22. kesäkuuta 2017

Juhannuslahja lukijoille: ilmainen novelli

Jouluna en lahjoja ehtinyt jaella eikä joulukalenteriakaan tullut viime vuonna kirjoitettua. Nyt kuitenkin haluan tarjota lukijoille juhannuslahjana ilmaisen novellin.


Kirjoitin Kitarakorun ja ponnarin alun perin vuonna 2008. Se sai alkunsa parista suomalaisesta naimisiinmenoa käsittelevästä iskelmästä. Novelli ei ole tällä kertaa fantasiaa, mutta uskoisin sen viihdyttävän, jos yleisesti kirjoitustyylistäni tykkää.

Tämä nyt tarjoamani novelli ei kuitenkaan ole tuo alkuperäinen vaan siitä tehty uusioversio. Se siis tarjoaa jotain uutta teillekin, jotka olette sen kenties joskus aiemmin lukeneet.

Novelli löytyy alta, mutta halutessasi voit myös ladata sen PDF-tiedostona vaikkapa puhelimeesi tai tablettiisi juhannusreissulle mukaan.

Latauslinkki: Kitarakoru ja ponnari

Muita lyhyitä tarinoitani löydät kotisivuiltani.

Huomenna tarjoan vielä pienen julkistuksen ja toisen juhannuslahjan, joten kannattaa tulla silloinkin kurkistelemaan blogin puolelle!

Kitarakoru ja ponnari






Vilkaisin itseäni peilistä ja yritin hymyillä. Suupielet nytkähtivät, kun sydän alkoi jyskyttää rintaa vasten. Se olisi menoa nyt. Seinällä kello tikutti kohti iltapäiväyhtä välittämättä kämmenieni hikoamisesta tai hengitykseni kiivaasta rahisemisesta.
Olostani huolimatta näytin hyvältä. Mustavioletit kiharat laskeutuivat olkapäilleni muutamia helmipinneillä ylös nostettuja kiehkuroita lukuun ottamatta, tummalla punalla maalatut huulet kaartuivat kauniisti ja kissansilmämeikkini sai kenen tahansa katseen pysähtymään suoraan silmiini. Ihoni näytti kalpealta mustaa, violetein yksityiskohdin koristeltua pitsimekkoa vasten, mutta niin minä halusinkin sen näyttävän. Kyllä. Olin tyrmäävä. Olisipa minusta vain tuntunutkin siltä eikä omenavarkaista kiinni jääneeltä pikkutytöltä.
Ovi narahti auki ja näin mutsin hahmon piirtyvän kokovartalopeiliin, josta olin juuri tarkastellut itseäni. Käännyin ympäri ja vedin syvään henkeä. Mutsi käveli luokseni hymy huulillaan vaaleassa ja totaalisen asiallisessa jakkupuvussaan. Hän oikoi hieman mekkoni olkapäät paljaaksi jättävän kaula-aukon pitsejä, ja näin hänen sormiensa tärisevän.
”Voi Niina, minun pikkutyttöni…”
”En mä ole niin pieni enää.”
”Siitä on vasta pari vuotta, kun isäsi saatteli Tiinan alttarille. Muistatko? Kirkko oli niin kaunis ja Tiinan valkoinen puku hohti auringonpaisteessa.”
”Joo, mä muistan kyllä.”
Tiina ja Tiinan täydelliset häät. Perinteinen kirkko, puuduttava seremonia, joka ei tuntunut loppuvan ikinä, ja Juhani, joka oli jokaisen vanhemman unelmavävy. Olin saanut kuulla aiheesta kyllästymiseen asti enkä halunnut kuunnella enää samaa jupinaan tänään. Tämä oli minun päiväni, ei Tiinan.
”Olin silloin varma, ettet sinä ikinä… ettet sinä edes halua samoja juttuja. Sinä olet aina ollut niin… erilainen kuin muut tytöt.”
Olin näykkäistä alahuultani, kunnes tajusin, että minulla oli huulipunaa. Se oli meikkaajan valitsemaa, enkä kuollaksenikaan muistanut, mitä sen kestosta oli puhuttu. Joka tapauksessa en halunnut hampaisiini punaisia tahroja, joten pakotin huulen näykkimisen sijaan hymyn kasvoilleni. Eikö mutsi voinut antaa tämän kerran olla? Oliko se liikaa pyydetty?
”Tiedätkö? Se, että tässä ollaan, on vähän sun ja Tiinan ansiota.”
Yllätyin itsekin sanojani. Minun oli ollut tarkoitus vastata jotain kipakkaa iänikuisiin huomautuksiin, mutta kenties tänään kaipasin enemmän ymmärrystä kuin väittelyä.
Mutsin huolitellut kulmakarvat kohosivat, ja hän pyyhkäisi silmäkulmaansa. Huulille nousi pienoinen hymy.
”Niinkö?”
”Joo, muistatko sä ne Tiinan elokuiset puutarhajuhlat, joihin sä mut pakotit?”
”Sielläkö te..? Sinä et ole koskaan kertonut, missä te tapasitte! Tällaisista jutuista pitää puhua äidille, ei niitä saa salata!”
Kohautin olkapäitäni. Ihan kuin puhuminen olisi ollut helppoa. Hitto, olin ollut tukehtua niittikaulapantaani, kun olin ensimmäistä kertaa edes maininnut seurustelukumppanista vanhemmilleni. Ja kun otti huomioon faijan reaktion, ei ollut mikään ihme, että aika moni yksityiskohta oli porukoilta yhä pimennossa.
”Nyt kerrot kaiken! Haluan kuulla!” mutsi vaati kasvoillaan uteliaan pikkutytön ilme. En ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena, vaan yleensä hän piileskeli konservatiivisen naamionsa takana. ”Tässä on vielä puoli tuntia aikaa”, hän lisäsi ja talutti minut istumaan puiselle sohvalle, jonka kellertävien pitsiverhojen takaa kurkisteleva kesäaurinko oli lämmittänyt.

~o~

”Toi salaatti näyttää tosi hyvältä”, Tiina kommentoi olkani ylitse ja jäi näpräämään hiuksiani. ”Tiedätkö, mikä muu näyttäis hyvältä?”
”No?”
”Jos blondattais tää sun tukka. Mulla on muutama vaalennuspakkaus kylppärin kaapissa ja tässä on pari tuntia aikaa. Ehdittäis vielä ihan hyvin. Sä näyttäisit varmasti tosi hyvältä, jos et…”
”Jos en mitä? Voin mä lähteäkin, jos en sovi sun normokavereiden seuraan.”
”Enhän mä nyt sillä.”
Tiina käänsi minut ympäri, ja ottimista putosi palanen vihreää salaattia keittiön matolle. Hän yritti hymyillä ystävällisesti, mutta näin säälin silmien takana. Olimme kuin yö ja päivä, joista minä edustin edellistä ja Tiina jälkimmäistä silkkisine vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Ei sillä, minunkin silmäni olisivat olleet samaa sävyä, ellen olisi käyttänyt värillisiä piilareita. Nyt ne olivat haalean violetit.
”Mä olen vaan vähän huolissani susta”, Tiina jatkoi.
”Älä ole. Mulla on vakityö, oma kämppä ja muutenkin kaikki hyvin.”
”Niin, mutta se kauppa on ihan kamala… fetissiliike.” Viimeinen sana tuli Tiinan huulilta pelkkänä pihahduksena.
”Me vaan myydään vähän erilaisia muotivaatteita. Sellaisia, joihin esim. mä tykkään pukeutua. Kaikki ei halua pelkkää henkkamaukkaa.”
”Sun koulutuksella saisi vähän tasokkaammastakin liikkeestä paikan, kunhan vaan –”
”Kunhan vaan muutan kaiken, mikä mussa on mua. Ei kiitos. Jos sä jatkat tota koko illan, mä en aio jäädä.”
”Okei, annetaan olla. Saanko mä laittaa sun hiukset kuitenkin? Vanhojen aikojen muistoksi? Lupaan pitää blondit purkit niistä kaukana.”
”Paras kanssa pitääkin.”
Tiinan silmät välähtivät ja aito nauru purskahti ulos. En voinut olla vastaamatta hymyllä, kun hän iski minulle silmää. Yö ja päivä ehkä, mutta siskoksia silti. Nykyisin sitä oli vaikea muistaa, mutta aina toisinaan polkumme kohtasivat.
Siirryimme kylppäriin, jossa Tiina istutti minut hajareisin pytyn kannelle. Hän harjasi huolella tupeeraamani hiukset suoriksi ja kiiltäviksi suihkutettuaan niihin hoitoainetta vähintäänkin puoli purkkia. Tökötti pisteli nenässäni ja tunki makuna kielen päälle pisaroiden leijuessa pääni ympärillä.
Takkupörrötukka vaihtui kiharoihin, jotka Tiina kietaisi korkealle poninhännälle. Kiharat laskeutuivat niskaani, mutta kun käännyin ympäri, hän nyppäisi vielä muutaman suortuvan korostamaan kasvojani.
”Aika vahva meikki kesäiltaan”, hän huomautti. Iskin mustaksi rajattua silmääni ja virnistin.
”Usko pois, mä himmailin ihan sen takia, että nää on kuitenkin sun bileet. Ostin jopa violetin mekon enkä ajatellut pukeutua kokomustaan.”
”Mä olen melkein otettu sun ajattelevaisuudestasi.”
Kun Tiina ryhtyi kihartamaan omia hiuksiaan, hymyilin pikaisesti hänen selälleen. Lapsuuden yhteiset remupäivät tuskin palaisivat, mutta ehkä voisimme saada välimme toimimaan, kunhan vain molemmat yrittäisimme. Yötä ei voinut ilman päivää eikä päivää ilman yötä.

Pyörittelin boolilasia kädessäni ja katselin, kuinka huolellisesti valmistetut herkut katosivat puutarhapöydältä hiljalleen. Elokuun vehreä tuoksu peittyi grilliruoan mehukkaan tirisevään tuoksahdukseen, ja stereoista raikasi kuluneita listahittejä menneiltä kesiltä. Piha oli täyttynyt Tiinan ja Juhanin tuttavista, joista suurin osa näytti olevan pariskuntia. Tiesin, että minun olisi pitänyt sukeltaa ihmisvilinään ja jaella latteuksia jokaiselle vastaan tulevalle, mutta selkäni oli liimautunut terassin kaiteeseen.
”Hei Niina, tuutko vähän tänne?” Tiinan huudahdus pakotti minut kääntämään katseeni. Hän seisoi pihaportilla Juhanin ja minulle ennestään tuntemattoman pariskunnan kanssa. Huokaisin mielessäni, suoristin selkäni ja taiteilin hymyn kasvoilleni, kun astelin portille.
”Ajattelin et sä haluaisit tavata pari Juhanin tuttavaa”, Tiina kertoi, kun ehdin paikalle. Juhani virnisteli pelottavan leveästi hänen vieressään ja viittoi pariskunnan suuntaan.  Hänen kätensä kiertyi hartioideni ympärille, kun hän siirsi minua lähemmäs pariskuntaa.
”Tässä on mun käly, Niina. Se on vielä sinkku.” Jälkimmäinen huomautus oli tarpeeton, mutten sanonut mitään vaan hymyilin parille kuin heikkopäinen. ”Niina, tässä on Harri ja Nita Huittinen.”
Kättelin ensin Harria, jonka katse nuoli mekkoni jokaista kurvia niin häpeilemättömästi, että pihan poikki lentävät perhosetkin punastuivat. Eikö naimisissa olevan miehen pitäisi käyttäytyä siistimmin edes silloin kuin vaimo seisoi vieressä? Vilkaisin häntä kulmieni alta ja annoin hymyni kuolla pariksi sekunniksi, ennen kuin päästin irti hänen kädestään ja käännyin Nitan puoleen.
Nitalla oli kuparinpunainen lyhyt tukka ja valtavat korvikset korvissaan. Kasvot hukkuivat pisamien peittoon ja vihreät silmät tuntuivat säihkyvän ilta-auringossa. Hän oli heittänyt farkkutakin vaalean, lyhythelmaisen kesämekkonsa suojaksi. Vatsassani muljahti, kun katseemme kohtasivat ja käteni muuttui yllättäen liukkaaksi. Nitan huulikiillosta tahmeat huulet erkaantuivat toisistaan ja etuhampaat, joiden välissä oli selkeä rako, kurkistivat niiden välistä. Olin haistavinani kevyen vaniljan tuoksahduksen hänen suunnaltaan. Harri sen sijaan lemusi varhaisen ajankohdan huomioon ottaen jo nyt vahvasti oluelta.
”Hauska tavata, ja sori, jos Hartsan tuijotus häiritsee. Se ehti jo ottaa muutaman, ja jos multa kysytään, se on kännissä ääliö.”
”Kiitti vaan, systeri”, Harri jupisi. Räpäytin silmiäni pari kertaa ja aito hymy pompahti kasvoilleni.
”Ei ongelmaa”, vastasin päästäessäni irti Nitan kädestä. Hän vastasi hymyyni, ja polvissani muljahti kummallisesti. Kesäillan viileys katosi johonkin ja lämpö hyökyi ylitseni.
”Harri on mun kanssa samassa duunipaikassa. Tällä hetkellä on vähän huhua liikkeellä, että se ois jopa saamassa ylennyksen”, Juhani kertoi.
”Ei sitä nyt vielä voi sanoa”, Harri vastasi.
”On se aika varmaa”, Juhani kuittasi ja kääntyi katsomaan minua. ”Harri on tosi suosittu toimiston tyttöjen keskuudessa, joten kannattaa iskeä kiinni vielä kun ehtii.”
Pyöräytin silmiäni ja kumosin boolilasini tyhjäksi. Olisihan se pitänyt arvata, ettei minua syyttä suotta kenellekään esitelty.
”Se on aika komea”, Tiina kuiskasi korvaani.
”Mä taidan mennä hakemaan lisää juomista. Haluaako joku muu?” kysyin välittämättä ilmassa leijuvista vihjauksista.
”Mä voisin tulla vilkaisemaan tarjontaa sun kanssa. Hartsa nyt ei tartte yhtään enempää”, Nita vastasi. Hän iski käsivartensa käsikynkkään kanssani ja suunnisti määrätietoisesti kohti puutarhapöytää.
Kauhoin itselleni uuden lasillisen boolia ja sieppasin munavoilla voidellun cocktail-piirakan. Nita kokosi lautasella vähän kaikkea ja nappasi siiderin jäiden seasta. Pihakeinu oli kuin ihmeen kaupalla vapaana, joten valloitimme sen.
”Juhaniko sut kutsui näihin juhliin?” kysyin Nitalta. Hän puisteli päätään.
”Hartsa halus mut mukaan, ettei näyttäisi epätoivoiselta sinkulta, vaikka se on just sitä. Se veti taas pari olutta liikaa ennen lähtöä ja uhosi, kuinka kantaa jonkun kuuman sinkkukissan kämpille illan päätteeksi. Sitten se vielä ihmettelee, miksei sillä ole ketään.”
”No, ehkä täältä joku löytyy…”
”Vähän kuulosti siltä, että Juhani oli sua jo sille petaillut.”
”Ai ihan tosi vai?”
Tuhahdin. Niin tyypillistä Tiinaa ja Juhania. He kuvittelivat tietävänsä, mikä muille oli hyväksi (sama kuin heille itselleen), ja tuputtivat mielipiteitään salakavalasti jokaiseen väliin.
Nita nauroi tuhahdukselleni. Huomasin, että hänen poskeensa muodostui pieni kuoppa aina, kun hymy valloitti huulet.
”Ei Hartsa kyllä sulle sopis. Se on liian konservatiivinen… ihan niin kuin toi sun kampauskin.”
Kuumottava puna kihosi kalpeille poskille ja minun teki mieli riuhtoa ponnari auki. Konservatiivinen ja minä emme sopineet samaan lauseeseen, mutta eihän Nita tietysti sitä tiennyt. Kenties hän ajatteli, että yritin esittää jotain muuta kuin mitä olin.
”Mun sisko… siis Tiina halusi laittaa mun tukan.”
”Juhanin vaimo? Olisihan se pitänyt arvata.”
Nita nauroi jälleen ja pörrötti ponnariani kuin olisin ollut pikkutyttö.
Istuimme keinussa pitkään ja katselimme kesäisen illan pimentymistä. Tiina ja Juhani olivat ripustaneet puutarhansa täyteen lyhtyä, joiden läikkyvä oranssi valo tanssahteli tuulen tahdissa. Musiikki soi yhä ja joku hoilotti vuosien takaisen iskelmän mukana niin kovaa, että halusin työntää sormet korviini. Kuka sitten olikin keksinyt iskelmämusiikin, oli taatusti sadisti.
”Mennäänkö johonkin muualle?” Nita ehdotti ja nousi keinusta. Heilahdin keinun liikkeestä ja jouduin ottamaan tukea päästäkseni alas.
”Tiinalla ja Juhanalla on rantasauna”, sanoin ja lähdin opastamaan Nitaa rannan suuntaan. Oli suorastaan epäreilua, että Tiinan täydellisen elämän kruunasi vielä rantatonttikin, mutta kun mietin asiaa tarkemmin, olin itse viimeisen päälle kaupunkiasuja. En olisi viihtynyt tällaisessa paikassa kuitenkaan.
Nyt laiturilla oli mukavan hiljaista. Riisuimme kenkämme ja istuimme sen nokkaan. Kuuman kesän jäljiltä vesi oli yhä lämmintä ja kutitteli nilkkojamme, kun potkimme pisaroita ilmaan.
”Mä en tykkää kesästä”, Nita sanoi ja niiskautti nenäänsä.
”Mä tykkään. Palelen älyttömän herkästi, joten talvi on tosi tympeää aikaa.”
”Sä tarvitset vaan jonkun lämmittämään. Ei talvikaan haittaa, jos menee ensin jonkun kanssa pulkkamäkeen ja sitten kääriytyy saman huovan alle lipittämään kuumaa kaakaota.”
”Just joo, älä nyt säkin ala parittaa mua.”
Nita nauroi sanoilleni. Hän silmänsä tuikkivat, kun hän vilkaisi minua kuparinpunaisten kulmakarvojensa alta.
Lätkäisin hyttysen käsivarreltani samalla, kun sydämeni päätti yllättäen kivuta kurkkuuni. Tekemistä saadakseni jäin tarkastelemaan pientä, kihisevää paukamaa. Kesässä oli kieltämättä huonotkin puolensa.
”Entä jos alankin?” Nita kysyi.
”Ei kannata. Ei mua edes kukaan kunnollinen huoli, jos Tiinalta kysytään.”
”Onko sen mielipiteellä sitten jotain väliä?”
”Ei kai.”
Kohautin olkapäitäni ja näykin alahuultani. En ollut edes juonut paljon, mutta korvissani kohisi ja keinuin laiturin mukana laineiden tahdissa.
”Miksi sä sitten toistat niitä kuin ne olisi jokin totuus?”
Avasin suuni, mutten osannut vastata. En ollut edes koskaan tajunnut, miten usein mietin Tiinan sanomisia. Jankkasin kyllä olevani eri mieltä ja tein oman pääni mukaan, mutta silti Tiinan tuomitseva ääni nakutti takaraivossani ja kertoi minun olevan vääränlainen.
Nita nojautui lähemmäs ja tarttui ponnariini. Hän veti sen pois tukastani, ja mustat kiharat levisivät hartioilleni. Nita laski ponnarin kämmenelleni ja puristi sormeni sen ympärille. Hänen kätensä oli lämmin, vaikka minun ihoni alkoi olla jo kananlihalla.
”Ole oma itsesi. Ei muiden mielipiteillä ole väliä”, hän sanoi.
”Joo.”
Olisin voinut läiskäistä itseäni takaraivoon. Mikä vastaus tuo nyt oli? Olisin halunnut sanoa jotain fiksua, mutta yhtäkkiä puhuminen oli kovin vaikeaa. Vedin keuhkoni täyteen kesäistä ilmaa, jossa maistui jo säväys tulossa olevaa syksyä. Kylmät väreet ravistivat selkääni.
”Onks sulla oikeasti kylmä?” Nita kummasteli, vaikka olin juuri kertonut, miten helposti palelin.
”Mun ois kai pitänyt syntyä johonkin Espanjaan.”
”Ehkä, mutta sitten me ei oltais tavattu. Mä en käy kuumissa maissa, koska kärtsäisin vaan itteni.”
Nita riisui farkkutakkinsa ja kietaisi sen hartioilleni, ennen kuin ehdin estää häntä. Hänen sormensa hipaisivat lämpöisinä olkapäätäni, ja olin varma, että sydän muljahtaisi kohta ulos suustani. Niin kovasti se pyrki kohti kurkun päätä.
”Entäs sä?” sain rykäistyä.
”Kyllä mä pärjään.”
Nita kietoi vielä kätensäkin ympärilleni ja hieroi farkkukangasta käsivarsiani vasten. Se oli karkeaa, mutta minua ei haitannut. Vilkaisin häntä sivusilmällä ja nielaisin. Olin ennenkin lukenut merkkejä väärin, mitä jos niin kävisi nytkin? Olimme viettäneet varsin kivan illan, enkä halunnut, että Nita tyrkkäisi minut alas laiturilta. Hän kuitenkin siirtyi lähemmäs ja veti minut kiinni kainaloonsa. Uskaltauduin laskemaan pääni hänen olkaansa vasten ja annoin luomieni sulkeutua.
Kohensin farkkutakkia päälläni ja sormeni osuivat johonkin kylmään ja metalliseen. Raotin silmiäni ja huomasin Nitan kiinnittäneen takkiinsa kitaranmuotoisen korun.
”Soitatko sä kitaraa?” kysyin
”Joo, mistä arvasit? Onko mun sormet jo kielien käsittelystä niin karkeat… en aina käytä plektraa…”
”Eiku tää koru osu mun silmiin.”
”Ai se? Mun opettaja antoi sen mulle joskus vuosia sitten. Onhan se vähän hassua säilyttää sitä, mutta…”
”Musta se on siisti. Millasta musaa sä soitat? Ootko jossain bändissä vai ihanko omaksi huviksi vaan?”
”Olin mä vielä lukioaikaan. Nyt amkissa se bändihomma on vähän jäänyt, kun kaikki lähti eri puolelle Suomea.”
Nyökkäsin. Tunnistin ongelma, sillä myös oma kaveriporukkani oli hajonnut ammattikouluvuosien jälkeen ympäri ämpäri. Aika monet olivat lähteneet jatko-opiskelemaan, mutta minä olin saanut vakituisen paikan alternative-vaateliikkeestä, jossa olin koko opiskeluajan työskennellyt osa-aikaisesti. Säännölliset tulot ja oma kämppä houkuttelivat liikaa, joten opiskeleminen oli saanut jäädä.
”Mitä sä opis-?”
Kysymykseni jäi kesken, kun rannasta kantautui yhtäkkiä epämääräistä ölinää.  Nita irrotti otteensa ja kääntyi katsomaan taaksepäin. Minäkin kurkistin olkani ylitse.
”Mitä sä täällä teet, Nita? Hitto, oon ettinyt sua joka paikasta!” Harri kiukkusi. ”Nyt lähdetään. Ei täältä mitään pesää saa, kun Juhanin vaimon kaverit on kaikki kunnon siveydensipuleita.”
”Sori, niin ku kerroin, Hartsa on kännissä ääliö”, Nita sanoi ja nousi seisomaan. Nostin jalkani vedestä, kun hän jo poimi kenkiään ja käveli veljensä luokse.
”Sä voit mennä yksinkin.”
”Toni sano jo, ettei se tuu sua erikseen hakee. Lähet nyt kans, mulle riitti nää pippalot.” Hän horjahti uhkaavasti, mutta Nita sai hänet kiinni, ennen kuin järvi ehti kutsua.
”Okei, okei. Mä tuun. Oota, haen vaan mun takin.”
Hetken mielijohteesta sieppasin kitarakorun käteeni ja työnsin ponnarin takin taskuun, ennen kuin nousin ja riisuin vaatekappaleen hartioiltani. Ojensin sen Nitalle, joka otti sen vastaan ja kiskoi ylleen Harrin hoputtaessa taustalla.
”Sori, pakko mennä. Ei ton kanssa voi puhua, kun se on tommonen.”
”Ei mitään. Kiitti seurasta ja kivasta illasta”, vastasin pohtien, näkisimmekö enää koskaan. Kysymys ei suostunut tulemaan ulos.
”Kiitti itelles.”
Nita sipaisi pikaisesti poskeani, joka helähti välittömästi kuumaksi. Hän sujautti kengät jalkaansa ja kiirehti tukemaan rannassa huojuvaa Harria. Katselin, kuinka he kipusivat rantaa ylös heilahdellen puolelta toiselle.

Maanantaiaamuna pakkasin eväitä reppuun, kun Metallican sävelet kajahtivat olohuoneen puolelta. Kiirehdin sieppaamaan puhelimen sohvapöydältä ja jäin tuijottamaan vierasta numeroa. Soittivatko lehtikauppiaat ennen aamukymppiä? Mieleni teki mieli jättää vastaamatta, mutta jokin hulluus sai minut silti pyyhkäisemään vihreää luuria.
”Niina.”
”Moi, tässä Nita. Kuule, mun kitarakoru hävis siellä Tiinan ja Juhanin bileissä. Sain sun numeron Tiinalta ja ajattelin, että saattaisit tietää jotain asiasta.”
Auoin suutani. Sydämeni kävi taas ylikierroksilla ja käteni hikosi niin, että olin pudottaa älykapulan lattialle.
”Tota…”
”Löysin sun ponnarin myös mun taskusta. Lähetkö vaikka leffaan tänään illalla, niin voin palauttaa sen sulle. Seiskalta leffateatterin edessä?”
”Okei.”
”Loistavaa. Toivottavasti löydät sen mun korun. Nähdään!”
Puhelu päättyi ennen kuin aivoni olivat kunnolla ehtineet prosessoida tapahtunutta. Tuijotin näyttöä, kunnes tajusin tallentaa numeron. Joutuisin menemään leffateatteriin suoraan töistä, joten pingoin vaihtamaan vaatteeni. Halusin päälle jotain parempaa kuin mustan t-paidan ja farkut.

~o~

”Ja mä vihasin sitä typerää toimintaleffaa, mutta siinä kohtaa tajusin, että Nita oli eka, jonka kanssa oli oikeasti hyvä olla”, viimeiset sanat liukuivat ulos suustani. Tuijotin syliini ja vääntelin käsiäni. Mutsi tarttui niihin, ja uskaltauduin nostamaan katseeni. Hänen silmänsä olivat kyyneltyneet.
”Se on tärkeintä”, hän kuiskasi. ”Mennäänpä sitten. Kello on melkein yksi.”
Nousimme sohvalta. Oioin mekkoani, joka puristi yhtäkkiä vähän turhan paljon. Sydän hakkasi rintaa vasten ja käteni tärisivät. Mutsi taivutti kätensä käsikynkkään, jota tyrkytti suuntaani.
”Faija talutti Tiinan”, sanoin.
”Ja minä sinut. Isäsi on joskus idiootti, mutta kyllä sekin vielä toipuu.”
”Se ei sitten tullut?”
Äidin kasvoilla käväisi surullinen ilme, mutta hän kätki sen nopeasti hymyn taakse.
”Ei, mutta kaikki muut tulivat. Älä välitä. Tämä on sinun ja Nitan päivä, älä anna hölmön keski-ikäisen ukon pilata sitä.”
Nyökkäsin ja työnsin kylmän puristuksen muiden ikävien tuntemusten joukkoon. Keskityin ajattelemaan tulevaa ja hymy nousi huulilleni. Jos selviäisin tästä koettelemuksesta, selviäisin mistä tahansa muustakin.
Mutsi kuljetti minut ulos huoneesta suureen saliin, jonne oli kokoontunut valtava määrä ystäviä ja sukulaisia. Metallica soi taustalla, kun astelimme kohti kaapuun pukeutunutta tuomaria.
Yhtäkkiä mutsin askeleet pysähtyivät. Käännyin katsomaan häntä, mutta hän ei katsonut minuun. Hän tuijotti miestä, joka tarjosi hänelle paikkaansa penkkirivistössä.
”Faija?” Lausuin sanan vain liikuttamalla huuliani. Faija hymyili ja otti mutsin paikan. En ehtinyt vastustaa, kun hän lähti kuljettamaan minua käytävää eteenpäin. Käänsin katseeni takaisin menosuuntaan askelteni tanssahdellessa nyt kevyempinä.
Nita hymyili tuomarin vieressä. Valkoinen puki häntä täydellisesti ja lyhyt punainen tukka, jossa oli samanlaisia helmipinnejä kuin omassani, kruunasi kokonaisuuden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti