15. maaliskuuta 2017

Lukupäiväkirja 6/2017: Haudattu jättiläinen

Voitin Kazuo Ishiguron Haudatun jättiläisen arvonnassa, en ollut lukenut häneltä aiemmin mitään enkä edes kuullut tästä teoksesta. Se sitten jäi yöpöydän alahyllylle pölyyntymään, kunnes kaivoin sen esille tarkoituksenani lukea välillä jotain muuta kuin fantasiaa. Siltä osin ei ihan nappiin mennyt, koska kirja paljastuikin sitten fantasiateokseksi. Hah!



Kazuo Ishiguro - Haudattu jättiläinen


Haudattu jättiläinen sijoittuu kuningas Arthurin jälkeiseen Britaniaan, jossa salaperäinen sumu saa ihmiset unohtamaan menneet tapahtumat. Kelttien ja saksien välillä on jännitteitä, mutta toistaiseksi rauha on kuitenkin alueella säilynyt.

Tarinaa kerrotaan muutaman päähahmon näkökulmasta: poikaansa etsivän vanhan pariskunnan, lohikäärmeen pureman takia pakomatkalle joutuneen pojan, saksisoturin ja Arthurin entisen ritarin Gawainin. Näiden viiden kohtalot kietoutuvat yhteen varsin lyhyessä ajassa. Vanha pariskunta ei muista, miksi poika on lähtenyt heidän luotaan ja pelkää muutenkin muistojensa menettämistä, he haluavat löytää ratkaisun. Saksisoturi on suorittamassa oman kuninkaansa tehtävää, hänen on surmattava lohikäärme, joka unohdussumua hönkii. Löytääkseen lohikäärmeen hän hyödyntää poikaa, jota purema ohjaa oikeaan suuntaan. Gawain on myös saanut aikoinaan tehtäväkseen tuhota lohikäärmeen, mutta ei ole tehtävästään suoriutunut, ehkä osittain siksi, että on myös tahoja, jotka haluavat sen hengissä säilyttää. Kaikki kilpistyy lopulta lohikäärmeen ympärille, hahmot joutuvat tekemään kipeitä valintoja ja kohtaamaan menneisyyden haamunsa, jotka sumusta huolimatta ajoittain nousevat eteen. Konkreettinen matka jää toisarvoiseksi sisäisen matkan rinnalla, jokaisen on löydettävä oma tiensä.

Toisaalta Haudattu jättiläinen oli varsin kiehtova kirja. Sen kieli on huoliteltua ja kaunista, hahmot uskottavia ja tarina monisäikeinen. En kuitenkaan saanut siitä otetta, pystynyt sukeltamaan täysin sen sisään. Vika on todennäköisimmin minussa kuin kirjassa, tällä hetkellä kaipaan konkreettisia tarttumapintoja symbolisten merkitysten sijaan. Kummillekin on kuitenkin paikkansa ja Ishiguron teos hyödyntää niitä erinomaisesti, vaikkei juuri nyt minulle kolahtanutkaan.

Haudattu jättiläinen ei ole perinteistä fantasiaa. Se on jotain erilaista, minulle tuli ajoittain jopa sadunomainen tunnelma. Paljon myös tapahtuu rivien välissä, lukijalle jätetään tulkinnanvaraa ja päätösvaltaa siitä, miten haluaa asiat nähdä. Tämän osa voi kokea hankalaksi, osa vapauttavaksi, itselleni se oli kaiketi jotain siltä väliltä.

Kirja herätti ajatuksia. Matka voi joskus olla päämäärä, mutta voiko myös päämäärä olla joskus matka?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti