. Ikävää kuitenkin oli tunkea iso pahvinen ostoskassi käsimatkatavaroihin. Pelkät vaatteet olisi pakannut huomattavasti helpommin.

Jatkossa en siis mene enää tax free -jonoihin vaan maksan kiltisti veroni kohdemaahan. Ehkä tax freessä säästää vähän rahaa, mutta mieluummin säästän aikaani, hermojani ja tilaa matkatavaroissa.



Kaksi ylintä kuvaa tuli napattua jo reissun aikana hotellissa ja päätyivät nyt tähän postaukseen, koska kyseiset vaatteet olivat pesussa juuri silloin, kun kuvasin muita.

Ensimmäisen kuvan ohut sininen neule oli miltei pakko-ostos. Minulla on vuodelta 2012 samanlainen musta ja se on palvellut hyvin (ja on edelleen ehjä). Nyt halusin värillisen version ja sininen iski omaan makuun parhaiten. Neule on siitä kätevä, että se suojaa hyvin auringolta, mutta on kuitenkin niin ohut, ettei siinä tule kuuma (paitsi jos on sellainen helle, että kaikki vaatteet ovat liikaa).

Samassa kuvassa näkyy myös vaaleanpunainen toppi, jossa on pitsiä kaula-aukossa. Samantyylisiä olen nähnyt useammissa vaatekaupoissa myös Suomessa, mutta nyt nämä murretut värit iskivät kovempaa kuin kotimaassa tarjolla olevat. Kuvan hame ei ole Japanista vaan itse tekemäni.

Toisessa kuvassa näkyvä Boo-paita on myös Uniqlosta. Tällä kertaa bongattiin sieltä kivoja printtipaitoja, joita sitten lähti mukaan sekä itselle että tuliaisiksi. M:kin hankki kaksi (Mario ja Darth Vader), mutta niitä ei taideta blogissa nähdä, kun hän tuskin haluaa, että hänen vaatteitaan kuvataan. Farkkulegginsit on joskus ikuisuus sitten ostettu Suomesta.

Ostin myös kolmannessa kuvassa näkyvät kotitohvelit. Edelliseltä reissulta lähtivät samanlaiset mukaan, mutta eri värissä. Ne alkoivat olla pohjistaan jo niin kuluneet, että lipsuivat kävellessä ja muutenkin menneet aika ikävän näköisiksi. Siispä uudet oli saatava suojaamaan aina palelevia varpaitani. Oletan näidenkin kestävän käytössä vähintään 3,5 vuotta.



Ensimmäisessä kuvassa näkyy nyt se alussa mainittu huppari. Minusta tuo murrettu vaaleanpunainen oli vain niin ihana sävy, että se piti saada. Valitettavasti Fukuokassa ja Ginzassa oli kuitenkin tarjolla vain kokoja S ja M, joten aloin epäillä hupparin jäävän haaveeksi. Onneksi M muisti Odaibassa ollessamme, että Diver City -ostoskeskuksessa on myös iso Uniqlo. Kävimme siellä katsossa tilannetta ja löytyihän sieltä sopivan kokoinen huppari, jee!

Saman kuvan olohousut ovat myös Uniqlosta peräisin. Sellaisetkin ostin vuonna 2013, mutta ne ovat jo valitettavasti hajonneet. En siis uskalla luottaa näiden kestävän yli kahta vuotta. Housut ovat kuitenkin niin mukavat päällä, että halusin uuden joka tapauksessa.

Toisen kuvan valkoiseen paitaan ihastuin jo Fukuokassa, mutta jonkin mielenhäiriön ja piheyden piikin takia jätin sen ostamatta. Ginzassa sitten päätin korjata tilanteen ja paita putosi ostoskoriin kuin huomaamatta. Se on nätti ja mukava päällä, joskin voisi olla muutaman sentin pidempi. Kuvan hame on peräisin Final Fantasy Type-0:n Queenin kesäkoulupuvun cosplay-asusta. Tykästyin siihen niin paljon, että olen alkanut käyttää sitä ihan arkivaatteena.

Sininen neule on jälleen käytössä kolmannessa kuvassa ja nyt sen seurana on vihreä toppi pitseineen. Toppi on samanlainen kuin aiemman kuvan vaaleanpunainen. Halusin yhden kumpaakin väriä. Lisäksi kuvassa on irtohihat, jotka ostin itse asiassa sadan jenin kaupasta. Niissä on kuulemma UV-suoja, mutta voi olla, että jäävät minulla silti enimmäkseen syyskäyttöön... tai mistä sitä tietää, miten kylmä kesä taas tulee. Saatan sittenkin tarvita niitä jo kesäkuukausina.


