18. syyskuuta 2016

Lukupäiväkirja 24/2016: Harry Potter and the Cursed Child

Harry Potter -fanin pakollinen kesäostos oli tietenkin The Cursed Child -näytelmä. Tosin omani sain vasta elokuun puolella, koska en tajunnut ennakkovarata sitä. Kun vihdoin pääsin lukemaan, tuli näytelmä kahlattua läpi muutamassa päivässä, vaikka yritin himmailla tahtia.


J. K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany - Harry Potter and the Cursed Child


Viimeisen Harry Potter -kirjan julkaisusta on jo vuosia. Kun kuulin ensimmäisen kerran Potter-näytelmästä, harmittelin tosi paljon, ettei minulla ole mahdollisuutta lähteä katsomaan sitä. Onneksi kyseinen näytelmä sitten julkaistiin myös painettuna. Eihän se tietysti ole sama asia lukea näytelmää kuin seurata näyttelijöitä näyttämöllä, mutta tyhjää parempi ehdottomasti.

En saanut omaa kappalettani heti julkaisupäivänä. Tyhmänä kuvittelin suurimman huuman olevan ohitse ja voivani vain noutaa omani kävelemällä sisään kirjakauppaan. Väärin luultu, kirjat oli revitty myyjien käsistä. Jouduin odottamaan omaani melkein kaksi viikkoa, mutta ehdinpä siinä välissä sitten lueskella muita kirjoja.

Luin näytelmiä viimeksi yläasteikäisenä, kun minulla oli hetkellinen Shakespeare-villitys. Kiitos tuon kauden, osasin vähän odottaa, mitä on tulossa. Internetsien mukaan aika moni on nimittäin pettynyt siihen, että näytelmä on näytelmä eikä romaani. Tiedä sitten, olisinko itse suhtautunut samoin, jos en olisi näytelmiä aiemmin lukenut.

The Cursed Childista jäi hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta tykkäsin kamalan paljon, oli ihanaa taas sukeltaa velhomaailmaan (arvatkaa vaan, kuinka paljon odotan Ihmeotuksia!) ja tavata liuta tuttuja hahmoja vanhempina kuin aiemmin. En koskaan oikein tykännyt seitsemännen kirjan "19 vuotta myöhemmin" -osuudesta, mutta nyt sillä yhtäkkiä olikin paikkansa, se ei tuntunut niin irralliselta vaan uuden tarinan alulta.

Ajoittain minulle kuitenkin tuli tunne, että luen jotain, mitä ei olisi tarvinnut luoda. Näytelmässä oli käänteitä, jotka tuntuivat siltä, että jatkoa piti väkisin saada. Vielä kerran piti nostaa vanha vihollinen haudastaan ja vielä kerran piti piinata Harrya menneisyyden haamuilla. Piti tuoda takaisin esine, jollaisia ei enää pitänyt olla. Tällaisista jutuista jäi hitusen hapan maku suuhun.

Silti oli pakko kääntää sivu toisensa perään, oli uppouduttava tarinaan ja seurattava jokainen käänne aivan loppuun asti. Albus osoittautui isänsä pojaksi, myös siinä suhteessa, että pidin hänestä yhtä vähän kuin Harrysta itsestään aikoinaan. Scorpius oli hahmona enemmän minun makuuni, Rose taas tuntui perineen molempien vanhempiensa huonot puolet.

Vaikka aivan kaikki näytelmässä ei miellyttänyt, on mittari plussan puolella. Tarina ei välttämättä olisi tarvinnut tätä osuutta, ilmankin olisi pärjätty. Silti pitkäaikaisena fanina en varmasti voi olla tarttumatta suomennokseen, kun se Jaana Kapari-Jatan käsistä lasketaan lukijoiden hyppysiin. Tällä kertaa täytynee tehdä se ennakkovarauskin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti