30. marraskuuta 2016

Lukupäiväkirja 30/2016: Harry Potter -kuukausi

Marraskuun kunniaksi päätin lukea useamman Harry Potter -kirjan. Valitettavasti Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan käsikirjoitusta en kuitenkaan ehtinyt saada riittävän ajoissa. Se olisi täydentänyt marraskuun lukupaketin sopivasti.



Newt Scamander - Fantastic Beasts and Where to Find Them


Olen lukenut Ihmeotukset ja niiden olinpaikat vuosia sitten suomeksi. Kirja on myös pienen ikuisuuden istunut kiltisti hyllyssä paikoillaan englanniksi, mutten ollut edes avannut sitä. Se olikin melkoisen jäykkä nyt, kun ensimmäisen kerran taitoin sen auki.

Kyseessä on Tylypahkan oppikirjan näköispainos, joka sisältää Harry Potterin, Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin marginaalihuomioita. Ne olivatkin koko kirjan suola. Niin mielenkiintoisia kuin taikaolennot ovatkin, on sanakirjatyyppistä teosta ehkä hitusen raskas lukea. Toisaalta kirja on näppärä hakuteos, jos haluaa palauttaa mieleen, mikä olikaan jokin yksittäinen otus.

Ihan kivaa luettavaa siis, mutten heti tartu uudestaan. Halusin kuitenkin lukea tämän, ennen kuin menen katsomaan elokuvan.


Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies

Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeist

Horwarts - An Incomplete & Unreliable Guide


Pottermoresta saa kolme lyhyttä e-kirjaa varsin edulliseen hintaan enkä voinut olla tarttumatta tilaisuuteen. Kokonaisuudessaan nämä kolme kirjaa valottavat Potter-kirjojen taustoja mielenkiintoisella kiehtovalla tavalla. Erityisen kiintoisiksi osoittautuivat esittelyt erinäisistä Tylypahkan opettajista, mutta ei velhopolitiikan yksityiskohdatkaan huonoja olleet.

Näiden kolmen kirjan pohjalta uskaltaisin melkeinpä väittää, että ura Tylypahkan opettajana ja parisuhde eivät sovi yhteen. Minerva McGarmiwa taisikin olla esitellyistä opettajista ainoa, joka on edes ollut naimisissa ja hänkin hyvin lyhyen aikaa. Lapsia ei ollut kenelläkään esitellyistä hahmoista.


Harry Potter ja kirottu lapsi


Näytelmän suomennos julkaistiin 8.11. ja pääsin aloittamaan sen paria iltaa myöhemmin. Olin paikan päällä Tammen järjestämässä Potter-tapahtumassa kansallismuseolla ja oli mielenkiintoinen kokemus kuulla näyttelijöiden lukevan näytelmän alkua ääneen. Olin jo ensimmäisellä lukukerralla ehtinyt luomaan mieleeni tietynlaisen kuvan hahmoista ja sitten näyttelijät tuntuivat ikään kuin "eläytyvän väärin". En tavoittanut samaa fiilistä kuin lukiessa. 

Tarkoitus ei ole missään nimessä tuomita ketään. Näyttelijät olivat ilmeisesti saaneet tekstin eteensä samana päivänä ja toisekseen hahmojen tulkintaa voi tehdä monella tavalla. Hassua lähinnä on se, miten vahvat mielikuvat lyhyessä ajassa ehtii itselleen muodostaa ja miten paljon niiden rikkoutuminen häiritsee.

Suomennosta lukiessa kuulinkin näyttelijöiden äänet teoksen alkupuolella mielessäni, ja se häiritsi todella paljon. Tarinan edetessä ne kuitenkin tipahtivat pois ja korvautuivat taas samoilla äänillä, jotka olin alkusyksystä esimerkiksi Albukselle ja Scorpiukselle päässäni luonut. Onkohan tämä nyt vähän hassua? En tiedä, mutta usein lukiessa kuulen ja näen tarinan, elän sitä kaikilla aisteilla sivuja käännellessäni. Tällä kertaa vain kiinnitin asiaan tavallista enemmän huomiota.

Itse tarina tuntui nyt toisella lukukerralla synkemmältä kuin ensimmäisellä. En tarkoita pelkästään Voldemortin uutta yritystä ja hirvittävää vaihtoehtotodellisuutta vaan myös vanhemmuuden vaikeutta ja perheiden sisäistä kamppailua. Tavallaan Potter-kirjojen jälkeen sitä halusi ajatella sellaista "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka" -skenaariota, mutta eihän mikään oikeasti mene niin. Näytelmä musertaa tuon illuusion ja palauttaa todellisuuteen. On yhdentekevää, kuinka upea velho on kyseessä, vanhemmuus ei silti ole pelkkää ilottelua eikä lasta voi kohdella oman egonsa jatkeena ja yrittää pusertaa itselle mieluisaan muottiin.

Näytelmän loppu antaa jälleen toiveen paremmasta, mutta jättää myös paljon auki. Meille ei kerrota, millaisiksi Harry ja Albuksen tai Dracon ja Scorpiuksen välit lopulta muodostuvat, millaisen isä-poika-suhteen he onnistuvat luomaan kaikkien tapahtumien jälkeen. Ehkä niin on kuitenkin parempi, sillä vaikka tarinoilla on loppunsa, ihmissuhteet elävät ja muuttuvat läpi elämän, ne eivät tule valmiiksi.


Lisää, kiitos


Olisin kovin mielelläni lukenut vielä Ihmeotusten käsikirjoituksen näytelmän perään, mutta en tosiaan ehtinyt saada sitä. Tällä hetkellä hiljaisesti toivon, josko joulupukki minua sillä muistaisi. Se jääköön nähtäväksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti