15. toukokuuta 2017

Lukupäiväkirja 12/2017: Kajo

Elina Pitkäkankaan Kajo on ollut lukulistallani jo reilusti ennen ilmestymistä. Vaikka ihmissudet eivät ole periaatteessa minun juttuni, olen silti onnistunut koukuttumaan Pitkäkankaan luomaan maailmaan ja hahmoihin.


Elina Pitkäkangas - Kajo


Tänä vuonna ilmestyy taas paljon mielenkiintoisia kirjoja, mutta Kajoa olin ehtinyt jo odottaa oikeastaan siitä asti, kun viime vuonna luin Kuuran. Kun kirjan arvostelukappale sitten vihdoin kolahti postiluukusta sisään, piti siihen tarttua vielä samana iltana. Ja niinhän siinä kävi, että unille käyminen venähti, kun kirjan parissa viihtyi vähän turhankin hyvin.

Olen kiinnostunut monistakin yliluonnollisista olennoista, mutta ihmissudet eivät ole kuuluneet tuohon joukkoon. Siitä huolimatta sekä Pitkäkankaan kirjat että Elina Rouhiaisen Susiraja-sarja ovat saaneet minut viihtymään erinomaisesti. Pitkäkankaan Kuura ja Kajo eivät esittele mitään suloisia karvapalleroita vaan ihmissudet ovat oikeasti vaarallisia petoja, vaikka suurimman osan aikaa he ihmisiä ovatkin. Ihmisenäkin hukilla on susimaisia piirteitä, joskin näissä on yksilöllisiä eroja.

En mene juonen yksityiskohtiin, koska en halua spoilata muita lukijoita. Tarina alkaa kesästä hieman Kuuran lopputapahtumien jälkeen. Juonen käänteet vievät tarinaa ja tapahtumia entistä synkemmille urille, mutta mukaan on silti punottu nuorten tunne-elämän ja ihmissuhteiden kiemuroita, joihin hukaksi muuttuminen tuo uudenlaisia sävyjä.

Henkilöhahmot ovat uskottavia ja moniulotteisia. En pitänyt Inkasta Kuurassa... tai no, pidin kyllä, mutten pitänyt. Hän oli juuri sellainen hahmo, jota oli ihanaa inhota, ja hänet oli kirjoitettu erittäin hyvin. Nyt Kajossa Inka tuntui samalta ja kuitenkin erilaiselta kuin tapahtumat olisivat hiljalleen kasvattaneet häntä, mutta silti sama uhmakas ja hieman omahyväinen luonne kuitenkin edelleen pilkisteli esiin aina toisinaan. Pidinkin siitä, miten Inkan hahmo syveni Kajossa.

Toinen päähahmo, Aaron, oli Kuurassa varsin symppis kaveri, mutta Kajo antoi tilaa hänen pimeämmälle puolelleen. Edelleen hän pysyi selkeästi kivana ja mukavana tyyppinä, mutta mielestäni myös hänen muut piirteensä korostuivat selkeämmin kuin Kuurassa. 

Muutkin hahmot oli kuvattu hyvin ja uskottavasti. Kuurassa lähinnä mainintana elänyt Werecare sai lihaa luiden ympärille ja kasvot muutaman uuden hahmon kautta, toisaalta myös hukkia esiteltiin lisää, mikä vahvisti mielikuvaani heistä yksilöinä. Jahdin henkilökunnalla oli tarinassa tällä kertaa vahvempi rooli kuin Kuurassa. Osa heistä vaikutti päähenkilöiden näkökulmasta sekopäisiltä sadisteilta, mutta totuus taitaa olla, että siinäkin taustalla on ainakin ollut hyviä aikomuksia ja tavoitteita. Homma on Jahdin puolella vain lähtenyt näpeistä ja ihmisen hukkapelko saanut raastavia piirteitä. Voidaankin kysyä, kuka todella on paha ja vaarallinen.

Kajo oli ehdottomasti viihdyttävä lukukokemus, mutta kaikilta osin se ei ollut miellyttävä. Esimerkiksi väkivallan kuvaus oli niin vaikuttavaa, että erästäkin kohtausta lukiessani suorastaan hätkähdin. Eläydyin tilanteeseen kenties hieman turhankin paljon, mikä tarkoittanee, että kuvaus oli onnistunutta ja osuvaa. Tämä pätee mielestäni Kajoon kokonaisuudessaan, mikä tekeekin sen maailmaan uppoutumisesta erittäin helppoa.

Lahtelaisena on pakko vielä sanoa, että viehätyin Kajossa myös siitä, kuinka osa tapahtumista sijoittui tuttuihin ympyröihin. Tajusin, etten ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa, joka tapahtuisi Lahdessa tai edes lähimaastossa. Olikin erilainen kokemus lukea paikoista, joissa on käynyt ja jotka ovat tuttuja. Kuvaus täydentyi tällä kertaa omilla mielikuvillani erittäin voimakkaasti. Miljöö sinänsä ei tee kirjasta parempaa tai huonompaa suhteessa muihin, mutta olipahan nyt jännittävää kokea tämäkin.

Kokonaisuudessaan Kajo jätti jälkeensä kutkutuksen ja polttelevan odotuksen. Varmuudella voin sanoa, että myös seuraavaan osaan tulee tartuttua.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti