12. heinäkuuta 2016

Lukupäiväkirja 14/2016: Stonehengen perintö

Elisa kirjassa oli kesäkuussa juhannuskalenteri, jossa oli joka päivä uusi kirjatarjous. Suurin osa tarjouksista tuntui painottuvan tällä kertaa dekkareihin, joita en juurikaan lue, eli hillitöntä shoppailua ei tullut harjoitettua. Stonehengen perintö kuitenkin sai minut kiinnostumaan nimensä perusteella ja nappasin sen ostoskoriini.

 

Sam Christer - Stonehengen perintö


Tarina nytkähtää liikkeelle, kun rikas entinen haudanryöstäjä ja intohimoinen Stonehenge-tutkija tappaa itsensä. Hän jättää jälkeensä suuren omaisuuden, kirjeen pojalleen ja salaisen huoneen täynnä salakirjoituksella raapustettuja päiväkirjoja. Sekä poliisi että poika kiinnostuvat tapauksesta.

Samoihin aikoihin rikas huithapeli alkaa deittailla USA:n varapresidentin tytärtä. Kaksikko karkaa lemmenmatkalle Stonehengelle ja katoaa, mikä myös kiinnittää poliisin huomion. Yhtäkkiä Stonehengen ympärille näyttää kietoutuvan useampi rikos.

Lähtökohdat ovat varsin uteliaisuutta herättäviä ja jäinkin tarinaan aika nopeasti koukkuun. Sitä oli helppo ahmia luku luvulta eteenpäin vain saadakseen tietää, mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua. Tarinaa kerrottiin useamman hahmon näkökulmasta ja salaisuudet ratkesivat pala kerrallaan siten, että lukijalla oli useimmiten kokonaiskuva paremmin hallussa kuin yksittäisillä hahmoilla. Tosin joitain tietoja myös pantattiin lukijalta tarkoituksellisesti, vaikka hahmojen hallussa ne jo olivat.

Tarinan hahmot itsessään eivät sitten varsinaista kiinnostusta herättäneet. He olivat arkisia ihmisiä, mutta vain erään poliisin kohdalla tuli aito tunne siitä, kuinka hän kamppaili perhe-elämän ja työn yhdistämisen välillä, muut tuntuivat elävän vain tarinaa varten. Tällainen ratkaisu on kuitenkin ihan okei, kaikkien tarinoiden ei tarvitse upota hahmojen tajuntaan ja avata lukijalle jokaisen syvimpiä ajatuksia. Kunhan hahmojen motiivit ovat selkeät, kuten ne tässä tapauksessa olivat, ei haittaa, vaikka persoonat eivät olisi kovin syvällisesti rakennettuja. Juonilähtöisyys on jees, vaikka itse kallistun enemmän siihen, että yhdistetään sekä juonilähtöisyys että hahmolähtöisyys.

Joka tapauksessa Stonehengen perintö oli virkistävän erilainen lukukokemus. Olen lukenut dekkareita ja seikkailutarinoita ennenkin, mutten pitkään aikaan. Niiden parissa kuitenkin viihtyy hyvin, joten ehkä pitäisi tarttua useamminkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti