19. elokuuta 2016

Tarinoiden takana on työmaa

Aina välillä tulee viitattua Matkalla duuniin! -tarinoiden kirjoittamiseen. Olen niitä noin 1,5 vuotta säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoittanut. Nyt kun Etelä-Suomen Sanomien välissä julkaistiin tabloidi, jossa on peräti kolme minun kynästäni syntynyttä tarinaa, ajattelin hieman avata, millaisen prosessin kautta ne saapuvat lukijoille.


Tuoreen painotuotteen kanssa on helppo hymyillä

Alussa on idea


Kuten kaikkiin tarinoihin, myös Matkalla duuniin! -juttuihin vaaditaan idea. Niitä en keksi päästäni vaan ideat syntyvät siitä, mitä todella tapahtuu. Työtiimimme seuraa tarkasti, miten palvelun kautta yritykseen edenneiden nuorten kohtalot muovautuvat. Osa saa kaipaansa kokemusta työkokeilusta ja hakeutuu saman alan opintoihin, osa on löytänyt vakituisen työn omalta tai uudelta alalta ja kaikkea tuolta väliltä.

Tiimimme poimii nämä jo olemassa olevat tarinat. Sen jälkeen pohdimme, mistä näkökulmasta haluamme tarinan kertoa. Minä en ole aina edes kovin suuressa roolissa tässä kohtaa, lähinnä kirjaan ylös, mitä muut asiasta ajattelevat. Tässä vaiheessa kerään myös mahdollisen taustamateriaalin kasaan ja alan muotoilla kysymyksiä haastatteluja varten.

Kenttätyötä...


Jotta tarinat saadaan kirjoitettua, minun on jalkauduttava kentälle. Olisi mukavaa vain nyhjätä omassa kirjoittajankopissaan, mutta tarinoiden ihmiset on kohdattava ja kuunneltava herkällä korvalla, mitä heillä on sanottavanaan. On myös osattava esittää oikeat kysymykset, jos haastateltava ei sitten suoraan jo kerro, mitä haluan kuulla.

Minulle nämä haastattelut eivät ole mikään helppo juttu. Olen ujo introvertti, ja jo pelkästään haastateltaville soittaminen ja tapaamisajan sopiminen nostaa sykettä. Sen jälkeen sinne tapaamiseen pitää vielä oikeasti mennä ja vaikuttaa siltä, että tietää, mitä tekee. Onneksi yleensä tiedän, se hieman helpottaa.

Tapaamani ihmiset ovat olleet mukavia. Osa on rentoja ja jutustelee heti, osa jännittää tilannetta vielä enemmän kuin minä ja silloin on yritettävä jotenkin murtaa jää. Se on minulla vaikeaa, olenhan usein jäässä itsekin. Aina olen kuitenkin saanut jonkinlaisia vastauksia irti.

Lisämausteen tuo valokuvaaminen. En tiedä, kumpi on pahempaa: se, että kuvaaja on mukana vai se, että ei ole. Kun kuvaaja on matkassa, minun ei tarvitse murehtia onnettomista kameran käyttötaidoistani, mutta jännitän haastattelun tekemistä kahta kauheammin. Matkassahan on joku, joka voi tarkkailla työskentelyäni. Jos taas kuvaajaa ei ole, joudun itse tarttumaan kameraan eikä tulos ole välttämättä onnistunein, ja, mikäli mahdollista, jännitän kuvien ottamista vielä enemmän kuin haastattelemista. Toivon, että tämä pulma helpottaa joskus. Pitäisi oikeasti päästä valokuvauskurssille, jotta edes auttavasti tietäisi, mitä tekee.

Kun haastattelut ovat enemmän tai vähemmän onnistuneesti paketissa, voin vihdoin vetäytyä kammiooni Final Fantasy XII:n soundtrackin, suklaakuorrutettujen pähkinöiden ja vihreän teen kanssa.

... ja vihdoin sitä kirjoittamista!


Jokaiselle jutulle on varattu maksimissaan yksi A4, mitään tarkkaa sana- tai merkkimäärää ei normaalisti ole määritelty. Nyt julkaistu tabloidi oli hieman poikkeuksellinen, sillä siihen tuli paljon muutakin asiaa kuin minun kirjoittamani jutut. Sen takia sain annetun merkkimäärän per juttu ja siitä ei paljon tingitty. Pääsinkin haastamaan tiivistämistaitoni. Olen jo varsin tottunut tarkkailemaan sanamääriä, merkit olivat uutta. Tosin tarinoiden otsikoiden osalta merkkien laskeminen jo tullut hieman tutuksi, saan käyttää vain 49 merkkiä otsikointiin (ja joskus se on tuskaa!).

Ensimmäisenä kirjoitan puhtaaksi muistiinpanoni. Tämän yritän tehdä mahdollisimman pian haastattelun jälkeen, jotta varmasti muistan haastateltavan sanat ja sanamuodot äänenpainoineen. Tämä vaihe voi olla helppo tai vaikea riippuen siitä, paljonko muistiinpanoja on tullut tehtyä. Enempi parempi, mutta aina kynä ei pysy puhujan tahdissa. Nauhuri olisi varmasti hyvä juttu, mutta luultavasti jännittäisin sitäkin samalla tavalla kuin kameraa.

Kun pääsen kirjoittamaan ensimmäistä versiota, astuvat syömiset, juomiset ja musiikki mukaan. Työkavereiden onneksi minulla on oma pikkukoppi, joten he eivät joudu kärsimään soittolistastani tai eväideni tuoksusta.

Ensimmäinen versio tekstistä on sekasotku. Kirjoitan ylös kaiken, mitä tulee mieleen tasan siinä järjestyksessä kuin ajatukset tunkeutuvat ulos aivoistani. Siinä kohtaa punaista lankaa ei vielä näy vaan minulla on kokoelma irrallisia lauseita ja kappaleita erilaisista näkökulmista.

Seuraavassa vaiheessa alan luokitella irrallisia juttuja nippuihin. Mietin, mikä kuuluu yhteen minkäkin kanssa, mistä saisi aikaan kokonaisen kappaleen samaa asiaa. Rakenne alkaa hiljalleen hahmottua. Hyvässä lykyssä myös ingressi syntyy jo tässä vaiheessa, mutta yleensä sen aika on myöhemmin.

Kolmannessa versiossa merkitsen väliotsikoiden paikat ja saatan jopa lisätä itse otsikotkin tai niiden raakileet. Tarkistan, että teksti vastaa otsikkoa ja lähden muokkaamaan sitä kielellisesti paremmaksi. Tässä yleensä kestää ja kestää, kun hinkkailen sanajärjestyksiä ja korjailen kökköjä sanavalintojani. Välillä joudun siirtämään tekstiä paikasta toiseen.

Neljänneksi joudun tiivistämään. Tekstiä on yleensä liikaa. Tässäkin menee pitkään, koska joudun jälleen hiomaan lauseitani ja miettimään, mikä on turhaa, mikä tärkeää ja mikä siltä väliltä. Kaikki, mitä ei ehdottomasti tarvita, saa mennä.

Neljännen vaiheen jälkeen on aika päästää irti ja työntää teksti muun tiimin käsiin. Palaute tulee yleensä parin päivän sisään. Kirjoitusvirheet on bongattu ja listattu kasa huomautuksia, joista keskustellaan. Saattaa olla, että tekstiin halutaan myös lisätä jotain. Se voi olla yksittäinen näkökulma tai termin avaus. Joskus jotain halutaan myös pois, mutta se on harvinaisempaa.

Viidennessä vaiheessa toteutan toivotut muutokset ja lähetän tekstin jälleen tarkistettavaksi. Jos mutinoita ei tule, lähtee juttu esiluettavaksi haastateltaville. Useimmat ovat tyytyväisiä tarinoihin sellaisenaan, mutta toisaalta joukossa on myös heitä, jotka lukevat jokaisen sanan tarkasti ja lähettävät muutostoiveensa. Nämä pääsääntöisesti toteutetaan tai jos eivät ole mahdollisia toteuttaa sellaisenaan, asiasta keskustellaan. Tämä vaihe jännittää minua aina. Haluan kirjoittaa näiden ihmisten tarinat mahdollisimman hyvin ja siten, että heille tulee aito kokemus kuulluksi tulemisesta. Pelkään epäonnistuvani tässä surkeasti.

Kun siunaus on saatu haastatelluilta ja muulta tiimiltä, tarina on valmis. Se lähtee Lahden Yrittäjät ry:lle ja julkaistaan Matkalla duuniin! -sivustolla. Tällä kertaa kolme tarinaa tosiaan pääsi tabloidiin astikin. Joitain on julkaistu Etelä-Suomen Sanomien verkkosivuilla ja yksi pääsi Päijät-Hämeen Yrittäjien lehteen.

Pois kammiosta ja takaisin muihin puuhiin


Kirjoittamistyön välillä keskityn muihin työtehtäviini. Tosin kirjoitushommat ovat olleet lisääntymään päin, joten näitä suvantovaiheita tulee nykyisin harvemmin ja ne jäävät lyhyemmiksi kuin ennen. Hiljattain pääsin perustamaan blogia ja toimin ns. "pääbloggaajana", mikä tosin tarkoittaa enemmän ylläpitopuuhia ja opastamista kuin varsinaista bloggaamista. Lisäksi saan somettaa Facebookissa työtunnuksilla viikottain, jos en päivittäinkin. Some ja kirjoittaminen ovat toivon mukaan tulleet työtehtäviini jäädäkseen, ne tuntuvat varsin omalta jutulta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti