25. syyskuuta 2017

Lukupäiväkirja 22/2017: Grimgar of Fantasy and Ash


Ao Jyumonji - Grimgar of Fantasy and Ash vol. 1


Hankin Grimgarin ensimmäisen osan, koska olin kuullut hyvää animesta ja halusin testata alkuperäisteoksen. Tarinan lähtötilanne on mielenkiintoinen: joukko nuoria herää oudossa maailmassa eikä muista menneisyydestään mitään. Kyseessä on animessa, mangassa ja japanilaisissa lyhytromaaneissa useahkosti esiintyvä isekai-asetelma. Isekai tarkoittaa toista maailmaa ja näissä tarinoissa päähahmo siirtyy meidän tuntemastamme todellisuudesta toisenlaiseen, usein fantasiaelementtejä sisältävään maailmaan. Aika monessa tarinassa (ainakin viime vuosina) tämä maailma on sisältänyt vahvoja pelillisiä elementtejä ja joissain ollut jopa suoraan peli, esim. Sword Art Onlinessa ja Log Horizonissa. Yhteistä näille maailmoille usein on, ettei poispääsy ole yhtä helppoa kuin saapuminen.

Myös Grimgar lainaa vahvasti japanilaisten roolipelien maailmasta, ja valitettavasti se on myös sen heikkous. On ikävää sanoa näin, koska rakastan japanilaisia roolipelejä ja vedän niistä paljon inspiraatiota omaan kirjoittamiseen, mutta totuus on, ettei kaikki pelissä toimiva vain toimi tekstissä. Kun kirjassa keskitytään kymmeniä sivuja putkeen siihen, että sankarijoukko lahtaa maahisia saadakseen kykyjään kehitetyksi, minä alan haukotella. En innostu tästä grindaamiseksi kutsutusta puuhasta monissa peleissäkään, mutta vielä puuduttavampaa se on luettuna.

Toinen synti, johon Grimgar syyllistyy, on infodumpaus. Kirjan alku on täynnä kerrontaa siitä, millainen maailma on ja pitkiä selostuksia esimerkiksi rahan ja pankkijärjestelmän käytöstä. Tiedot ovat ehkä tarpeellisia, mutta ne olisi voinut myös ujuttaa muun kerronnan lomaan. Minulle ei tuosta dumppauksesta jäänyt edes kunnollista mielikuvaa, koska yksinkertaisesti vain kyllästyin siihen ja aloin lukea harppoen.

Tutut animekliseet tulivat tarinassa myös äkkiä vastaan. Jokaisella hahmolla tuntuu olevan oma tiukka lokeronsa, mutta tämähän toki voi korjaantua seuraavissa osissa, kun tarina pääsee eteenpäin. Eniten minua kuitenkin riepoi useimpien naishahmojen käsittely. Yksi on ujo ja kuvittelee olevansa lihava, vaikkei ole, ja toinen puhuu kuin olisi viisivuotiaan tasolla. Heidän tärkeimmät ominaisuutensa ovat ulkonäkö ja kuppikoko. Erään nuoren naisen pienet tissit ovat myös eräälle mieshahmolle jatkuvasti pätevä syy haukkumiseen sekä mielipiteiden mitätöimiseen. Koska tokihan mielipiteiden arvokkuus mitataan kuppikoolla... eiku...

Erityisen suurta ärtymystä minussa herätti myös "se pakollinen onsen-jakso", kuten näitä kohtauksia animen puolella kutsutaan. Onsen on japanilainen kuuman lähteen päälle rakennettu kylpylä. Hahmot menevät sinne ja pojat totta kai yrittävät tirkistellä tyttöjen puolelle. Luonnollisesti he pääsevät todistamaan sitä, mitä nyt aina kylpylöissä naisten puolella tapahtuu. Tytöt kehuvat toistensa tissejä ja vähättelevät omiaan ja lopulta pitää päästä puristelemaan niitä toisen tisuleita, kun ne ovat niin söpöt, isot ja ihanat, vaikka nyt ihan heteroita ollaankin. Normipäivä joo, tätä näen aina kylpylöissä, uimahalleissa ja julkisissa saunoissa.

(Kaikesta valituksesta huolimatta tykkään kyllä animesta, mutta pakolliset onsen-jaksot yms. on jo niin nähty. Turha seksualisointi ja hölmöt, psykologisesti epäuskottavat, ainoastaan mieskatsojien tai -lukijoiden iloksi mukaan kirjoitetut tissien puristelut ja pantsujen vilautukset myös tympivät. Onneksi muutankin katsottavaa kuitenkin löytyy.)

Grimgarissa oli siis paljon kaikenlaista tauhkaa, joka meinasi saada minut useampaan kertaan jättämään kirjan kesken. En kuitenkaan tehnyt niin, koska kaiken tauhkan alla piileskeli oikeasti kiinnostava tarina, jossa on potentiaalia kasvaa monikerroksiseksi ja kiehtovaksi. Silloin kun juoni eteni ja hahmot tekivät muutakin kuin taistelivat, tekstiä tuli suorastaan ahmittua. Kirjalla oli siis ehdottomasti hetkensä, mutta toisaalta myös ne pohjanoteerauksensa. Ehkä en siis ollut kohderyhmää, vaikka pelaaja olenkin.

Animesta olen nyt katsonut ensimmäisen jakson ja voisin ehkä toisenkin testata. Epäilemättä sielläkin ne pakolliset tissien puristelut tulevat vielä vastaan, mutta kaipa siitäkin selviää. Täysin varma en kuitenkaan ole, jaksanko tarttua Grimgarin seuraavaan osaan kirjana.

23. syyskuuta 2017

Traconissa viihtymässä

Vietin suurimman osan Traconista taidekujapöydän takana, mutta pieniä vapaahetkiäkin viikonloppuun mahtuu. Luvassa on siis coniraportti osa 2, jossa keskityn muihin kuin taidekujahommiin.

Viikonlopun asut

Hotelli


Oltiin varattu hotelli vajaata vuotta ennen conia, siis paljon ennen kuin liput tulivat myyntiin. Mentiin sillä asenteella, että mennään Tampereelle joka tapauksessa rentoutumaan, vaikkei coniin lippuja saataisikaan. Noh, onneksi kuitenkin saatiin. Tällä kertaa varattiin yhden yön sijaan kaksi ja se oli hyvä valinta. Oli paljon rennompaa lauantaina, kun ei tarvinnut kukonlaulun aikaan lähteä kotoa ajelemaan Tampereelle vaan sai herätä rauhassa seiskan pintaan ja nauttia hotelliaamiaisesta.

Toista kertaa olimme Sokos Hotel Villassa ja tykkäsin huoneesta taas tosi paljon. Mielestäni Villa on kodikkaampi kuin Torni eikä hotellilta toiselle siirtyminen aamiaisen ajaksi ole kovin paha rasti. Oikeastaan ainoat napinan aiheeni Villasta löytyvät kylppärin puolelta. Lavuaari on kamalan epäkäytännöllinen ja shampoo ei sovellu hiuksilleni lainkaan. Tällä kertaa olinkin kaukaa viisas ja pakkasin oman shampoon mukaan, joten lähmätukkaa ei päässyt syntymään.

Aamiainen oli Tornin puolella ja oikein hyvä ja monipuolinen. Lauantain jälkiruoat olivat mielestäni sunnuntaita parempia ja raikkaampia. Sunnuntain kakut olivat aivan liian makeita minun makuuni. Yllättäen edes juustokakku ei uponnut kunnolla makeutensa takia. Muuten ruoka oli molempina aamuina hyvin pitkälti samaa ja kelpasi erinomaisesti.

Henkilökunta hotellissa oli mukavaa ja kohteliasta. Hiukkasen huvitusta herätti respan työntekijä, joka kyseli meiltä, onko meillä jotkut vakioasut, joihin aiomme viikonloppuna pukeutua. Kun kerroimme, että kumpikaan meistä ei ole cossaamassa, hän ihmetteli, että voiko niinkin tehdä. Ilmeisesti conien maine pelkkinä cosplay-tapahtumina elää edelleen.

Tampere-talon järjestelyt


Henkilökunnan tiloihin livahtanut Maan mahti.
Kuvan otti toinen pääjärjestäjistä, Maryjane.
Oli loistavaa, että liput pääsi vaihtamaan rannekkeisiin jo perjantaina ja siten saattoi välttää lauantaisen jonotuksen. Perjantain ohjelmaan pääsi myös ilman ranneketta, mikä oli monelle varmasti kiva juttu. Illan pelimusiikkikonsertti oli kuitenkin maksullinen eikä sisältynyt tapahtumalipun hintaan. Tämä on ihan ymmärrettävää, mutta selvisi meille vasta Tampere-talolla. Kaiketi jokin conin tiedote oli sitten jäänyt lukematta... Lippuja kuitenkin oli vielä hyvin tarjolla ja konserttisalissa olikin lopulta mielestäni aika vähän väkeä. Muutaman vuoden takainen Final Symphony, joka oli myös Tracon-perjantaina, veti sen sijaan salin täyteen. (Saataisiinpa muuten taas jossain vaiheessa lisää Final Symphonya.)

Perjantain muihin ohjelmiin mennessä ohjauduimme ensin kirpparille tavaroita tuovien jonoon. Kirppis sijaitsi luentosalin vieressä ja muut jonottajat ilmoittivat meille jonottavansa samaiseen ohjelmaan, johon mekin olimme menossa. Kello alkoi tikuttaa luennon alkua ja jono ei vain edennyt, jolloin lähdin katsomaan, mistä kiikastaa ja vasta siinä kohtaa minulle selvisi, että ei jono edes mennyt luentosaliin. Palasin ilmoittamaan havaintoni muille ja perässäni valuikin luennolle ihan kiva määrä porukkaa. Mistä lie tuo väärinkäsitys sitten oli alun perin syntynyt... En tiedä, mutta täytyy olla seuraavalla kerralla tarkempi, mihin jää jonottamaan.

Kirpparilaiset saivatkin kuulemma jonotella pitkän aikaa, joten olin ihan tyytyväinen, etten tällä kertaa lähtenyt kokeilemaan onneani kirppiskasan pienentämisen suhteen. Ehkä Frostbitessa sitten seuraavan kerran.

Oli myös mukavaa, että Tampere-talon remontti oli saatu hoidettua ja kahvila oli sen myötä muuttunut ravintolaksi, josta sai lämmintä ruokaa kohtuulliseen hintaan. Yllätys oli erittäin iloinen, koska yksi Traconin rasite on ollut ruokapaikan etsiminen Tampere-talon ulkopuolelta. Joo, ravintoloita on, mutta yleensä syömiselle jää niin vähän aikaa, ettei viitsisi lähteä kovinkaan kauas. Nyt ongelma on ainakin pienempi, vaikkakin ruuhka-aikaan voi ruokaansa toki joutua hetken odottamaan.

Sen sijaan ikävämpi yllätys oli se, etteivät Telian yhteydet taaskaan pelittäneet koko viikonlopun aikana. Onneksi sentään Tampere-talon w-lan pelitti, mutta sunnuntaina sekin alkoi tökkiä (ehkä sana levisi ja käyttäjämäärä lisääntyi). On kuitenkin tosi tympeää, ettei puhelimellaan saa yhteyttä mihinkään eikä kukaan läheinen tavoita, jos vaikka olisi jotain tärkeää ilmoitettavaa. Telialle tuli asiasta vinguttuakin ja lupasivat tarkistaa tilanteen seuraavaan tapahtumaan. Saapa nähdä, tapahtuuko tälläkään kertaa mitään. 

Muilta osin en juuri järjestelyihin kiinnittänyt huomiota. Ilmeisesti cosplay-kisan kanssa oli jotain hässäkkää ja jonottamista oli ollut muuallekin, mutta tällä kertaa itseäni nuo jutut eivät juuri koskettaneet. Pöydän takana ei paljon jonot häirinneet. Ilman raskaus ja korkeahko lämpötila loppupäivästä sen sijaan oli hieman tuskastuttavaa, mutta sille asialle ei taida oikein kukaan voida mitään.

Ohjelma


Perjantai


Perjantaina taidekuja ei ollut auki, joten ehdimme kolmeen ohjelmaan sujuvasti. Illan aloitti Musiikki ja ääni videopeleissä, josta jatkettiin Video Game Graphics, Style and Aesthetics -paneeliin ja lopuksi kävimme tosiaan vielä konsertissa.

Musiikki ja ääni videopeleissä oli varsin mielenkiintoinen ja antoisa paneeli, vaikka pelit eivät minulle tuttuja olleetkaan (ihmekös tuo, kun lähinnä pelailen japanilaisia roolipelejä). Oli kiinnostavaa kuulla, miten erilaiset pelikappaleet ovat syntyneet ja mitä kaikkea luomisprosessiin kuuluu. Hieman yllättäen musiikin luominen tuntui koostuvan samanlaisista osasista kuin oma kirjoittamiseni, mutta ehkä luova prosessi on luova prosessi kaikkine soutamisineen ja huopaamisineen riippumatta siitä, minkä sortin taiteesta puhutaan.

Video Game Graphics oli englanninkielinen paneeli ja ajoittain minulla oli pieniä vaikeuksia saada selvää puhujien sanomisista. Yleisesti ottaen esitys oli kuitenkin sujuva ja kaikki puhuivat selkeästi. Pelien visuaalinen puoli oli myös kiinnostava ja esimerkiksi hahmojen luomisesta kuuleminen mielenkiintoista.

Näiden kahden ohjelman jatkoksi olisikin kaivannut omaa paneelia (tai luentoa) videopelikäsikirjoittamisesta. Se on aihealue, joka kiinnostaa minua hyvin paljon ja olisi ihan unelmaa päästä käsikirjoittamaan (japanilaista rooli)peliä. Olisi huippua, jos joku pitäisi ohjelman, jossa asiaa käsiteltäisiin monelta kantilta ja annettaisiin konkreettisia vinkkejä pelikäsikirjoittamiseen.

Molempia paneeleita leimasi ehkä pieni kiireen tuntu. Ohjelma-ajaksi oli varattu vain 45 minuuttia, mikä on siinä mielessä hyvä, että iltaan mahtuu silloin enemmän ohjelmia. Se oli kuitenkin turhan vähän, kun puhujia oli molemmissa tapauksissa lavalla neljä. Puoli tuntia lisää olisi auttanut kummasti.

Konsertissa esitettiin kunniavieras Chris Huelsbeckin säveltämää musiikkia pianolla. En ollut kyseisestä säveltäjästä kuullut aikaisemmin, mutta tunnistin muutamia pelien nimiä, kun niitä mainittiin. Konsertti koostui Huelsbeckin haastatteluista ja niiden välissä soitetuista kappaleista, jotka olivat kyllä ihan kauniita mutta tuntuivat kovin samanlaisilta keskenään minun tottumattomaan korvaani. Kyseisiä pelejä tunteva olisi ehkä saanut konsertista enemmän irti, minulla se toimi lähinnä rentoutusharjoituksena. Ei se kuitenkaan huono ollut, mutta ehkä seuraavan kerran hakeudun mieluummin sellaiseen pelimusiikkikonserttiin, jonka lähdeteoksista edes osa on minulle tuttuja.

Lauantai


Lauantaista valtaosa meni tosiaan taidekujalla, joten ohjelmiin ehdin vasta iltasella. Kävin kuuntelemassa luennot Ghiblin pahiksista ja Demon's Soulsin pomotaisteluista. Nämä valikoituivat sekä luennoitsijoiden että M:n mielihalujen perusteella, sillä halusin viettää yhteistä laatuaikaa ja olivathan nuo nyt aiheiltaan ihan semisti kiinnostaviakin.

Ghiblin pahikset olikin todella mielenkiintoinen. Se sisälsi hyviä pointteja ja tiukkaa asiaa sopivaksi paketiksi kääräistynä. Ylipäätään Lammin pitämiä luentoja kuuntelee mielellään, ja olen käynyt katsomassa sellaisiakin, joiden lähdeteoksista minulla ei ole ollut mitään käryä. Tällä kertaa nyt kuitenkin aiheena olevat elokuvat olivat tuttuja, mikä tietysti toi kokemukseen vähän enemmän syvyyttä.

Heti perään oli Touniksen Pomotaistelut Demon's Soulsissa, jota en olisi yksin lähtenyt kuuntelemaan. Olin kuitenkin turhan väsynyt selvittämään, menisikö jossain toisessa tilassa enemmän minua koskettavaa ohjelmaa ja jäin M:n seuraksi. Olen kaiketi istunut ainakin kahdella, ellen jopa kolmella Touniksen Souls-sarjaa käsittelevällä luennollta Traconissa, vaikken ole ainuttakaan sarjan peleistä edes kokeillut. Olen kuitenkin nähnyt vierestä, kun M pelaa niitä, joten siinä mielessä sarja on tullut tutuksi. Oma kosketuspinta siihen vain puuttuu.

Kokonaisuus oli hyvä ja mielenkiintoinen jopa minulle. Touniss selvästi tuntee Souls-pelit erittäin hyvin ja osaa nostaa esille pointteja, joita tällainen sivustaseuraaja ei edes tule ajatelleeksi.

Touniksen luennon jälkeen ei lauantain ohjelmasta löytynyt mitään, mikä olisi erityisesti kiinnostanut, joten lähdimmekin hotellille harvinaisen aikaisin vetämään lonkkaa ja keräämään voimia seuraavaan päivään.

Sunnuntai


Myös sunnuntaista suurin osa meni taidekujalla. Aamulla kävin kuitenkin yhdellä luennolla ja valitsin listasta Project Zero - linssin takaa -ohjelman, koska pidän kyseisestä kauhupelisarjasta. Luennoitsija itsessään oli minulle tuntematon ja taisikin olla lavalla ensimmäistä kertaa.

Luento kävi läpi pääsarjan pelit ja kertoi jokaisen alkuasetelman sekä esitteli hahmot lyhyesti. Sen syvemmälle se ei kuitenkaan missään vaiheessa oikein päästy, joten uutta tietoa se tarjosi valitettavan vähän. Yleisökysymykset paljastivat, että luennoitsija kyllä olisi tiennyt aiheestaan syvemminkin, mutta halusi pitää luentonsa spoilerittomana ja siten kaikille sopivana.

Koska seuraavan Traconin teema on kauhu, toivoisinkin sinne jatkoluentoa, jossa spoilereita ei varottaisi vaan sukellettaisiin oikeasti pelisarjan syvyyksiin. Kaipaisin analyysiä peleissä näkyvistä kulttuuripiirteistä, myyttisistä elementeistä ja vaikkapa hahmojen psykologisesta uskottavuudesta. Nyt oikeastaan hahmojen toiminta kuitatttiin "tyhmiä tyttöjä" -kommentilla, mikä minusta oli varsin vähättelevää ja pinnallista. Kenties tämä johtui juuri niiden spoilerien varomisesta, mutta myönnettävä on, että ärtymyskin nosti pikkuisen päätään.

Kokonaisuudessaan silti ihan kiva luento, mutta olisi tosiaan saanut luodata syvemmältä. Joka tapauksessa ensikertalaiseksi hyvin vedetty.

Olisin halunnut sunnuntaina käydä myös kuuntelemassa akateemisen puhallinorkesterin soittamia anime- ja pelikappaleita, mutta se ei valitettavasti onnistunut. Taidekuja oli auki klo 16 asti (joskin käytännössä se tarkoitti, että oma pöytä tuli olla purettu tuohon aikaan), milloin kyseinen konsertti alkoi. Conin toiveesta taidekujalla taas tuli olla sunnuntaina klo 11-16, joten siinäkään mielessä siirtymäaikaa ei jäänyt. Viimeisen naulan suunnitelman arkkuun hakkasi ilmoitus, ettei narikka ota tavaroita enää vastaan. Matkalaukku, jossa taidekujatavarani olisivat, olisi pitänyt kiikuttaa toiseen rakennukseen toiselle puolelle tietä ja siinä vaiheessa olisin ollut konsertista jo auttamattomasti myöhässä. Siispä suunnattiin suosiolla autolle ja lähdettiin ajelemaan kotiin päin jo ennen conin päättymistä.

Vaikka taidekujailu oli kivaa, kokonaisuus conista jäi minulle hieman valjuksi. Olen tottunut juoksemaan ohjelmasta toiseen, joten tällä kertaa jotain jäi puuttumaan.

Lootti


Jotain uupui myös ostoksien suhteen. Myyntipöytäsaliin en ehtinyt kuin kurkistaa, joten en oikeastaan edes tiedä, mitä siellä oli tarjolla. Varmaan aika pitkälti samaa kuin yleensäkin, mutta olisihan sieltä saattanut jotain löytöjäkin tehdä. Mikä pahinta, en ehtinyt ostaa Meijin matcha-keksejä ja Japanista raahatut ovat jo loppuneet. Ilmeisesti saan niitä seuraavan kerran vasta Frostbitesta, ellei joku ihana ihminen halua tuoda niitä minulle Japanin reissultaan (vink, vink: niitä saa ihan tavallisista ruokakaupoista ja maksavat vain 200 jeniä per paketti, voin maksaa takaisin).


Kuvassa siis loottini tiivistettynä. M kävi pyynnöstäni ostamassa minulle Bearelin pöydästä Pocket Bunny -kasvosuihkeen, joka tasoittaa ihoa ennen meikkaamista (ihana tuote) ja itse löysin taidekujalta tyttörakkaustarinoita sisältävän sarjakuvan. En ole sitä vielä ehtinyt lukea, mutta odotan innolla, että pääsen vilkaisemaan.

Mitään muuta ei tosiaan tullut hankittua. M kyllä laitteli pariin otteeseen viestiä, mitä oli myyntipöytäsalissa nähnyt, mutta sillä tavalla shoppailu on vähän nihkeää, kun ei itse pääse hipeltämään tuotetta ja päätöskin pitäisi tehdä tosi nopeasti. Jäivät siis hankkimatta. Toisaalta eipä voi sanoa, että conissa olisi mennyt ihan hirveitä summia rahaa.

Sellainen Tracon siis omalta osaltani tänä vuonna. Nyt varailemaan hotellihuonetta ensi vuotta varten.

18. syyskuuta 2017

Piilota kirja -päivä

Tänään 18.9.2017 Goodreads täyttää 10 vuotta ja organisoi Hide a Book Dayn eli suomeksi Piilota kirja -päivän. Kirjakeijuksi voi ryhtyä kuka tahansa ja käydä piilottamassa kirjan muiden löydettäväksi. Minäkin päätin liittyä tähän joukkoon.

Paketoin lahtelaisille löydettäväksi Kymmenen kulmaa -novelliantologian ja Tulen tahdon. Mukaan laitoin vielä pienen infolapun löytäjää varten.

Tänään käväisin sitten keskustassa kiertelemässä ja etsin kirjoilleni sopivat piilopaikat. Aivan näkösälle ei ehkä kannata jättää, muttei toisaalta liian hyvään piiloonkaan, koska silloin kukaan ei välttämättä löydä kirjaa ja se päätyykin hylätyksi. Se olisi kovin surullista se.

Löysin mielestäni kummallekin kirjalle ihan kivan piilon ja nyt toivon, että joku ne nappaa mukaansa. Luonnollisesti sometin kirjojen sijainneista pienet vihjeet siltä varalta, että joku haluaa ihan etsimällä lähteä niitä etsimään.

Tavallaan olisin halunnut jäädä lähistölle norkoilemaan ja tarkkailemaan, josko joku kirjan löytää, mutta ehkä se olisi näyttänyt turhan epäilyttävältä. Siispä piilotushommien jälkeen kipitin takaisin kotiin teekupposen ääreen.


Osallistuitko sinä päivään piilottamalla kirjan vai satuitko kenties löytämään sellaisen?

12. syyskuuta 2017

Tracon-kokemus taidekujalta käsin

Tämän vuoden Tracon oli minulle hyvin erilainen kokemus verrattuna mihin tahansa aiempaan coniin, jossa olen ollut. Olen viettänyt hengailuconeja ja lukuisia coneja, joissa olen suorastaan juossut ohjelmasta toiseen. Taidekuja oli kuitenkin jotain ihan uutta.

Lauantai


Taidekujalle olisi päässyt valmistautumaan jo lauantaiaamuna kasin pintaan, mutta en uskonut tarvitsevani niin paljon aikaa, joten saavuimme paikalle M:n kanssa (M oli kantoapuna) hieman ysin jälkeen. S. A. Keränen tuli sitten vähän myöhemmin. 

Ensimmäinen puoli tuntia menikin rattoisasti ihan vain pöytää järjestäessä. Tehtiin pieni kirjahylly ja laitettiin kirjoja myös pinoon pöydälle kumpikin omalle puolellemme pöytää. Lakana oli juuri sopivan kokoinen pöytäliinaksi, muttei valitettavasti täysin rypytön, vaikka olin sen ennen lähtöä silittänyt. Jokin toinen kangas olisi siis siinä mielessä parempi, mutta ihan kohtuullisen siistiltä tuokin näytti.

Alkuun pöydässämme näytti hiljaiselta, mutta pikku hiljaa väkeä alkoi vierailla enemmänkin. Osa tiesi, mitä tuli hakemaan, osa tuli vain katselemaan ja jotkut jopa kyselemään. Useamman kerran saimme kuulla, että on hienoa saada taidekujatarjontaan myös kirjoja. Vastaanotto oli siis erittäin hyvä.

Tauotimme tietenkin myös toisiamme, ja ainakin minulle tuli tunne, että yksin pöydän takana kiirettä riitti enemmän. Ehkä ihmiset rohkaistuivat paikalle, kun meitä ei pönöttänytkään pöydän takana kahta?

Ensimmäiset asiakaspalvelutilanteet menivät vähän sumussa. Ei asiakaspalvelu minulle mitenkään uutta ole, mutta jokin kumma jännite siinä tällä kertaa kuitenkin oli. Unohdin kysyä muutamilta, olisivatko he halunneet omistuskirjoituksen kirjaansa. Pahoitteluni tästä! Saat tulla kirjan kanssa jossain toisessa conissa koputtelemaan olkapäälle, jos haluat, että virhe korjataan.

Omistuskirjoituksista puheenollen, oli myös mukavaa, että niitä tultiin erikseen hakemaan. Olimme toki sanoneet, että annetaan niitä aiemmin hankittuihin kirjoihinkin, mutta oikeasti en osannut odottaa, että ihmiset todella ottavat kirjat coniin mukaan. Siitähän on ylimääräistä vaivaa. Oli siis hyvin ilahduttavaa, että osa näin kuitenkin teki. Lämmitti mieltä.

Pöytäämme eksyi myös pari nuorta, jotka tunnistivat nimimerkkini Sateenkaarifantasiaan julisteesta. Ainakin toinen heistä oli ollut aikoinaan Naruto.fissä ja tästä saatiin hetkeksi jutun juurta. Voi sitä nostalgian määrää! Naruto-ficcejä oli ihana kirjoittaa, mutta vielä ihanampi oli niiden ympärille muodostunut yhteisö. Minulla on ikävä Naruto.fitä ja luultavasti roikkuisin siellä edelleen, mikäli se olisi pystyssä.

Myös Maan mahdin ja Tulen tahdon kannet kuvannut Eve pistäytyi pöydässä ja juttelimmekin hetken kansikuvista. Kerroin hänelle kuvien saaneen kovasti kehuja kirjoja tutkineilta asiakkailta. Samalla ehdimme hetken puhua myös kolmannen osan kannesta. En malta odottaa, että kuvauspuuhat taas alkavat! (Eh, pitäisi varmaan se kirjakin kirjoittaa alkua pidemmälle...)

Lauantai tuntui melko pitkältä päivältä tiskin takana. Toki puuha oli mukavaa, mutta väsymys alkoi hiljalleen myös painaa.

Sunnuntai


Aamu lähti takkuisasti liikkeelle monestakin syystä, mitkä eivät useimmat liittyneet taidekujaan millään tavalla. M oli huonovointinen, minun flunssani vihoitteli taas ja yleinen väsymys oli valtava. Jotenkin sitä sai kuitenkin puristettua itsensä ylös sängystä, syömään ja lopulta myös Tampere-talolle.

Olimme taas M:n kanssa jonkin verran ysin jälkeen järjestämässä pöytää kuntoon. Kirjoja oli vähemmän jäljellä, joten joutessani laittelin järjestyksen uuteen uskoon. Kuva on napattu ennen kuin Keränen saapui paikalle, minkä takia hänen kirjojaan ei siinä vielä näy. Niitä olikin tuossa vaiheessa jäljellä enää kaksi.

Sunnuntaina olin pariin otteeseen pois pöydästä, kun kävin yhdessä ohjelmassa ja itsekin taidekujan kiertämässä. Päivä tuntui vilkkaammalta kuin osasin odottaa ja välillä tuntui pöytämme ääressä olevan suorastaan ruuhkaa.

Sain myös tilaisuuden vihdoin itse tavata Maan mahdin ja Tulen tahdon kansissa olevan mallin, Monan. Fiilis oli hieno. Sitä kohtaamista ei oikein osaa selittää. Olin aivan täpinöissäni, mutta en tiedä, välittyikö se minusta. Small talk -kykyni eivät muuttuneet taidekujailun ajaksi yhtään sen paremmiksi kuin muutenkaan ovat, joten pelkoni on, että olin kohtaamisissa sosiaalisesti omituinen peruna.

Sunnuntain myyntiajan loppupuolella pöytämme tuntui suorastaan kuhisevan. S. A. Keräsen Symbioosin viimeiset kappaleet menivät yhtäkkiä ja jostain ilmestyi ihmisiä kyselemään lisää. Sama juttu kävi Maan mahdin kanssa ja jouduinkin useammalle myymään eioota. Jos jäit conissa ilman omaa kappaletta, voit kuitenkin sellaisen tilata verkkokirjakaupasta. Esimerkiksi Adlibriksellä hinta näkyy olevan edullinen eikä sieltä taida postikulujakaan tulla.

Missä sydäntä jäi lopulta kaksi kappaletta, mutta niistä molemmista tuli varaus conin jälkeen, joten nyt ne vain odottavat, että saan ne toimitettua uusille omistajilleen. Tulen tahtoa jäi vähän enemmän (siitäkin tosin on muutama varaus). Sitä on siis edelleen saatavilla minulta.

Kokemuksesta opin ainakin sen, että sarjojen kohdalla kannattaa ensimmäistä osaa varata enemmän kuin muita. Tein virheen siinä, että tilasin kaikkia kirjoja yhtä paljon. Tästä on opittu ja seuraavalla kerralla osaan ehkä ennakoida jo vähän paremmin menekkiäkin... ainakin toivottavasti. En tosin tiedä, missä ja milloin seuraava kerta tulee olemaan, mutta hyvähän näitä on silti pohtia.

Oman jaksamisen kannalta yksi päivä taidekujalla olisi ehkä riittänyt (joskin asiakkaiden kannalta kaksi on varmasti parempi). Tähän saattoi tosin vaikuttaa jo kaksi viikkoa piinannut flunssa, joka on vetänyt kunnon aika huonoksi. Ehkä terveenä olisi jaksanut paremmin ja ollut vähän energisempi.


Kirjoittelen muista Traconiin liittyvistä jutuista oman postauksensa. Halusin avata taidekujakokemuksen ihan omassa postauksessaan, koska se oli se juttu, joka teki tästä conista erityisen. Muut ovat sitten enemmän sitä peruskauraa.

1. syyskuuta 2017

Missä sydän -soundtrack

Minulla on tapana kuunnella musiikkia kirjoittaessani. Hyvin usein se instrumentaalia pelimusiikkia, mutta Missä sydän tekee tässä poikkeuksen. Sitä kirjoittaessa tuli kuunneltua jopa laulettuja kappaleita.

Kuva: Elli Hytti

En lähde jokaista listaltani löytyvää kappaletta tähän listaamaan, mutta poimin kuitenkin muutaman tärpin.

Angela Aki - Kokoro no Senshi



Lyriikat kappaleeseen löydät tästä.

Angela Aki - Oogesa ni Aishiteru




Lyriikat kappaleeseen löydät tästä.

Tutustuin Angela Akiin alun perin Final Fantasy XII:n ansiosta. Hän on nimittäin laulanut pelissä esiintyvän Kiss me Good-Bye -kappaleen, johon tykästyin perinpohjaisesti. Oli pakko saada häneltä lisääkin musiikkia ja ihastuttavia kappaleita löytyi hiljalleen lisää.

Mielestäni molemmat kappaleet istuvat Missä sydämeen erittäin hyvin, mutta sen lisäksi ne ovat myös kauniita.

Jill Sobule - I Kissed A Girl



Lyriikat kappaleeseen löydät tästä.

Jill Sobulen olen löytänyt myös muissa kuin musiikillisissa merkeissä. Hän on nimittäin laulanut I Can't Think Straight -elokuvan tunnuskappaleen I Kissed A Girl (on muuten hyvä elokuva, tykkään valtavasti!). Kun tilasin elokuvan itselleni, sain mukana soundtrackin, jota onkin tullut kulutettua ahkerasti.

Vaikka kyseinen kappale ei täydellisesti istu tarinaan, siinä on kuitenkin mukavan kepeä tunnelma ja sitä kuuntelemalla pääsin oikeaan fiilikseen.

Hinder - Better Than Me



Lyriikat kappaleeseen löydät tästä, mutta tämän videon kohdalla ne näkyvät videossakin.

Hinder onkin tämän listan ainoa mieslaulaja, joka on päässyt mukaan (hups, näin vain kävi). Häneltä en ole paljon muuta kuunnellut kuin tätä yhtä kappaletta. Joskus vuosia sitten eräs tärkeä henkilö linkitti kappaleen ja sen lyriikat minulle. Tuolloin meillä oli ehkä hieman vaikea aika ja sanoma kolahti täysillä. 

Minusta Better Than Me sopii myös tunnelmaltaan ja sanoitukseltaan Missä sydämen tarinaan. Lisäksi yksi tarinan kohtauksista syntyi parin kappaleessa esiintyvän lauseen pohjalta.

Utada Hikaru - Devil Inside



Lyriikat kappaleeseen löydät tästä.

Monet tuntevat Utada Hikarun siitä, että hän on laulanut Kingdom Hearts -pelisarjassa esiintyvän kappaleen Hikari (Simple and Clean englanniksi). Minä en erityisemmin kuitenkaan välitä kyseisestä pelisarjasta, mutta sen sijaan Utada Hikaru ui hiljalleen elämääni japanilaisten draamasarjojen kautta. Hän on laulanut Hana Yori Dangon (Boys Over Flowers) tunnuskappaleen Flavor of Life ja Last Friendsin Prisoner of Love -kappaleen. Kumpikin sarja on edelleen suosikkilistallani ja kyseiset kappaleet ahkerasti kuunneltavina (löytyvät myös Missä sydän -soundtrackilta).

Valitsin tähän listaukseen kuitenkin Devil Insiden sen takia, että se jälleen kerran kuvastaa mielestäni tunnelmaa osuvasti ja toimii myös sanoitukseltaan.

Utada Hikaru - Nichiyo no Asa



Lyriikat kappaleeseen löydät tästä.

Nichiyo no Asa on tunnelmaltaan hyvin erilainen kuin Devil Inside, mutta sekin mielestäni istuu tarinaan erinomaisesti. Pidän sen kepeydestä.

Vaikka listan kappaleet ovat keskenään erilaisia, niissä on kaikissa jotain, mikä maustaa Missä sydämen tarinaa. Monet ovat minulle myös nyt sellaisia, etten voi olla ajattelematta tätä kirjaa, kun kuulen ne. Niin hyvin ne ovat hitsautuneet tarinan kanssa päässäni yhteen.

31. elokuuta 2017

Lukupäiväkirja 21/2017: Druid Mysteries


Philip Carr-Gomm - Druid Mysteries: Wisdom for the 21th Century


Druid Mysteries tarttui mukaan viime syksynä, kun vierailimme Stonehengellä. Sieltä lähti pari muutakin kirjaa matkaan, mutta saa nähdä, koska ehdin ne lukea. Tuo luettavien pino ei tunnu koskaan pienenevän vaan pikemminkin päinvastoin.

Kirja käsittelee nimensä mukaisesti druidismia, josta minulla oli melkoisen hatarat pohjatiedot. Olen joskus lueskellut druidien puuhoroskooppia (minun puuni koivu), mutta siinäpä se. Näin kirjan lukemisen jälkeen voin todeta, että kiinnostaisi oppia lisääkin. Varmaan siis se luettavien kirjojen pino tulee taas lähiaikoina kasvamaan, kunhan haravoin vaihtoehdoista mielenkiintoisimmat. Saa heittää myös omia suosituksia kommenttiboksiin.

Oletin kirjan olevan ikään kuin perus-druidismin opas, joka sisältäisi mm. rituaaliohjeita ja tietoa eri jumaluuksista, niistä puuhoroskooppijutuista ja Stonehengellä tapahtuvista juhlista. Noh, ihan tätä en saanut. Sen sijaan kahlasin läpi lyhyen oppimäärän druidismin yllättävän pitkästä historiasta, sanan etymologiasta ja peruslähtökohdista. Mukana oli myös meditointiharjoituksia, mutta ne voi toki halutessaan sivuuttaa, jos ei ole siitä puolesta kiinnostunut. Kirja oli siis hyvin vahvasti tietopainotteinen mystiikan jäädessä melko vähiin. Kiinnostukseni se silti onnistui herättämään.

Tiesin jo ennakkoon wiccalaisuudella ja nyky-druidismilla olevan yhtymäkohtia, mutta en tiennyt, miten hyvissä väleissä kummankin uskonnon merkittävät henkilöt ovat olleet tekemisissä keskenään. Druidismin juhlat kuulostivat myös varsin tutuilta, kun wiccasta on pohjatietoa jo ehtinyt vuosien varrella kertyä. Eroja toki on myös, mutta yhtymäkohdat helpottivat ehkä hieman asioiden sisäistämistä.

Tykkäsin kirjasta, mutta jäin tosiaan kaipaamaan jotain lisää. Tietopohja on nyt luotu, ja seuraavaksi voisi olla sen mystiikkapuolen aika. Haluaisin oppia lisää jumaluuksista, puista ja niistä juhlistakin, ehkä myös lukaista pari sanaa rituaalipuolesta. Siispä täytyy laittaa tosiaan lisälukemista etsintään.


25. elokuuta 2017

Nähdään Traconin taidekujalla!

Kirjoittelinkin jo aiemmin syksyn suunnitelmistani, joihin Tracon kuuluu oleellisena osana. Coniin orientoituminen alkoi jo kesällä, kun sihtailin innokkaana ohjelmatarjontaa. Olin jo käytännössä listannut miltei kaikki ohjelmat, jotka halusin nähdä. Sitten minulle selvisi, että tänä vuonna ei istutakaan ohjelmissa yhtä aktiivisesti kuin aiemmin. Minulla ei nimittäin ole siihen aikaa.

Kuva: Happen.fi

Taidekuja kutsuu


Minä ja S. A. Keränen yritimme hakea jo kesän Desuconin taidekujalle kirjoinemme päivinemme, mutta valitettavasti emme sinne päässeet. Näin kävi myös Traconin osalta, kun toukokuussa hakemuksen laitoimme.

Heinäkuun lopussa tuli kuitenkin huikea ylläri. Joku oli peruuttanut osallistumisensa taidekujalle ja me olimme niin korkealla varasijalla, että saimme pikaisen kutsun liittyä kujalaisten joukkoon. Minä tietysti nihkeilin, koska olin jo tehnyt ohjelmasuunnitelmani ja lämpenen hitaasti muutoksille, mutta ihan oikeasti tämä on mahtava juttu!

Myönnettävä on, että homma vähän jännittää. Sen sijaan, että istuisin passiivisena luentosalissa, törötänkin pöydän takana ison osan conista ja yritän olla sosiaalinen. Veikkaan, että illalla väsyttää vielä ihan eri tavalla verrattuna aiempiin conikokemuksiin.

Valmistelut käynnissä




Meillä ei kummallakaan ollut omia kirjoja varastossa valmiina, joten niitä täytyi tietenkin tilata. Pelkät kirjat eivät riitä, joten tilasimme myös julisteen ja omat käyntikortit kummallekin. Pöytäliina pitää silittää ja saada jotenkin sileänä Tampereelle asti. Vaihtokassaakin täytyy pikku hiljaa ryhtyä keräämään.

Kaikki tämä on minulle uutta. Pelkään unohtaneeni jotain oleellista... tai unohtavani ottaa oleelliset jutut mukaan, kun perjantaina 8.9. pakkaudumme autoon M:n kanssa ja suuntaamme Tampereelle.

Samalla tietenkin olen innoissani. Tilaisuus on mahtava. Koen kirjoittavani nimen omaan anime- ja roolipelifaneille, mikä on muutenkin se viiteryhmä, johon katson kuuluvani. Traconissa on tuhansia kävijöitä, jotka edustavat kohderyhmääni. Ehkä jokunen siitä porukasta eksyy taidekujalle ja ehkä jokin ripaus on kiinnostunut kirjoista. Ainakin toivon niin.

Tarjolla olevat kirjat


Meillä on käytännössä koko tähän astinen tuotantomme mukana. En muista nähneeni koskaan Traconin taidekujalla kirjoja, joten siinä mielessä valloitamme uutta aluetta. Onkin hienoa tuoda kujatarjontaan jotain erilaista ja kokeilla uutta juttua. En sano, että vanhassa tarjonnassa olisi jotain vikaa, mutta minusta asioita kannattaa testata ja tuotevalikoimaa laajentaa. Nyt voin olla itse osa tätä kokeilua. Kiitos siis Traconille mahdollisuuden antamisesta!

Seuraavat teokset löytyvät valikoimastamme

Anna Kaija - Maan mahti (Kristallin lapset #1) ja Tulen tahto (Kristallin lapset #2)
Anna Kaija - Missä sydän
S. A. Keränen - Symbioosi

Minun kirjoihini voit tutustua ennakkoon kotisivuillani, mistä myös löydät pienen tekstinäytteen jokaisesta. S. A. Keräsen Symbioosista voit käväistä lukemassa vaikkapa tämän kirjoittamani arvostelun tai kurkistaa hänen Facebook-sivujaan.

Mistä meidät löytää?


Taidekuja sijaitsee Tampere-talon 3. kerroksessa. Meidän pöytämme on numero 42. Sinne siis vain rohkeasti! Tykätään tosi paljon ihan siitäkin, että meitä tullaan moikkaamaan. Mitään ostopakkoa ei ole, joten tule huoletta juttusille.

Mikäli olet hankkinut jonkin kirjoistamme jo aiemmin, voit myös ottaa sen mukaan ja tulla pyytämään signeerauksen. Luonnollisesti signeeraamme myös paikan päältä hankittuja kirjoja.

Kuva: Tracon.fi

Tunnistat pöytämme myös helposti Sateenkaarifantasiaa-julisteesta.


Tervetuloa!

PS. Kirjojemme kansikuvista ovat vastanneet Eveliina Kronqvist (Kristallin lapset -sarja), Elli Hytti (Missä sydän) ja Hanna Rauma (Symbioosi). Sateenkaarifantasiaan yksisarviset on hankittu Happen.fistä.

21. elokuuta 2017

Goodreads-profiili

Goodreads on lukuharrastajien some, mutta minulta kesti aika kauan päästä siihen sisään. Toisaalta olen hitaasti lämpiävää sorttia muutenkin, joten eipä tuo varsinainen ihme. Lisäksi someprofiileita on nykyisin joka lähtöön, joten harkintaakin tarvitaan.

https://www.goodreads.com/author/show/15096493.Anna_Kaija


Joka tapauksessa Goodreads on oikein kiva ja hyvä juttu nyt, kun siihen vihdoin hieman tarkemmin perehdyin. Profiilin tein jo reilu vuosi sitten, mutta sivulla käyminen jäi kaiken muun hässäkän alle. Hiljattain päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja syötin itselleni luetuiksi kirjoiksi kaikki ne kirjat, joista olen blogissakin kirjoittanut sekä pari muuta. Pitäisi vielä jaksaa kollata kirjahylly läpi ja siirtää sieltäkin kaikki luetut Goodreadsiin, mutta se urakka saa kuitenkin hetken odottaa. Tuskin koskaan saan sinne listattua kaikkea lukemaani, koska historiaa on takana paljon.

Nyt joka tapauksessa löydyn Goodreadsista ja jopa kirjailijana. Minut saa ottaa seurantaan ja kaveripyynnönkin laittaminen on ihan sallittua. Opettelen vielä sivun käyttöä, mutta enköhän minä sen lähiaikoina haltuun saa.

Erityisen paljon arvostan, jos viitsit käydä laittamassa tähtiä kirjoilleni, jotka olet lukenut. Muutama arvio on jo tullut, mutta lisää ei luonnollisesti olisi pahitteeksi. Kiitos jo etukäteen!

18. elokuuta 2017

Lukupäiväkirja 20/2017: Hawthorn



Carol Goodman - Hawthorn (Blythewood #3)


Luin Blythewood-trilogian aiemmat osat, Blythewoodin ja Ravencliffen, vuonna 2015. Jostain syystä viimeinen osa jäi kuitenkin hyllyyn lojumaan ja pääsi luettavaksi vasta nyt.

Hawthorn jatkaa Blythewoodin koulun tyttöjen tarinaa maailmanpelastushengessä. Vaikka tästä eeppisyydestä oli viitteitä ilmassa jo aiemmissa osissa, eskaloituminen oli suurempaa kuin osasin kuvitella. Toisaalta suuren kertomuksen rinnalla kulkivat yksittäisten hahmojen kohtalot ja sisäiset kamppailut. Tarinasta puuttunut jännitteitä, mutta kokonaisuus tuntui hajanaiselta. Samaan kokoonpanoon oli ympätty aikamatkailua, maailmansotia ja avioliittoaikeita. Minua ei varsinaisesti haittaa, että kirjat yhdistelevät erilaisia elementtejä toisiinsa, mutta tällä kertaa yhdistely ei ollut erityisen onnistunutta. Kirjassa oli kohtia, jotka saivat minut turhautumaan toiminnan keskeytyessä kummalliseen hengailuun, ja toisaalta kohtia, joissa mietin, että päähahmo olisi jo tuupertunut nälkään ja väsymykseen, koska lepohetkiä ei suotu lainkaan useampaan vuorokauteen.

Joka tapauksessa Hawthorn summasi Blythewood-trilogian kokonaisuuden ja laittoi pisteen hienosti alkaneelle tarinalle. Syystä tai toisesta koin sen myös helppolukuisammaksi kielellisesti kuin edeltävät osat. Sitä en osaa sanoa, johtuuko tuntemus kirjailijan tyylin muuttumisesta vai oman kielitaidon kehittymisestä.

Suosikkilistalle tämä tarina ei päässyt, mutta on pakko silti sanoa, että ulkoisesti kirja on yksi suosikeistani (kuten myös edeltäjänsä). Kannen toteutus on erittäin kaunis.


14. elokuuta 2017

Viikonlopun fan fiction -paja

Viikonloppu hujahti taas kirjoittamisen merkeissä, mutta silti hieman eri tavalla kuin yleensä. Tällä kertaa syleilin jälleen rakkauslastani: fan fictionia.






Suosikkivideopelisarjani Final Fantasy täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Sen kunniaksi päätimme kaverini E:n kanssa kirjoittaa yhden fan fiction -tarinan eli ficin jokaisesta pääsarjan pelistä. Koska kyseisiä pelejä on peräti viisitoista, alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti kirjoittaa raapaleita.

Julkaisemme ficit 11.9.-18.12.2017 välisenä aikana joka maanantaina yhden kerrallaan Kristallimaailmassa ja Fanitytön aarreaitassa sekä mahdollisesti myöhemmin AO3:ssa. Pelisarjan virallinen syntymäpäivä on tuolloin 18.12. ja silloin julkaisemme vielä kokoelma-pdf:n, joka sisältää kaikki kaikki 15 ficciä sekä kansitaiteen.

Ficcipaja mökkimaisemissa


Olimme optimisteja ja kuvittelimme saavamme 15 ficciä kirjoitettua yhdessä viikonlopussa. Eihän se tee kuin 7,5 ficciä per pää ja raapaleitahan kirjoittaa nopeasti.

No, toisin kävi. Onnistuin kirjoittamaan yhden raapalemittaisen tarinan, loput venähtivät pahemman kerran. Tosin kirjoitin käsin, joten 10 A4-sivua ei silti ole mikään romaanimittainen tuotos, mutta kyllä se ranteessa tuntuu. Loppujen lopuksi kirjoitin raakaversiot viidestä ficistä ja kolme jäi suunnittelun asteelle. E kirjoitti kaiketi kolme raakaversiota, mutta luonnosteli kyllä useampaa ideantynkää.

Aloitimme pajan ajelemalla mökille. Autossa ehti jo hieman pohdiskella, mistä aiheista voisimme kirjoittaa, mutta paljolti tuli höpistyä muutakin. Mökillä luonnollisesti meni aikaa asettumiseen ja ruoanlaittoon, joten varsinaisesti pääsimme aloittamaan, kun iltapäivä oli jo pitkällä. Onneksi iltaa saattoi kuitenkin venyttää ja nukkumaan mentiinkin vasta puoli yhden aikaan. On muuten vinkeää kirjoittaa pimeyden keskellä kynttilänvalossa. Tykkäsin!

Jaoimme pelit keskenämme seuraavasti:


Final Fantasy - E
Final Fantasy II - E
Final Fantasy III - A
Final Fantasy IV - A
Final Fantasy V - E
Final Fantasy VI - E
Final Fantasy VII - A
Final Fantasy VIII - E
Final Fantasy IX - A
Final Fantasy X - E
Final Fantasy XI - E
Final Fantasy XII - A
Final Fantasy XIII - A
Final Fantasy XIV - A
Final Fantasy XV - A


Minulla on siis yksi ficci enemmän kirjoitettavani, mutta E tekee kansitaiteen tuotokseemme, joten tasajako on vähintäänkin reilu, ellei sitten hänelle tule jopa enemmän työtä.

Olen kirjoittanut raakaversiot kaikista paitsi FFIV- ja FFVII-ficeistä (kirjoitin FFIII:n tänään). Yritän saada tällä viikolla nuo kaksi muutakin raakaversiota vielä valmiiksi, minkä jälkeen tietysti alkaa vielä editointi. Kovin raskasta prosessia en tästä aio silti tehdä vaan hoidan homman rennolla otteella. Tällä hetkellä ei tunnu siltä, että olisi paineita, vaikkei kaikki valmistunutkaan yhdessä viikonlopussa. (Oikeasti, mitä me oikein kuviteltiin? Kahelit!)

Osaan ficeistä saimme toiveita niissä esiintyvistä hahmoista. Tulossa on siis ainakin FFIX:stä ficci, jossa on Freya ja Amarant, FFXII:sta Balthier ja Basch, FFXIII:sta Serah ja Snow, FFXIV:stä Y'shtola ja V'kebbe sekä FFXV Noctis ja Ignis. Loppuihin ficceihin saimme itse päättää hahmot ja itse asiassa FFIV- ja FFVII-ficit kirjoitankin tästä syystä täysin omien mieltymysteni mukaan. Ai että, vielä pitäisi osata päättää, mistä haluan kirjoittaa!

Fan fictionin ihana vapaus


On pakko myöntää, että viikonloppu fan fictionin kanssa oli vapauttava. Totta kai tykkään kirjoittaa originaaleja, koska silloin saan luoda kaiken itse ja päättää, millaisia hahmoja haluan käyttää. Silti fan fictionin ihanuus on juuri siinä, ettei tarvitse luoda omaa maailmaa eikä edes omia hahmoja (ellei välttämättä halua) vaan voi ottaa jotain valmista ja käyttää sitä parhaaksi katsomallaan tavalla. Voi sukeltaa suoraan tapahtumien ytimeen, sillä oletuksena on, että lukija tuntee jo maailman ja sen lainalaisuudet. Toki niistäkin voi kertoa, mutta pakko ei ole.

Toinen ihana asia ovat valmiit hahmot. Erityisesti peleissä on paljon hahmoja, joista tykkään älyttömän paljon ja joista en vain saa tarpeekseni. Pelit eivät yksinkertaisesti riitä vaan tarvitsen jotain lisää. Siihen fan fiction on erinomainen lääke sekä luettuna että kirjoitettuna. Lukijana voin nauttia muiden luomista lisäseikkailuista suosikkihahmoilleni ja kirjoittajana voin itse viedä hahmot tilanteisiin, joissa haluan heidät nähdä. Fan fiction on ihanaa leikkiä, jota en osaa lopettaa. Onneksi ei tarvitsekaan.

Fan fiction -viikonloppu oli mukava loma niin paljon kuin tosiaan omien tarinoideni kirjoittamisesta pidänkin. Tavallaan tuo loma jatkuu edelleen, koska aivan kaikki ei valmiiksi tullut. Tarkoitus on silti jatkaa myös näiden "vakavampien projektien" parissa ja tehdä ficcaamista samalla siinä sivussa.

7. elokuuta 2017

Inspiroitunutta tunnelmaa ja kohtaamisia Hel-YA:ssa

Viime lauantaina tuli käännettyä nokka kohti Helsinkiä ja Hel-YAa eli Helsinki Young Adult Literary Conventionia, joka oli Suomen ensimmäinen YA-kirjallisuustapahtuma koskaan. Nähtäväksi jää, tuleeko tästä vuosittainen perinne.






Seikkailua Helsingissä


Päivä alkoi kuitenkin muissa kuin kirjallisissa merkeissä. Olin sopinut brunssista kaverini kanssa ja sinne myös suunnattiin. Ruoka oli todella hyvää, mutta ravintola oli valitettavan meluinen, joten oli vaikea kuulla toisen juttuja. En tiedä, onko kuulossani jotain vikaa, mutta taustahäly tekee kuuntelemisen minulle todella vaikeaksi ja puhelimessa puhuminen on lähes mahdotonta, jos taustalla on yhtään hälinää. Tämä hankaloittaa joskus ihan normaalia elämää.

Onneksi viereisten pöytien asiakkaat kuitenkin lähtivät ennen meitä, mikä vähän helpotti tilannetta ja kuuli toisen puheenkin ilman, että tarvitsi koko ajan pinnistellä. Yleisesti ottaen brunssi oli oikein kiva ja täytti hyvin. Eipä tarvinnut murehtia, mistä saa pitkän päivän aikana ruokaa, sillä nälkä ei päässyt yllättämään ennen kuin kotimatkalla.

Koska Hel-YA järjestettiin ravintola Lämmössä, pääsin myös testaamaan pitkästä aikaa Helsingin metroa, jonne olikin pyrkimässä reilusti porukkaa, kiitos Weekend-festivaalin. Harmaita hiuksia oli aiheutua lipun ostamisesta. Laiskana en ollut asentanut puhelimeen HSL:n mobiilisovellusta vaan ajattelin tilata tekstiviestilipun, kuten aiemmillakin reissuilla. Tällä kertaa se ei kuitenkaan onnistunut vaan puhelin ilmoitti, että liittymästäni ei ole mahdollista tilata lippuja. Tätä täytynee selvitellä operaattorin kanssa, koska itse en ole ottanut mitään estoja liittymääni juuri sen takia, että voin tarvittaessa käyttää puhelinlaskua juttujen maksamiseen.

Siinä sitten tuskanhiki otsalla latailin ja asentelin sitä pahuksen mobiilisovellusta ja samalla pelkäsin, ettei liittymä anna myöten lipun ostoa sitäkään kautta ja joudun vielä ihmismassan keskellä luottokortin tietoja täyttelemään. Näin ei onneksi käynyt vaan sain lipun ja päästiin metroon ihan asiallisesti.

Metrossa oli kunnon festaritunnelma ja miltei saatiin vastapäätä istuvien juomat syliimme. Onneksi ehdittiin kuitenkin väistää ja matkakaan ei ollut pitkä.

Ravintola Lämpöön löydettiin kohtalaisen hyvin perille, mutta myöhästyttiin hieman aloituksesta. Brunssi hitusen venähti ja matkalippuepisodi otti oman aikansa. Menetettiin siis ensimmäisen ohjelman alku, mutta sattuuhan näitä.

Innostavaa ja inspiroivaa ohjelmaa


Päivä koostui paneelikeskusteluista ja kirjailijahaastatteluista. Lisäksi kustannusyhtiöillä oli oma ohjelmansa. Tilana Lämpö oli nimensä mukainen ja tuntui alkuun suorastaan kuumalta, kunnes tilanteeseen tottui. Toisaalta minulle tulee kylmä ja kuuma tosi helposti, joten olen jäävi arvioimaan tällaisia juttuja.

Ohjelman rytmitys toimi, vaikka suurin osa tauoista oli erittäin lyhyitä (oli myös yksi pidempi). Koska ohjelmien välillä ei tarvinnut itse siirtyä tilasta toiseen, lyhyet tauot eivät haitanneet. Alkuun jouduimme seisoskelemaan (mitäs tulimme myöhässä), mutta hieman myöhemmin löysimme pöytäpaikan, joka sitten röyhkeästi loppupäiväksi vallattiin omaan käyttöömme.

Videon välityksellä tullut ohjelma kuului pöytäämme hiukkasen huonosti, samoin minulla oli vaikeuksia kuulla miesesiintyjien puhetta mikrofoneista huolimatta. M sanoikin, että minulla on feministisuodatin korvissani, kun en miesten juttuja kuule. Luulen asian kuitenkin oikeasti liittyvän siihen, että miehillä on matalammat äänet kuin naisilla. Joskus vuosia sitten kuulotestissä ilmeni, että on olemassa matalaäänialue, jota en kuule, vaikka pitäisi. Luonnollisesti tilanne voi iän myötä heikentyä ja pitäisikin varmaan joskus taas käydä kuulo testauttamassa.

Joka tapauksessa edellä mainittuja ongelmia lukuun ottamatta, ohjelma oli oikein antoisaa. Nautin siitä, miten ilmaisuvoimaisia kirjailijoita meillä on myös suullisesti eikä pelkästään paperilla (itsestäni en valitettavasti voi sanoa samaa). Asioista puhuttiin suoraan ja kaunistelematta, mutta silti myös hyvin kauniisti ja arvostavasti.

Koin ohjelman hyvin inspiroivana kirjoittajan näkökulmasta. Ilmassa pyöri mahtavia ajatuksia, sen kuin vain kahmi niitä omaan haaviinsa käytettäväksi sopivan tilaisuuden tullen. Tilaisuuden henki oli myös lämmin ja mukava, turvallinen suorastaan.


Kohtaamisia


Teki mieli laittaa otsikoksi "kiusallisia kohtaamisia", mutta ehkä se olisi ollut liioittelua. Tilaisuudessa oli se kiva puoli, että pääsi tapaamaan kirjailijoita matalalla kynnyksellä. Osan kanssa olen jutellut Twitterissä/Facebookissa, osan kanssa seuraamme puolin ja toisin Instagramissa. Hauskaa oli se, että tunnistamista tapahtui puolin ja toisin, mikä myös helpotti minua aika paljon. Minulla on todella korkea kynnys mennä puhumaan kenellekään, jota en oikeasti tunne. Olen se raivostuttava tyttö, joka stalkkaa senpaita pylvään takaa eikä uskalla avata suutaan. Pahoitteluni.

Mutta hei, onnistuin kaksi kertaa tekemään aloitteen lyhyeen jutusteluun. Hyvä minä! Selvisin jopa hengissäkin, vaikka jälkikäteen hiukkasen nolotti. Kavereiden kanssa saatan olla suulaskin, mutta vieraammassa seurassa aivoissa alkaa lyödä tyhjää enkä osaa sanoa mitään. Tai jos osaankin, se ei tule ulos oikein. Tästä syystä pelkään usein vaikuttavani vähän... tyhmältä ja hitaalta?

Pari kertaa minut bongattiin, mitä en oikeastaan osannut odottaa lainkaan. Ei kai sen pitäisi sinällään yllätyksenä tulla, kun on omaa naamaansa pitämässä esillä somessa vähän väliä, mutta tuli se silti. Enhän minä ole kukaan, eihän minua tunneta. Ihan hassua.

Nuo tilanteet olivat yllättäviä ja hieman häkellyttäviä enkä varmaan niissäkään antanut itsestäni parasta mahdollista kuvaa. Arvostan silti, että ihmiset tulevat juttelemaan edes lyhyesti. Se on helpompaa minun kannaltani ja toisekseen hyvää harjoitusta.

Sain myös kehotuksen hakea vaikkapa Finnconin ohjelmiin mukaan. Tällä hetkellä ajatus on aika pelottava, mutta laitoin sen toki korvan taakse. En lupaa mitään muuta kuin ajatella asiaa, mutta katsotaan, miten lopulta käy.

Iloa ja uuvahtamista


Päivä oli mahtava! Oli kiva tavata ihmisiä ja mukava kuunnella laadukasta puheohjelmaa. Se oli kuitenkin myös hyvin väsyttävää ja illalla kotona oli vain pakko rojahtaa sohvalle, kun olin pikaisesti referoinut päivän M:lle. En edes jaksanut kunnolla lukea mitään vaan sänky kutsui aika pian.

Eilinen  meni myös toipuessa. Päivän suurimmat saavutukset olivat ruoanlaitto (josta M hoiti suurimman osan) ja poppareiden mussutus samalla, kun tuijotin elokuvaa. Muuten lähinnä lojuin sohvalla ja selasin somea. Mitään järkevää en saanut aikaan, mutta välillä onkin hyvä nollata kunnolla.

Onneksi nyt olo on taas normaali ja on aika käynnistää tehokas viikko. Hel-YA antoi hyvää inspiraatiota, jota ei missään nimessä kannata hukata. Siispä on aika bloggailun lisäksi jatkaa Projekti V:n naputtelua.

3. elokuuta 2017

Mistä Missä sydän sai alkunsa?

Koska Missä sydän oli minulle salainen projekti, en ole siitä blogin puolella kovinkaan paljon puhunut. Vieläkin on vaikea uskoa, että pusersin kyseisen sen kasaan ja sain ulos astikin. Silti näin kävi. Nyt onkin hyvä aika kertoa, mistä tarina sai alkunsa.

Kannen kuva: Elli Hytti

Vaihtelun virkistys


Olen muutaman vuoden pyöritellyt lähinnä lyhyitä ficcejä ja Kristallin lapsia. Olen ollut pää syvällä fantasiamaailmoissa ja pohdiskellut niin lohikäärmeiden olemusta kuin kristallien merkitystä. Kaipasin jotain erilaista.

Tykkään lukea paranormaaleja romansseja (ja kaipaisin myös sellaisia, joissa päähahmo on aikuinen, saa vinkata), mutta en ole kirjoittanut sellaista itse. En katso suljettuun fantasiamaailmaan sijoittuvaa tarinaa tällaiseksi, vaikka siinä olisi romanssi, jonka toisena osapuolena on esimerkiksi haltia. Ajatus tällaisen tarinan kirjoittamisesta houkutteli koko ajan enemmän, mutta varsinainen sisältö puuttui pitkän aikaa. Minkä olennon valitsisin? Onko tarinassa jotain muutakin kuin se romanssi? Nämä kaksi olivat tärkeitä kysymyksiä.

Sormeni syyhysivät pitkän aikaa, mutten osannut tehdä päätöksiä. Tykkäilen vampyyreistä tosi paljon, mutta vampyyrijuttuja on myös julkaistu pitkä lista. En tiedä, osaisinko kirjoittaa vampyyreistä siten, että mukaan tulisi jotain tuorettakin. Myös lohikäärmeet, keijut ja noidat kävivät mielessäni, mutta pyyhkiytyivät pois listalta erinäisistä syistä.

Lopulta vastaus kuitenkin löytyi, kun sitä vähiten odotin.

Idän inspiraatio auttoi luomaan tarinan


Jälleen kerran täytyy kääntää katse Japanin suuntaan. Katson sekä japanilaisia draamasarjoja että animea enemmän ja vähemmän säännöllisesti. Käytännössä idea Missä sydämeen syntyikin, kun olin katsellut taas useampaa sarjaa ja täysin toisiinsa liittymättömät palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Joskus siis tekee ihan hyvää olla ajattelematta varsinaista asiaa ja vaihtaa yksinkertaisesti vapaalle.

Niinpä lähdin kirjoittamaan parannormaalia romanssia, jonka toisena osapuolena on serafi, Luvia Melek. Hän saapuu ihmisten maailmaan suorittamaan opintoihinsa kuuluvaa viimeistä harjoittelua ennen valmistumista. Hän on kirjaviisas nuori nainen, jolta eivät käytännön serafihommat vielä oikein suju. Tästä syystä hän on epävarma kykyjensä käyttämisen suhteen.

Luvia päätyy suorittamaan harjoittelunsa kuuluisan kirjailijan, Lis Bellon, assistenttina. Rouva Bello vaikuttaa työnantajana ankaralta, mutta jokin hänessä vetää Luviaa puoleensa. Hän ei vain oikein tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä sen enempää elämällään kuin rouva Bellonkaan suhteen.

Tarina kerrotaan Luvian näkökulmasta ja kiertyy hänen ja rouva Bellon ympärille. Oman lusikkansa kuitenkin soppaan työntävät rouva Bellon teini-ikäinen poika ja epämiellyttävä kustannustoimittaja. Kaiken lisäksi Luvian paras ystävä alkaa tapailla epäilyttävää nuorta miestä. Kun kulissit romahtavat, Luvia joutuu tekemään valinnan, joka muuttaa koko hänen elämänsä.

Ideasta paperille, paperilta kansien väliin


Tarina on nyt kansien välissä ja saatavilla verkkokirjakaupoista. Tämä seikkailu Nemurian ulkopuolella oli varsin hauska ja virkistävä. Se oli myös sen verran viettelevä, että Projekti V alkoi huudella minulle keväällä haluavansa tulla kirjoitetuksi. Sekin tarina sisältää serafeja, muttei ole suoraa jatkoa Missä sydämelle. Kirjoittaminen on kuitenkin pahasti kesken, joten vielä sitä ei kannata kauppoihin odotella.

Nyt on kuitenkin hyvä hetki lukaista Missä sydämen prologi. Jos tarina kuulostaa kiinnostavalta, saat sen hankittua e-kirjana tai painettuna.

1. elokuuta 2017

Lukupäiväkirja 19/2017: Muistojenlukija


Elina Rouhiainen - Muistojenlukija (Väki #1)



Muistojenlukija aloittaa Väki-trilogian. 16-vuotiaalla Kiurulla on erikoinen kyky; hän näkee ihmisten muistot lintuina ja pystyy jopa varastamaan ne alkuperäiseltä omistajaltaan. Kykynsä ansiosta Kiuru tutustuu romaniveljeksiin, Daihin ja Neluun, sekä intialaistaustaiseen genderqueeriin, Bollywoodiin. Pian joukon jatkoksi liittyy vielä Kiurun lapsuudenystävä Samuel.

Uusien ystäviensä kautta Kiuru tutustuu erilaiseen maailmaan ja todellisuuteen. Kaikilla viidellä on erilainen kyky, mutta kukaan ei tiedä, miksi kyvyt ovat heillä tai mihin niitä pitäisi käyttää. Jollakin tavalla kyvyt tuntuvat kuitenkin liittyvään Väkeen, salaperäiseen yhdistykseen. Kaikki ei ole silti sitä, miltä näyttää, ja lopulta Kiuru huomaakin vaaran vaanivan kulman takana.

Kirjan päähenkilö, Kiuru, on yhtä aikaa hyvin herkkä ja vahva hahmo. Hän tuntuu erilaiselta kuin monet räväkämmät YA-kirjojen päähahmot ja siten oli minulle ehkä hieman helpommin samastuttavissa. Minun oli vain mahdotonta olla pitämättä kirjojen maailmassa viihtyvästä Kiurusta. Vaikka Kiuru on monessa tilanteessa hiljainen ja antaa esimerkiksi Samuelin hoitaa puhumisen puolestaan, hänkin saa suunsa auki, kun tarve oikeasti sitä vaatii.

Myös muut hahmot ovat kiinnostavia ja edustavat hienosti monimuotoisuutta. Samuelin tausta on hyvin erilainen ja etuoikeutettu muihin hahmoihin verrattuna, mutta lopulta Kiurukin elää varsin turvattua elämää, ennen kuin kaikki hänelle tuttu vaarantuu erinäisten tapahtumien seurauksena. Sen sijaan Nelu ja Dai ovat tottuneet kiertolaiselämäänsä ja sen tuomiin vaaratilanteisiin, eivätkä ne ole vieraita Bollywoodillekaan, vaikka hän on syntynyt Suomessa. Kirjan henkilökaarti tuntuu hyvin ajankohtaiselta ja kiinnittyy tähän aikaan voimakkaasti. Lukija pääsee kurkistamaan hyvin erilaista elämäntyyliä, joka voi jopa nostattaa tavallisen pulliaisen niskavillat pystyyn. Tämä saa ajattelemaan, miten paljon lintukodoksi mielletyssä Suomessakin on ihmisiä, jotka joutuvat miettimään, mistä saavat ruokaa ja katon päänsä päälle. Ihmisiä, jotka eivät tee rikoksia pahuuttaan vaan selvitäkseen. Tästä huolimatta köyhyydellä ei mässäillä vaan se on yksi hahmojen elämään liittyvä fakta, joka vaikuttaa asioihin, muttei ole hahmojen ainoa määrittävä tekijä. Kuten ei ole Samuelin etuoikeutettu asemakin. Toki erilaiset taustat vaikuttavat paljolti siihen, miten hahmot suhtautuvat toisiinsa, mutta viime kädessä kyse on persoonista, joilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Ihmisistä taustaan katsomatta.

Toisaalta kuitenkin myös selkeä vastakkainasettelu on havaittavissa varakkaiden ja heikommin toimeentulevien välillä. Tämä näkyy paitsi arjen kuvauksessa, myös fantastisten elementtien puolella, mutta yksityiskohdat jääkööt nyt mainitsematta. Kirja kannattaa lukea itse enkä halua sen takia paljastaa juonesta liikaa.

Mitä sitten itse tarinaan tulee, se pitää otteessaan ensimmäisestä sanasta aina viimeiseen pisteeseen asti. Tapahtumat kiertyvät auki rauhallisesti, mutta jännite pysyy silti koko ajan yllä. Muistojenlukija avaa oven maailmaan, joka on yhtä aikaa tuttu ja vieras, turvallinen ja pelottava. Fantastiset elementit kietoutuvat arkisten ongelmien lomaan ja muodostavat kokonaisuuden, josta on vaikea olla kiinnostumatta. Matkan varrella lukijalle herää paljon kysymyksiä, joihin ei kuitenkaan saada kaikkiin vastauksia. Vielä. Ne jättävät nälkäiseksi, saavat haluamaan lisää ja odottamaan seuraavaa osaa sormet syyhyten.


31. heinäkuuta 2017

Japani 2017: Kohtaamisia

Japani-postaukset ovat nyt vähän viivästyneet kaikenlaisten muiden juttujen vuoksi, mutta yritän niitä tässä loppuvuoden aikana saada kirjoitettua. Tarkoitus on käsitellä erilaisia teemoja, mutta toki myös esitellä kohteita. Tässä ensimmäisessä postauksessa kerron kohtaamisista.



Vaikka postauksen aiheena ovat kohtaamiset ihmisten kanssa, ei kuvissa juurikaan ihmisiä esiinny. Tämä johtuu siitä, että salakuvaaminen on rumaa enkä itsekään haluaisi päätyä jonkun tuntemattoman blogiin. Vaikka henkilöistä olisi kuviakin, kaikilta ei ole saatu lupaa niiden julkaisuun. Niinpä ne pysyvät yksityisissä arkistoissa.

Halusin silti kuvittaa postauksen matkakuvilla, jotka toivottavasti ovat kivoja katsella.

Iäkäs rouva junassa


Karatsussa hiekkarannalla


Olimme tulossa poispäin Karatsusta paikallisjunalla, kun kyytiin nousi iäkäs rouva. Tämä nainen kiinnitti huomioni, koska hänen pukeutumisensa pisti silmään muihin verrattuna. Hänellä oli yllään valkoista pitsiä, jota oli asustettu tummanvihreällä. Asu sisälsi lukuisia kerroksia, hatun ja pitsiset irtohihat. Minun silmääni se oli niin mori kei kuin nyt vain voi olla. 

Katseemme kohtasivat junassa, enkä voinut olla hymyilemättä. Oli niin turkasen kuuma päivä, etten itse ollut voinut kuvitellakaan pukeutuvani kunnolla mori keihin, mutta olen varma, etteivät japanilaiset vain hikoile samalla tavalla kuin suomalaiset. Ehkä he ovat tottuneempi yli 30 asteen lämpötiloihin.

Valitettavasti tuo vanhempi nainen käänsi katseita, muttei sillä positiivisella tavalla. Pikemminkin ihmiset suorastaan välttelivät katsomasta häneen. Juna alkoi täyttyä, mutta naisen viereen jäi tyhjä paikka. Ihmiset menivät mieluummin seisomaan kuin istuivat hänen viereensä. Hän sai istua yksin koko matkan aina Hakatan asemalle asti, jolloin nousi junasta samaan aikaan meidän kanssamme.

Emme vaihtaneet sanaakaan, ainoastaan muutaman ystävällisen katseen. Minua suorastaan harmittaa, etten uskaltautunut kehaisemaan tuon rouvan asua. Se oli niin kaunis! Hänestä tuli sankarini. Kun minusta tulee vanha, haluan olla kapinamummo, joka uskaltaa pukeutua omaan tyyliinsä välittämättä ympäristön mielipiteistä.

Japanilainen kirjekaveri


Hamarikyu-puutarhan teetalossa

Olen kirjoitellut kirjeitä ja pikaviestejä erään japanilaisen kanssa nyt kolmisen vuotta. Löysimme toisemme joltain kirjekaverisivustolta, jonka nimeä en enää muista ja jota en käytä nykyisin. Kirjeiden  mukana on kulkeutunut mm. makeisia puolin jos toisinkin sekä muuta pientä mukavaa, minkä voi helposti postittaa.

Kun Japanin matka varmistui, kysyin tältä kaveriltani, haluaisiko hän tavata minut, M:n ja M:n vanhemmat. Halusihan hän, joten sovimme treffit Tokion viikkomme sunnuntaille. Viikolla hän olisi ollut töissä, joten tapaamisen järjestäminen olisi ollut vaikeampaa. Jo ennen tuota tapaamista pikaviestit lentelivät molempiin suuntiin ja mietimme, mitä voisimme tehdä.

Sovimme tapaamisen Hamarikyu-puutarhaan, jossa vierailimme M:n kanssa myös häämatkallamme. Tuttuun paikkaan meidän olikin helppo löytää perille.

Jännitin tapaamista kamalan paljon, koska sen enempää japanini kuin englantinikaan ei ole täydellistä. Kaiken lisäksi japanilaiset ääntävät englantia omalla erikoisella tavallaan ja pelkäsinkin, etten saa selvää kaverini puheesta. Myönnettäköön, että ajoittaisia kommunikointiongelmia olikin, mutta ei mitään, mistä ei olisi selvitty selittämättä kautta rantain ja elekielellä. Epäselväksi taisivat ainoastaan jäädä muumien englanninkieliset nimet, joiden etukäteen selvittäminen ei ollut tullut kummallekaan mieleen. (Itse en ole kovin kiinnostunut muumeista, mutta kaverini fanittaa niitä täysillä, joten niistä tuli puhuttua.)

Kävimme myös porukalla syömässä jonkinlaisia vartaita. Tarjolla oli erilaisia lihoja, mutta myös mm. lootuksen juurta, joka olikin yllättävän hyvää. Viimeiseksi kävimme vielä toisessa paikassa syömässä japanilaista jäätelöä.

Päivä oli ehkä hieman jännittynyt. Uusien ihmisten tapaaminen on minulle aina vähän koettelemus, vaikka olisin jotain kautta kyseisen henkilön kanssa kommunikoinutkin. Se ei tarkoita, etteikö minusta olisi kiva nähdä ihmisiä... Minä vain jännitän sitä.

Viimeiseksi annoimme kaverilleni vielä tuliaiset. Olimme hankkineet hänelle Mymmeli-mukin ja syvän lautasen, xylitol-purkkaa (se on kovaa huutoa Japanissa) ja Luhdan pussilakanasetin. Kuten sanoin, kaverini pitää muumeista, mutta myös suomalaisista kodintekstiileistä. Hän näyttikin liikuttuvan melkein kyyneliin saakka ja kiitteli vuolaasti. Vähän pelkään, miten pahan kiitollisuudenvelan oikein aiheutin hänelle lahjalla.

Minäkin sain lahjan: keksejä (jotka on syöty jo, joten eivät päässeet kuvaan), käsivoiteen ja meikkisiveltimen. Olen huono hankkimaan kauneudenhoitovälineitä tms., joten onkin kätevää saada niitä lahjaksi. Käsivoidetta en ole vielä testannut, koska edellinen purkki on kesken, mutta meikkisivellin on laadukkaan oloinen käytössä. 


Kaiken kaikkiaan tapaaminen oli oikein mukava. En todellakaan kadu, että menin sopimaan sen, vaikka kiemurtelin jännityksestä jo varmaan kolme viikkoa aiemmin. Oli mahtavaa nähdä livenä ihminen, jonka kanssa on jo useamman vuoden pitänyt yhteyttä.

Kawagoen opas


Kawagoen pääkatua
Varasin meille Kawagoen kävelyretken yhdelle reissupäivistä. En ehkä lukenut kuvausta riittävän tarkasti, sillä kuvittelin sen olevan samanlainen kuin muutkin päiväreissut, joilla olemme Japanissa olleet: pyörimistä ison turistiryhmän kanssa. No, eipä ollut. Maksimiosallistujamäärä retkelle oli kuusi henkeä ja näistä kaksi perui, joten olimme oman porukan kesken oppaan kanssa.

Alkumatkasta minua lievästi sanottuna ahdisti. Oppaamme oli keski-ikäinen japanilainen nainen, jonka englanti oli sanalla sanoen todella japanilaista. Lisäksi hän oli erittäin innokas ja sosiaalinen ja kyselemässä koko ajan jotain. Totta kai se kuuluu työrooliin, enkä  nyt missään nimessä kritisoi häntä. Minä olin vain varautunut siihen, että voin hukkua turistimassaan, mutta nyt sainkin 25% oppaan huomiosta ja jouduin oikeasti olemaan itsekin sosiaalinen. Se oli hieman shokki alkuunsa, mutta selvisin päivästä kuitenkin.

Opas kulki kanssamme junilla Tokiosta Kawagoeen ja kierrätti meitä siellä eri kohteissa, joista osasi kertoa seikkaperäisesti. Käytimme julkista liikennettä, mikä oli myös omalta osaltaan mielenkiintoista. Lisäksi kävimme yhdessä syömässä.

Opas tarjoutui todella monessa kohtaa ottamaan meistä perhepotrettia, kun taas me halusimme kuvata kohdetta emmekä itseämme. Se oli hieman kiusallista, koska opas luuli, että me vain kursailemme, kun sanoimme, ettei kuvia tarvitse ottaa. Niinpä sitten hänen mielikseen suostuimme muutamaan potrettiin. Tässä taisivat taas kulttuurierot vähän ponnahtaa näkyviin ja ehkä joitain luonne-erojakin.

Kaiken kaikkiaan päivä oli silti mukava, vaikka tämäkin vähän jännittynyt minun osaltani. Oppaamme oli asiantuntija omassa hommassaan ja oli todella perehtynyt kohteisiin. Oikeastaan olen aika iloinen, etten lukenut sitä retken kuvausta niin tarkasti. En välttämättä olisi uskaltanut varata retkeä, jos olisin tiennyt, mitä on tulossa. Vaikka ryhmän pieni koko tuli yllätyksenä ja oli alkuun shokki, kokemus jäi positiivisena mieleen.

Nihon Minka-enin työntekijät


Nihon Minka-en
Kävimme Nihon Minka-enin edo-kylässä, jonne on siirretty edo-kauden aikaisia rakennuksia. Kylä oli käytännössä ulkoilmamuseo ja siellä oli myös miltei jokaisessa rakennuksessa työntekijä tai pari ottamassa vierailijat vastaan.

Aika nopeasti kävi ilmi, ettei paikassa käy kovinkaan paljon länsimaalaisia turisteja. Työntekijöille olimme ihmetys jo sinällään ja useampi kysyikin, mistä olemme kotoisin ja kauan olemme asuneet Japanissa. Siinä sitten seliteltiin, että Suomesta ollaan ja ihan vain turistimatkalla. Tämä herätti suurta hämmästystä, mutta myös innostusta. Pääsimme kertomaan Suomesta ja toisaalta eräskin herra ryhtyi pohdiskelemaan, kuinka haluaa Suomeen matkustaa. Hän kertoi haluavansa nähdä sekä yöttömän yön että revontulet, joten tiedossa taitaa olla melkoisen pitkä reissu, mikäli hän sellaiselle joskus päätyy.

Kaikki olivat jälleen todella ystävällisiä, vaikka jokainen vastaantullut henkilö ei englantia puhunutkaan. Japaniksi tuli ihan pari sanaa vaihdettua, mutta olen ehkä vielä liian arka käyttämään kieltä kunnolla.

TV-ohjelman tekijät


TV-ohjelman kuvauksissa Nihon Minka-enissä

Nihon Minka-enissä sattui myös toinen hauska tapaus. Olimme vasta aloittaneet kierroksemme siellä, kun minä harhailin yhden talon takapihalle ja sillä välin tv-ohjelman kuvausryhmä nappasi M:n kiinni. M meni suostumaan siihen, että vastaillaan kysymyksiin ohjelmaa varten. Kun minä sitten palasin takapihalta, olinkin yhtäkkiä kuvausryhmän edessä ja minulle selitettiin, kuinka "vaimo tulee myös juttuun mukaan ja kuinka minulla kaunis tukka, joka  näyttää upealta televisiossa".

Tiedätkö, olin totaalisen paniikissa. Siinä ei kuitenkaan auttanut kuin hymyillä ja yrittää parhaansa. Kuvausryhmällä oli tulkki mukana, mutta hänen puhettaan ei pystynyt kuulemaan siihen, mihin meidät aseteltiin seisomaan. Kuulimme lähinnä toisen työntekijän japaniksi esitetyt kysymykset. Pulassa oltaisiin oltu, jos ei oltaisi japania osattu.

M vastasi ensin kolmeen kysymykseen (miksi tultiin paikalle, mitä ajatellaan paikasta ja mitä aiomme tämän jälkeen), jonka jälkeen minulta kysyttiin, mitä minä (jälleen kerran minuun viitattiin vaimona) ajattelen paikasta. Toivon todella, että editointivaiheessa sönkötykseni on dubattu. Oli se sen verran kuumottavaa, etten oikeasti edes muista, mitä kysymykseen vastasin. 

Lopuksi meitä haluttiin vielä kuvata tutkimassa taloa ja pyydettiin käyttäytymään ihan normaalisti. Ihmeteltiin hetki ympäristöä ja juteltiin olevinaan niitä näitä, kunnes meitä kehotettiin kävelemään kohti seuraavaa rakennusta. Ja se oli sitten siinä. Kiitokset puolin ja toisin, ja vihdoin saatoin taas hengittää.

En tiedä, miltä kanavalta ohjelma tuli ulos vai onko se vielä tullutkaan. Ehkä niin onkin parempi, sillä en välttämättä kestäisi katsella itseäni videolta.

Samurai-museon perhe


Samurai-museo
Samana päivänä seikkailimme vielä Samurai-museoon, jonka löytäminen oli pikkuisen vaikeampaa kuin olin ennakoinut. Jotenkin silti onnistuimme harhailemaan perille ja tulimme paikalle juuri sopivasti, sillä 10 minuutin päästä oli alkamassa pääsylippujen hintaan sisältyvä opastettu kierros.

Siinä odotellessa appi ajautui keskusteluun omistajan kanssa. Taas ilmoille heitettiin ne perinteiset kysymykset, mistä oltiin kotoisin. Sitten kävikin ilmi, että omistajan poika, joka oli myös töissä samassa museossa, oli ollut Suomessa opiskelujensa aikana. Mies kutsui poikansa paikalle ja sitten puhuttiin vähän suomea.

Omistajan tytär lähti kierrättämään meitä museossa ja oli superkiva. Hän osasi selittää esineistä erittäin mielenkiintoisesti, minkä vuoksi kierros venähti pikkuisen yliajalle, mutta se ei haitannut. Myös hän kyseli kierroksella olevilta kaikenlaista ja osallisti siten porukan kiitettävän hyvin. Puhuin hänen kanssaan hetken Rilakkumasta (jonka hän bongasi laukustani), haha. Pari turistia pääsi myös pukeutumaan samurai-kypärään ja pitelemään katanaa käsissään.

Kun poistuimme museosta, omistajan poika huuteli vielä suomeksi kiitosta peräämme. Se pisti hymyilyttämään ja toki vastattiin sitten sekä suomeksi että japaniksi. Kohtaaminen jätti lämpimän mielen.

Summa summarum


Kaikenlaisia muitakin pieniä kohtaamisia reissulla sattui, mutta keräsin tähän postaukseen nyt isoimmat jutut. Japanilaiset ovat monesti varsin mukavia ja miellyttäviä ja pyrkivät auttamaan turisteja parhaansa mukaan. Tasan kerran (ei tällä reissulla) on kohdalle osunut epämiellyttävää käytöstä, muuten kaikki on sujunut oikein kivasti.

Tässä postauksessa en sen tarkemmin lähtenyt esittelemään kohteita, joissa nämä kohtaamiset tapahtuivat, mutta palaan siihen puoleen vielä myöhemmin.