Vielä viimeisinä ostoksina Uniqlosta lähtivät mukaan ruututoppi (1. kuva) ja vaaleanpunainen urheiluhuppari (2. kuva). Toppi on ihanan rento ja tuntuu tosi hyvältä päällä. Sen voi lisäksi yhdistää tosi kivasti shortsien tai pitkän hameen kanssa, ehkä farkkujenkin? Pitänee testata.

Urheiluvaatteita pääsääntöisesti inhoan. Tekniset materiaalit eivät tunnu mielestäni kivoilta päällä ja vaatteet tuntuvat aina olevan mallia makkarankuori vaikka miten ison koon ottaisi. Huppari kuitenkin istui kivasti päälle eikä tunnu ihan kamalalta, joten ehkäpä sitä tulee lenkkeillessä jopa käytettyä.

Molempien kuvien shortsit ovat peräisin YesStyle -verkkokaupasta, josta löytyy mielestäni aivan ihania vaatteita. Sinisiä on tuunattu sen verran itse, että olen lisännyt lahkeisiin pitsiä. Punaiset sen sijaan ovat samanlaiset kuin ostettaessa. Omistan samat shortsit myös vaaleanpunaisina, mutta niitä olen tuunannut kaikista eniten.

Harajukun kaupoista


Harajukussa en ole käynyt aiemmilla reissuilla, joten tällä kertaa halusin nähdä sen. Ostoskatu, jolle päädyimme, yllätti pienuudellaan. Ikävämpi ylläri oli myös, että monet kaupat olivat kiinni, kun aamukympiltä sinne menimme eivätkä kaikki olleet avautuneet edes kahdeltatoista, kun sieltä poistuimme. Esimerkiksi Closet Child jäi tästä syystä kokonaan näkemättä. Tosin tuskinpa olisin raaskinut lolita-mekkoa ostaakaan... mutta olisihan se liike ollut silti kiva nähdä.



Löysin kuitenkin liikkeen, joka myi mm. feikkejä koulupukuja. Olen sen verran outo, että koko yläasteen ja lukion haaveilin siitä, että meillä Suomessakin olisi koulupuvut käytössä. Pidän niistä valtavan paljon. Voi tietysti olla, että inhoaisin niitä syvästi, jos meillä olisi sellaiset oikeasti ollut, mutta koskaan emme saa tietää.

Kaikkien hameiden vyötäröt olivat sen verran kapeita, ettei niitä minulle saanut sopimaan hyvällä tahdollakaan, mutta löysin kuitenkin kivan vaaleanpunaisen liivin. Ensimmäisessä kuvassa on sen alla myös valkoinen lyhythihainen kauluspaita, jonka ostin Uniqlosta. Sitä ei nyt valitettavasti tullut kuvattua erikseen.

Myös toisessa kuvassa näkyvä t-paita on peräisin Harajukusta. Liikkeen nimi ei jäänyt mieleen, mutta siellä oli paljon hauskoja vaatteita. Kiertelinkin siellä tosi pitkään, kun yritin päättää, mitä ostaisin. Yksi huppari jäikin sitten vähän kaivelemaan, kun sitä ei tullut napattua matkaan.

T-paidan mukana tuli sen alla pidettävä toppi, jossa on tylliä alareunassa, mutta paita toimii tarvittaessa hyvin myös ilman sitä. Testasin sitä viimeisenä reissupäivänä farkkujen kera ja silloin toppi röyhelöineen tuntui olevan vähän liikaa. Hameen kanssa kokonaisuus istuukin paremmin. Kuvan hame on peräisin H&M:stä.

Harajuku-päivän aamu tuntui sateiselta. Muut ostivat 1050 jenin sateenvarjot konbinista, kun lähdimme hotellilta, mutta minä kieltäydyin hankkimasta sellaista. Tarjolla oli vain mustia ja läpinäkyviä. Niin paljon kuin haluaisinkin läpinäkyvän sateenvarjon, ne olivat niin suuria, etteivät olisi mahtuneet sen enempää matkalaukkuun kuin käsimatkatavaroihinkaan. Siispä en ostanut sateenvarjoa.

Paitsi että ostin! Harajukussa tuli vastaan moniakin kauniita yksilöitä, mutta lopulta valitsin mustan vaaleanpunaisin koristuksin. Tämä varjo sisältää myös UV-suojan, joten sitä voi vaihtoehtoisesti käyttää päivänvarjonakin. Japanilaisnaiset suosivat muuten hyvin paljon päivänvarjoja, koska valtaosa ei halua ruskettua. Pitäisi varmaan opetella itse sama tapa, kun monesti on tullut kärähdettyä aurinkovoiteen käytöstä huolimatta.

Muita löytöjä


Miltei joka päivä tuli shoppailtua ainakin vähän. Osa ostoksista on ehkä jonkun mittapuulla ns. turhaa krääsää, mutta mielestäni tein myös hyödyllisiä ja käteviä löytöjä.


Heti ensimmäisenä päivänä bongasin Hakatan asemalta kaupan, jossa myytiin Rilakkuma-tavaraa. Haaveilen Rilakkuma-kotihousuista, mutta sellaisia ei sieltäkään löytynyt. Sen sijaan huomasin bussikorttitaskun, jollaista olen myös kaipaillut.

Tasku osoitti hyödyllisyytensä jo reissun aikana, kun sujautin Suicani (japanilainen älykortti, jolla voi maksaa julkisilla kulkemisesta sekä joissain kaupoissa) siihen. Ah, sitä autuutta, kun ei tarvinnut kaivaa korttia lompakosta joka kerta, kun sitä käytti. En suostu enää luopumaan taskustani! Nyt se huolehtiikin bussikortistani, mutta lähtee taatusti myös reissuille mukaan, jos on tiedossa matkakortin tai vastaavan hankkiminen.

Kawagoessa M shoppaili sen verran paljon karkkia ja löysimme myös muita tuliaisia, että pienten muovipussien kuljettelu alkoi jo ärsyttää. Ongelma ratkesi, kun bongasimme anopin kanssa laukkutarjouksen, jonka mukaan sai kaksi kassia yhden hinnalla. Valitsimme kumpikin mieleisen ja kas, pikkuostokset saatiin kulkemaan helposti takaisin hotellille. Kassi on sen verran suloinen, että sitä tulee varmasti käytettyä myöhemminkin.


Fukuokan Canal City -kauppakeskuksessa oli Totoro-kauppa, jossa oli tietenkin pakko käydä. Ostin sieltä mm. kirjepaperia, jonka jo esittelin edellisessä ostospostauksessa, mutta lisäksi myös kahdet sukat. Ne olivat vain uskomattoman söpöjä! Melkein olisi tehnyt mieli ostaa enemmänkin, mutta sukkalaatikkoni pursuaa jo valmiiksi.

Shoppailun ihana kamaluus


En ole oikeasti sitä tyyppiä, joka jaksaa loputtomasti koluta kauppoja. Jos joudun jostain syystä lähtemään koko päivän kestävälle shoppailureissulle, tuskastun yleensä huolella ja väsähdänkin. Silloin on syytä pitää vähintään kunnollinen ruokapaussi. Silti mieluummin jaan reissushoppailut useammalle päivälle lyhyisiin pätkiin, koska silloin pinna riittää paremmin.

Japanilaisista kaupoista on myös mainittava, että osa niistä koettelee sietokykyäni vielä pahemmin kuin suomalaiset kaupat (jotka nekin ovat joskus kuin helvetin esikartanoita yli-innokkaine asiakaspalvelijoineen). Osa kaupoista on todella ahtaita ja väkeä saattaa riittää tungokseen asti. Mukavasta tuotteiden selailusta ei voi puhuakaan, kun joka puolella on hässäkkää ja tuntee olevansa koko ajan jonkun tiellä.

Toinen juttu on meteli. Kyllähän suomalaisissa kaupoissakin saattaa soida taustamusiikkia, mutta erityisesti Akiban liikkeet kunnostautuvat tärykalvojen piinaamisessa. Samassa liikkeessä saattaa pyöriä kolme tai neljäkin eri videota, jotka kaikki pauhaavat nupit kaakossa tai taustamusiikki vaihtelee osaston mukaan ja on niin kovalla, että seuralaisille täytyy huutaa kommenttinsa. Myyjien puheesta ei ole toivoakaan saada selvää ainakaan minun kuulollani ja japanin taidoillani, kun metakkaa on niin paljon. Sitä vain nyökyttelee, vastaa "hai" (kyllä) kaikkeen ja toivoo, ettei maksutapahtuma mene pahasti pieleen.

Vaateliikkeissä on usein onneksi rauhallisempaa, mutta nekin osaavat olla väsyttäviä. Esimerkiksi 12-kerroksinen Uniqlo on toisaalta aika mahtava juttu, toisaalta uuvuttava jo ajatuksena.

Millaisia kokemuksia sinulla on Japanissa shoppailusta vai odotatko vielä omiasi?