Lukupäiväkirja 5/2017: Fantastics Beasts And Where to Find Them - The Original Screenplay

Sain Fantastic Beasts -elokuvan käsikirjoituksen synttärilahjaksi. Olin päättänyt säästää sitä vähän myöhemmäksi, mutta enpä sitten malttanutkaan. Käsikirjoitus tuli ahmaistua muutamassa päivässä, sillä se oli varsin kevyttä ja nopeaa luettavaa jopa minun rauhalliseen tahtiini.

J. K. Rowling - Fantastic Beasts And Where to Find Them - The Original Screenplay

En ole koskaan aiemmin lukenut elokuvakäsikirjoituksia, joten minulla ei ollut ennakko-odotuksia. Tyylillisesti se oli samankaltainen kuin Kirottu lapsi -näytelmä, mutta toisaalta kuitenkin erilainen. En osaa selittää tätä vaikutelmaa, termit ovat hukassa ja käsikirjoituspuoli on minulle sen verran hämärää maastoa (ainakin vielä, siihen olisi joskus kyllä ihana perehtyä). Pidin ehkä tätä leffakäsistä hieman näytelmää helpompana luettavana, mutta saattoihan se johtua siitäkin, että olin jo näytelmän lukenut peräti kahteen kertaan.

Käsikirjoituksen lukemista helpotti myös se, että olen nähnyt kyseisen elokuvan. Tiesin heti, miltä hahmot näyttävät ja kohtauksetkin palautuivat nopeasti mieleen. Ne virtasivat silmille tekstin kautta ja elokuvan pääsi elämään uudestaan läpi, mutta kuitenkin erilaisena kokemuksena kuin valkokankaalta tuijottaen.

Viihdyin käsikirjoituksen parissa, sitä oli kevyt ja helppo lukea. En kuitenkaan osaa sanoa siitä mitään syvällisempää. En tiedä, pitäisikö sitä arvioida tekstinä vai elokuvallisena kokemuksena, mutta tiedän kuitenkin, että viihdyin ja taidan lukea vielä uudemman kerran, kun se suomeksi ilmestyy. 

Mitä taas itse elokuvaan tulee, siitä pidin myös hyvin paljon. Odotan innolla seuraavaa osaa. Minua ei Harry Potterin puuttuminen tarinasa vaivannut (olen kuullut huhuja, että joillekin velhomaailma ei toimi ilman Potteria), koska en Harrysta itsestään hahmona koskaan erityisemmin välittänyt. Newt ja Tina paljastuivat mahtaviksi persooniksi, mutta ehkä vielä enemmän ihastuin Queenieen ja Jacobiin, loistavia hahmoja ja paras rakkaustarina pitkään aikaan!

Kaukokaipuuta ja kirjoitusideapohdintoja

Edellisestä reissusta on kulunut nyt muutama kuukausi ja huomaan, että matkaan lähteminen polttelisi taas. Senpä vuoksi päädyin selailemaan lukuisia matkakuvia ja lueskelemaan vanhoja matkapäiväkirjojani. Niitä käsin reissun päällä kirjoitettuja, jotka sisältävät kaikki hassutkin huomiot. Sellaiset, jotka blogiversiosta on sensuroitu pois. Voi, niin mahtavia reissuja on tullut tehtyä!

Lueskelulla oli sellainen hassu seuraus, että päädyin ajattelemaan kirjoittamista. En tosiaan osaa olla kirjoittamatta reissussakaan, joten käsimatkatavaroissa kulkee vihko, kynä ja minikokoinen nitoja. Vihkoon kirjoitan ajatuksiani, kokemuksiani ja nidon kiinni sisäänpääsylippuja, karttoja ja muuta pientä, joka on tarttunut mukaan. Monesti vihkoa tulee koristeltua sellaisilla lippulapuilla, jotka muuten päätyisivät roskikseen.

Matkapäiväkirjavihosta blogipostaukseksi

Japanissa toukokuussa 2012

Blogia en yleensä päivitä reissun päällä. En halua ottaa siitä stressiä ja toistaiseksi en ole jaksanut tietokonettakaan raahata mukana. Kännykällä blogin päivittäminen ei kuulosta mielekkäältä. 

Niinpä kirjoitan matkapostaukset vasta reissun jälkeen. Matkapäiväkirjavihkoa on helppo hyödyntää. Sen avulla pystyn palauttamaan mieleen, missä kohteissa käytiin, keitä mahdollisesti tavattiin ja mikä oli fiilis minäkin päivänä. Blogiin poimin toki parhaat palat enkä läväytä kaikkea julkisesti luettavaksi. Vihkoon tulee usein kirjattua kurjatkin fiilikset, mutta blogista ne taas helposti jäävät pois ja keskityn enemmän siihen, mitä on nähty ja koettu.

Vihkoa tosiaan kuvittavat kaiken maailman pikkulaput pääsylipuista postikortteihin. Sen sijaan blogipostaukseen päätyvät reissussa räpsityt kuvat. Ne ovat ehkä lukijan kannalta kiinnostavampaa nähtävää. Itselleni pääsylipusta voi palautua mieleen vaikka tunnelma, joka vallitsi sitä ostaessa, blogin lukija ei näe muuta kuin kuvan lappusesta. Sen sijaan nätti otos vaikkapa Fuji-vuoresta voikin olla lukijan näkökulmasta kiintoisa.

Entäpä ihan kirjaksi asti?

Japanissa loka-marraskuussa 2013

Niin, tänään ryhdyin miettimään matkoja uudesta näkökulmasta. Minulla on kasa noita matkapäiväkirjavihkoja tallessa ja satoja kuvia koneen kovalevyn syövereissä. Materiaalia riittää blogiin niin paljon kuin vain jaksan ja haluan käyttää.

En kuitenkaan tiedä, onko järkevää enää lähteä raapustelemaan uusia blogipostauksia vanhoista reissuista. Niistä on kuitenkin jo tullut kirjoitettua ja kuka tahansa voi ne tuolta Matkapäiväkirjoista käydä lukemassa.

Blogipostauksien sijaan pohdin, taipuisivatko matkapäiväkirjani kirjaksi. Ne voisi kirjoittaa auki tapahtumien ja henkilöiden kautta, mutta samalla voisi myös avata matkakohteita ja nähtävyyksiä, ehkä jopa kuvien kera. Tällaiseen tietenkin tarvitaan lupa muilta matkustajilta ja kuvien käytöstäkin pitää kysyä.

Toisekseen en ole varma, kiinnostaisiko tuollainen opus lukuelämyksenä. Ehkäpä juurikin sitä omaa matkaporukkaa voisi kiinnostaa. Sehän koskettaa omaa elämää, itse on päähahmona siinä seikkailussa. Matkassa mukana olleet saattaisivat siis olla kiinnostuneita lukemaan tuollaisen kirjan, muita se tuskin kauheasti innostaisi. Sellaisen voisi siis kirjoittaa oman lähipiirin iloksi, mutta myyntiin sitä tuskin kannattaisi laittaa.

Yksi ajatus siis johti toiseen. Miten jutusta saisi myyvemmän? Mikä kiinnostaisi lukijaa, joka ei ole reissussa ollut?

Edelleen voisin hyödyntää matkapäiväkirjavihkojani ja omia autenttisia turistikokemuksiani, mutta pudottaisin itseni ja läheiseni pois. Sen sijaan matkan ympärille voisi rakentaa fiktiivisen tarinan omine hahmoineen, visioin jonkinlaista perhedraamaa, joka yhdistäisi arkiset aiheet osaksi jännittävää matkaa. Sellainen kertomus voisi kiinnostaa myös lukijaa, joka ei ole ollut mukanani noilla matkoilla.

Vai voisiko? En tiedä, itse tähän kysymykseen on vaikea vastata.

Sulattelen tätä ajatusta vielä, ennen kuin tartun näppäimistöön. Halusin kuitenkin kirjata idean johonkin, ettei se pääse unohtumaan. Kaipuuni erityisesti Japaniin on tällä hetkellä suorastaan polttava, joten juuri tuohon maahan sijoittuvan (turisti)tarinan kirjoittaminen voisi olla hyvä tapa käsitellä omaa kaukokaipuutaan (tai vaihtoehtoisesti pahentaa sitä). Ainakin juuri nyt ajatus kutkuttaa kovasti.

Toisaalta ehkä on hulluutta miettiä vielä tällaistakin kirjoitusprojektia. Minulla on juuri nyt kesken romaanikäsikirjoitus ja lyhytromaanikäsikirjoitus. Kristallin lapsien kolmatta osaa en sen takia ole vielä edes ehtinyt aloittaa (suunnitelma on olemassa!), joten eikö olisi hölmöä lisätä listalle vielä neljäskin urakka? Vai voiko ideoita olla koskaan liikaa?

Tiedä häntä. Katsotaan, mihin päädyn. Toistaiseksi taidan jatkaa noiden ihanien matkavalokuvien selailemista...

Lukupäiväkirja 4/2017: Avain

Strandbergin ja Elfgrenin Engelsfors-trilogian päätösosa paljastui melkoiseksi tiiliskiveksi, joka sai kaipaamaan e-kirjojen lukemista pelkän painonsa vuoksi. Oli kuitenkin kiva saada kirja hyppysiin ja päästä se vihdoin lukemaan, kun ehdin jo pelätä, ettei sitä käännettäisi suomeksi lainkaan.

Mats Strandberg & Sara B. Elfgren - Avain

Löysin Engelsfors-trilogian ensimmäisen osan aikoinaan sattumalta pop up -kirjakaupasta vitosen houkuttelevaan hintaan. Kun takakansitekstissä vielä mainittiin noidat, oli kirja vain pakko hankkia. Kakkososan sain kirjamessuilta yhtä edullisesti, mutta kolmatta, Avainta, ei sitten meinannutkaan löytyä. Siinä vaiheessa piti tilannetta tutkia netistä eikä käännöksestä löytynyt tietoakaan. Hetken jo kauhistelin, että selviänkö ikinä ruotsinkielisestä alkuteoksesta, mutta eipä siitä sitten tarvinnutkaan ottaa selvää. Käännös tuli, vaikka siinä tuntui kestävän. Tosin kirjakin on todella pitkä, joten eipä sitä varmasti hetkessä saatu käännettyäkään.

Avain päättää lukioikäisten engelsforsilaisten Valittujen tarinan. Demonit ovat aikoinaan saapuneet Maapallolle, mutta noidat saivat heidät karkotettua muutamien ihmiskunnan Suojelijoiksi ryhtyneiden demonien avustuksella. Maahan jäi kuitenkin useampi maaginen ovi, joiden kautta demonit ovat pyrkineet takaisin. Valittujen tehtävä satojen vuosien ajan on ollut sulkea noita ovia ja viimeinen ovi sijaitsee Engelsforsin pikkukaupungissa Ruotsissa. Koko trilogian ajan Valitut ovat hioneet maagisia kykyjään ja valmistautuneet ulottuvuuksien välisen oven sulkemiseen samaan aikaan, kun demonit ovat tehneet omia vastatoimiaan ja yrittäneet estää oven sulkemisen. Kuolemilta ja muilta katkerilta kohtaloilta ei ole voitu välttyä.

Kahden aiemman kirjan linja jatkuukin Avaimessa hyvin vahvasti, Valitut eivät pääse helpolla suorittaessaan maailman pelastumiseen tähtäävää tehtäväänsä. Tie on pitkä ja kivikkoinen, mutta myös niin täynnä mutkia, että lukija ei voi kuin hämmästellä. Useamman kerran luulee vihdoin tietävänsä, miten asiat ovat, mutta sitten tuleekin vielä uusi paljastus, joka kääntää kaiken päälaelleen. Verrattuna kahteen aiempaan osaan, juonenkäänteet tutuntuvat Avaimessa paljon hurjemmilta ja niitä on huomattavasti enemmän, jopa niin paljon, että olo on ajoittain ähkyinen.

Toisaalta juuri mutkaisuutensa takia tarina pitää hyvin otteessaan, pitää aina lukea vielä pikkuisen lisää. Pidin myös paljon henkilöhahmoista, joista jokainen oma, erilainen persoonansa vikoineen ja hyvine puolineen. Juonen ohella hahmojen väliset suhteet nousevat tärkeään rooliin ja niiden kehittelyyn on käytetty sivuja koko trilogian ajan. Pidän siitä, että kirjailijat ovat osanneet yhdistää eeppisen juonen ja hahmokeskeisyyden suloiseksi sopaksi ilman, että kumpikaan puoli tarinasta kärsii toisen loistaessa.

Vaikka kirja on päähahmojensa perusteella suunnattua minua reilut 10 vuotta nuoremmille lukijoille, viihdyin sen parissa erinomaisesti. Sen maailmaan oli helppo sukeltaa ja kiinnyin hahmoihin aidosti. Tavallaan on siis harmi, että trilogia on nyt ohi. Tätä olisi lukenut enemmänkin.

Tosin eihän sitä koskaan tiedä. Loppuratkaisu avasi oven täysin uudenlaiselle tarinalle...

Kahvilassa kirjoittamassa

Eilen oli pakollinen kaupunkireissu vakuutusasioiden tarkistuksen takia ja olin lupautunut sen jälkeen M:n mukaan ruokakauppaan. Ongelmaksi muodostui lähinnä se, että näiden kahden tapahtuman väliin jäi tuntitolkulla aikaa. En halunnut juosta välillä kotiin, joten kaappasin koneen mukaan ja päätin vihdoin kokeilla kahvilassa kirjoittamista. 

Kokeiluun pääsivät Lahden Triossa sijaitsevat Sinuhen Cafe Trio ja Ciao! Caffe. Trio on hitusen levoton paikka, mutta valitsin sen keskeisen sijainnin takia. Kirjoittamiseen jäi enemmän aikaa, kun ei tarvinnut ravata bussipysäkille esimerkiksi kirjastolta tai jostain syrjemmässä sijaitsevalta kahvilasta asti.

Välineinä minulla oli tosiaan matkassa tuttuja turvallinen läppärini sekä muistivihko, johon olen tosin nyt kirjannut vain sanamääriä ylös motivoidakseni itseäni. En tiedä konstin soveltumisesta muille, mutta minulle se toimii. Se on ikään kuin konkreettinen todiste siitä, että olen saanut jotain aikaan. Erityisesti nyt työn alla olevan tarinan suhteen se on tärkeää, koska en ole vielä saanut esilukijaa. Toinen hyvä motivaatio keino on siis hankkia tarinaa odottava esilukija, täytyy toimia, jotta saa tekstin hänen käsiinsä ja palautteen joskus itselleen. Ehkä senkin aika vielä koittaa.

Kokeilu jännitti minua jo sen takia, etten oikeastaan halua herättää huomiota liikkuessani ulkosalla (tai ylipäätään missään). Pelkäsin ihmisten ryhtyvän tuijottamaan sen takia, että istun kahvilapöydässä koneen kanssa. Tätä ei onneksi kuitenkaan tapahtunut.

No niin, se taustoista. Käydäänpä läpi kahvilassa kirjoittamisen hyvät ja huonot puolet.

Hyvää ja toimivaa

Kahvilassa ei ole ylimääräisiä virikkeitä

Kotona on tosi helppo haksahtaa laittamaan pyykkejä, järjestelemään hyllyjä tai vähän siivoilemaan, kun teksti tuntuu takkuavan. Siellä on aina jotain, mikä odottaa tekemistä. Kun lähtee pois kotinurkista, ei voi siirtyä noiden tarpeellisten, mutta häiritsevien toimien pariin "ihan vain pariksi minuutiksi, oho, meni tunti".

Ruumiin ravinto on helposti tarjolla eikä tarvitse kokata

Syödä on pakko, joka ainoa päivä. Kotona lounaan järjestämiseen hujahtaa helposti puoli tuntia ja toinen mokoma sen syömiseen. En sano, etteivätkö tauot ole tärkeitä siinä missä syöminen itsessäänkin, mutta joskus on tosi kiva, ettei asiaa tarvitse miettiä.

Kukaan ei ole kiinnostunut siitä, mitä teet

Pelkäsin tosiaan herättäväni huomiota. Pelko osoittautui turhaksi, ketään ei kiinnostanut vaan sain olla täysin rauhassa enkä havainnut edes tuijotuksia. Kenties läppärin kanssa kahvilassa istuminen alkaa olla jo aika tavallista, vaikken kyllä nähnyt kuin yhden ihmisen lisäkseni tekevän niin. Hän parkkeerasi viereiseen pöytääni Sinuhessa.

Kotona saa toki olla myös rauhassa, ainakin silloin, kun on yksin. Jos M on paikalla, keskeytyksiä tulee, mutta olen tottunut siihen enkä ota niistä mitenkään kierroksia. Ja M joka tapauksessa ymmärtää tarpeeni kirjoittaa. Tilanne voisi olla toinen, jos meillä olisi lapsia, kenties kodin ulkopuolella kirjoittaminen alkaisi jo rauhan takia kiinnostaa enemmän.

Kun ei ole liikaa virikkeitä, saa oikeasti aikaan

Sain eilen kirjoitettua 1458 sanaa. Se ei ole huipputulos, mutta se on tosi hyvin kuitenkin minun mittapuullani. Rikoin samalla 10 000 sanan rajapyykin kyseisen tarinan kohdalla. Täytyy todeta, että olen tähän tyytyväinen. Kotona olen nyt päässyt vaihtelevasti 300-1000 sanaan, tosin en kirjoita joka päivä.

Huonoa ja epäkäytännöllistä

Ympärillä on hälinää

Kuuntelen kyllä mielelläni musiikkia kirjoittaessani, monesti kasaan tarinaa varten jopa oman soittolistan. Kahvilassa en kuitenkaan halunnut istua kuulokkeet päässä, koska ympärillä pyöri ihmisiä. En pidä siitä, jos en kuule jonkun lähestyvän minua.

Kahviloissa kuuluukin yllättävän paljon kilinää ja kolinaa. Myös erinäisiä keskustelunpätkiä kantautuu korviin, kun on itse yksin. Ei siihen kiinnitä huomiota, jos on kaveri matkassa ja tulee höpöteltyä, mutta yksin se voi olla hyvinkin häiritsevää. Myönnettävä on, etten pidä liiasta hälystä ympärilläni. Tämän jutun kohdalla Sinuhen peränurkka osoittautui kivaksi, sen sijaan Ciaossa ei varsinaisesti sellaista ole, joten häiriötekijöitäkin oli enemmän. Menin kyllä alueen laitaan, missä ei sillä hetkellä näkynyt ketään. Vähän myöhemmin molemmille puolilleni parkkeerasi iso kaveriporukka, joista kummastakin lähti kiitettävästi ääntä.

Rahaa palaa

Kahvilaan ei voi mennä vain istumaan koneen kanssa, jotain on myös tilattava. Se maksaa rahaa eikä yleensä ole ihan edullista. Eihän se kotonakaan juotu tee ole ilmaista, mutta on se kuitenkin huomattavasti halvempaa. Juon yhdestä vitosen irtoteepaketista aika paljon kauemmin kuin 3 euron kupillisesta. Ehkä näitä ei kuitenkaan pitäisi liikaa vertailla keskenään.

Tee ei ole hyvää, kaakao pistää väsyttämään

En ole vielä löytänyt Lahdesta kahvilaa, joka tarjoaisi makuni mukaista teetä. Vihreää alkaa olla jo miltei kaikilla tarjolla, mutta monissa paikoissa vesi keitetään liian kuumaksi, jolloin teehen tulee kitkerä maku (toki voi itse odottaa veden jäähtymistä sopivaksi, ennen kuin iskee pussin kuppiin). Sitten valikoimassa on yhtä tai kahta halvinta, esanssimaustettua pussiteetä. Ne eivät vain ole hyviä. Lisäksi tästä makuelämyksestä saatetaan kiskoa yhtä paljon hintaa kuin kahvista.

Tiedän olevani nirso. Kotona juon vihreää irtoteetä, maustettuakin. Pussiteenä on Greenfieldin jasmiinia ja Flying Dragon -teetä (ja kamomillaa, mutta se on vain iltoja varten). Nirsoudestani huolimatta toivoisin, että kahviloiden tarjonta olisi parempi. Aina ei kehtaa omia pussejakaan kaivaa laukusta.

Huomasin myös, että kaakao alkoi väsyttää. Veikkaan syylliseksi sokeria, jota en yleensä käytä kuin harvoina herkuttelukertoina. Iltapäivästä leuat olivat pamahtaa sijoiltaan, kun väsymys hiipi seuraksi kaakaon juomisen jälkeen.

Vessassa käyminen on hankalaa

En ole tätä miettinyt koskaan aiemmin. Jos on koko päivän kahvilassa, ennemmin tai myöhemmin iskee vessahätä. No, läppäriäpä ei niin vain jätetäkään pöytään. Tai voi sen jättää, mutta voi myös olla, ettei se ole siinä enää, kun tulee takaisin.

Triossa oman haasteensa tuo se, ettei kahviloissa edes ole vessoja. Sieltä siis joutuu poistumaan kokonaan, kun tarve yllättää. Tämän takia päädyinkin kirjoittamaan kahdessa eri kahvilassa. En kehdannut tulla enää Sinuheen takaisin käytyäni vessassa. Ei se varmasti olisi ketään haitannut, mutta minkäs teet, kun pelkää niin sitä huomion herättämistä.

Virikkeitä on sittenkin

Kotona on oma valikoimansa erilaisia häiriötekijöitä, kahvilasta löytyy omansa. Melu ja häly on yksi juttu, mutta ohikulkevat ihmiset muodostavat toisen. Silmäkulmassa vilahtaa jotain ja onkin pakko irrottaa katse näytöstä. Sinuhessa sain itseni useamman kerran kiinni siitä, että tuijotin ulos kadulle ja tarkkailin ohikulkijoita.

Ei tietysti ole vaarallista välillä jäädä tarkkailemaan ympäristöä, aivot saavat levätä hetken ja tekstiä saattaa sen jälkeen syntyä paremmin. Jos on kuitenkin herkkä ylimääräiselle liikkeelle ympärillään, tästä voi muodostua ongelma.

Yhteenveto

Kahvilassa kirjoittaminen oli mielenkiintoinen, mutten ole varma, menisinkö uudestaan. En pidä hälystä ja ympärillä pyörivät ihmiset häiritsevät muutenkin. Rahaa myös palaa sen verran, etten voi kuvitellakaan joka päivä meneväni kahvilaan. Sitten on vielä se vessareissujen hankaluus.

Kenties kahvilakeikka toimisikin parhaiten, jos järjestäisi yhden tai kahden kaverin kanssa kirjoitustreffit. Häly pysyy, samoin hinnat, mutta ainakin voi huoletta lähteä käymään siellä vessassa. Samalla toteutuisi sosiaalinen aspekti, mutta myös ryhmäpaine pakottaisi kirjoittamaan, joten tuloksiakin voisi syntyä. 

Nyt taidan kuitenkin taas viihtyä tovin kirjoituspoterossani, se kun on juuri minulle optimoitu. Vierailu ulkona oli virkistävää ja mielenkiintoista, mutta ei silti taida olla kodin voittanutta.

Inspiraation Maahan bloggaajaksi

Vuodenvaihteessa puhalsivat selvästi muutoksen tuulet. Sain Inspiraation Maasta viestiä ja minua pyydettiin bloggaamaan heidän sivullaan kirjoittamisesta. Miten tuollaisesta mahdollisuudesta olisi voinut kieltäytyä? Ei varmasti mitenkään!

Oma sarja

Inspiraation Maassa on muitakin bloggaajia, joten minun vuoroni on suurin piirtein kerran kuukaudessa. Sarjani, Fantastista tarinointia, tunnistaa tuosta vieressä näkyvästä kuvakkeesta, mutta toki kannattaa seurata sivuston muidenkin bloggaajien juttuja.

Meillä on jokaisella omat vahvuusalueemme ja kiinnostuksen kohteemme, joten aiheetkin vaihtelevat niiden mukaan. Tulen sarjassa puhumaan sekä romaanimittaisesta kirjoittamisesta että nimen omaan romaanimittaisesta fantasian kirjoittamisesta. Kihisen suorastaan innosta ja palan jo halusta päästä toteuttamaan ideoitani.

Ensimmäinen onkin nyt jo julkaistu, joten kannattaa kipittää lukemaan se:

Inspiraation Maa: Pienistä osista suureksi tarinaksi

Mahtava mahdollisuus

Kaiken kaikkiaan tarjous bloggata Inspiraation Maassa on hieno juttu. Olen toki kirjoittanut kirjoittamisesta myös tässä blogissa, mutta ehkä vieraalla alustalla tulee pohdittua asioita uudenlaisista näkökulmista. Samalla kun tuotan muille luettavaa, pääsen tekemään itsetutkiskelua ja hahmottamaan omaa kirjoittajaminääni entistä tarkemmin. Se ei missään nimessä voi olla haitaksi!

Jatkan kuitenkin myös tämän blogin ja Level up!:n päivittämistä. Ainakin toistaiseksi nämä kaikki projektit tuntuvat jokainen eri tavalla mielekkäältä ja tuottavat päiviini huomattavan määrän iloa.