1. kesäkuuta 2016

#kirjoitakuvasta-haaste

Inspiraation maa haastaa kirjoittajia kirjoittamaan kesän aikana julkaisemistaan kuvista. Ohjeet voit lukea sivuston blogista. Päätin lähteä haasteeseen mukaan ja poimia kesän aikana jokusen kuvan, josta kirjoittaa 1000 sanaa kustakin. Julkaisen syntyneitä tarinoita täällä blogissa ja mahdollisesti myös Facebookin puolella (kannattaa muuten käydä sivusta tykkäämässä, kun saan 100 tykkääjää täyteen, järjestän arvonnan).

Tässä on ensimmäinen kuvasta kirjoittamani tarina.

Kuva: Inspiraation maa

Lupaus

Neulaset ja kuivat lehdet rasahtelivat Liljan tennareiden alla, kun hän pinkoi pitkin hämärtyvää metsää. Tuuli tuntui vaienneen, mutta tihkusade täplitti posket ja sai tukan liimautumaan hiljalleen päänahkaan. Alkukesän raikkaus luisui sieraimista sisään.

Lilja heilautti vaalean, pitkän ponnarin uudestaan niskaansa. Jossain vaiheessa se oli hypähtänyt hänen olkansa ylitse ja ryhtynyt havittelemaan kirjaa, jota hän puristi rintaansa vasten juostessaan. Hengitys kulki tahmeasti, happi tarrautui kurkkuun eikä kulkeutunut keuhkoihin asti. Juurakot tavoittelivat hänen nilkkojaan ja saniaiset yrittivät kietoutua tennareiden nauhoihin.

Pieni aukio avautui Liljan edessä. Hän pysähtyi sen reunalle ja haukkoi henkeään, jalkapohjat ja pohjelihakset kipunoivat juoksun jäljiltä. Vaistomaisesti hän vilkaisi taakseen, mutta metsä huokaili hiljaa omassa rauhassaan. Missään ei näkynyt ketään, Lilja oli yksin.

Huojuvin jaloin Lilja kompasteli aukion keskelle. Kivikehä oli yhä tallessa, hiillos oli hajonnut harmaaksi tuhkaksi, joka oli pölissyt pitkin sammalikkoa. Vilkaisu taivaalle kertoi raskaiden pilvien lähestyvän, tihkun muuttuvan pian kunnon kuuroksi. Aikaa oli vähän.

Lilja pudotti kirjan käsistään ja tömäytti repun maahan. Vetoketju aukesi nykien, se olisi pitänyt vaihtaa uuteen, kenties olisi ollut parempi vaihtaa koko reppu. Lilja kaatoi kasan pieniä puita repusta maahan. Isä ei tykkäisi, kun puita oli viety vajasta, mutta eipä tämä osaisi Liljaa epäillä, ei omaa pikku kullannuppuaan, joka ei koskaan tehnyt mitään väärää. Olisipa tiennyt totuuden!

Puista muodostui kivikehän keskelle nuotion alku, jonka alle Lilja tunki sytykkeen. Sytkäri tärisi hänen kädessään ja hän joutui nykimään peukalonsa helläksi, ennen kuin liekki leimahti. Kipinät eivät olleet tihkussa tarttua sytykkeeseen, mutta Lilja suojasi tulta kädellään ja puhalsi siihen varovaisesti. Pikkuinen räksähdys nosti tyytyväisen hymyn huulille, kun liekki vihdoin kiipesi sytykettä pitkin kohti varastosta pihistettyjä puita.

Lilja kykki kivikehän edessä ja odotti, kun tuli tarttui puihin ja alkoi kaivertaa omia kuvioitaan niiden pintaan. Raikkauteen tunkeutui kostean savun tuoksu, joka tarrautuisi huppariin eikä irrottaisi otettaan, ennen kuin vaatteen suostuisi luovuttamaan pesukoneen armoille. Juuri nyt Liljalle oli kuitenkin yhdentekevää, miltä hänen vaatteensa haisisivat, kun hän myöhemmin hiippailisi kotiin. Sitä paitsi hän voisi aina sanoa olleensa Saaran luona grillaamassa makkaraa tämän vanhempien kanssa.

Puu toisensa jälkeen alkoi mustua, Lilja syötti suurempia liekeille taivaan yhä tummuessa. Vihdoin nuotio oli riittävän suuri. Lilja nosti kirjan maasta ja suoristautui. Hän tuijotti mustaa kantta, jonka poikki kulki kiemuraisten kirjainten jono. Pari kuukautta sitten hän oli sivellyt tuota samaista opusta hämmennys kasvoillaan ja ottanut sen vastaan ja lopulta syleillyt sitä. Hän ei ollut ymmärtänyt, millaisen sopimuksen oli samalla allekirjoittanut. Ei hän ollut pyytänyt näin suurta vastuuta, hän oli vain halunnut maistaa mystiikan nektariinia. Maistaa, ei hukuttautua siihen!

Lilja avasi kirjan ja silmäili sen sivuja. Kirjaimet marssivat eteenpäin mustina ja koukeroisina, mutta silti luettavina. Jälleen hänen oli pakko kurkistaa selkänsä taakse. Ilta oli pimennyt ja nyt metsä kohosi mustana ja uhkaavana hänen ympärillään. Ihoa pisteli kuin jokin olisi tuijottanut häntä puiden lomasta, joka puolella rapisi ja ritisi, tuuli kitisytti oksia toisiaan vasten, koko maailma hengitti ja eli, kurottautui häntä kohti. Nuotio savutti ja työnsi muut tuoksut pois, oli kuin sekin olisi halunnut takertua Liljaan.

”Palauta mun vapaus, mä en oo valmis tähän”, Lilja kuiskasi kirjalle. Sanat väreilivät ulos hänen suustaan, eivät olleet niin vahvoja kuin hän olisi halunnut. Hän tarttui kiinni sivun reunasta ja nykäisi. Ritisten sivu repeytyi irti. Lilja rutisti sen palloksi ja heitti nuotioon, liekit kurottautuivat sen ympärille ahnaina ja sihahtivat sinisinä.

Sivu toisensa jälkeen repeytyi irti Liljan käsissä ja putosi ryttypallona liekkien armoille. Hiljalleen taakka Liljan hartioilta väistyi, hiippaili kauemmas, irrotti otteensa, kunnes hänellä oli käsissään vain tummat kannet kiemuraisine kirjaimineen. Hän yritti kiskoa etukantta selästä, mutta se ei antanut periksi, ei edes, kun hän läiskäisi tennarinsa takakannelle ja kiskoi etukantta kaksin käsin.

Yhtäkkiä kuului rusahdus. Lilja tunsi otteensa kirpoavan, jalat pettivät hänen altaan ja hän muksahti selälleen sammalille. Tumma taivas tipautti ensimmäiset suuret sadepisarat hänen kasvoilleen, kyynelehti hänen tekoaan.

Lilja ponnahti polvilleen välittämättä jomottavasta selästään ja kipeistä käsistään. Kirjan kannet makasivat erillään mättäällä. Hän tempaisi ne sormiinsa viskasi savuttavaan nuotioon. Sen liekit eivät lyöneet enää ahnaina vaan kuiskivat väsyneinä. Ne kuitenkin sivelivät kantta kuin maistellen, olisiko siinä ravintoa niille.

Sade yltyi. Se imeytyi huppariin ja sai ponnari roikkumaan velttona niskassa. Ripsiväri tahmaantui ja yritti liimata silmät umpeen, kun taivas valutti tuskansa Liljan ylle. Nuotion savu sakeni, kunnes rikkoutui pisaroiden tulvaan. Liekit räpiköivät, mutta hävisivät taistelun veden käydessä niiden kimppuun. Nuotiosta törötti pala kantta ja paperin riekaleita täynnä vaillinaisia lauseita. Lilja tuijotti näkyä polvien upotessa pehmeään maastoon. Hän kaiveli sytkärin taskustaan ja yritti loihtia liekit uudestaan esille, mutta sade vain nauroi hänen tuhraukselleen.

Lilja nousi jaloilleen ja potkaisi hiillosta. Kekäleitä lensi pitkin mättäitä, paperi sekoittui edellisvuoden lehtiin. Ei tuosta kukaan enää kirjaa tekisi. Sanojen voimaa oli enää turha tavoitella, se poissa, noussut savuna taivaalle ja satanut pisaroina maahan.

Lilja jatkoi potkimistaan, kunnes nuotio oli täysin pirstoutunut ja kivikehän särkynyt. Noki värjäsi tennareiden valkoiset kärjet harmaanmustiksi ja tuhri farkkujen lahkeet. Värjyvä hymy nousi huulille. Vapaus. Lilja oli saavuttanut vapauden, hän ei ollut enää sidottu kirjaan, jota oli luvannut suojella, kunnes seuraava tulisi vapauttamaan hänet tehtävästään. Enää eivät sormet tavoittelisi öisin hänen ikkunan pieliään tai silmät tuijottaisi varjoista koulumatkalla, omituiset ventovieraat nykineet hihasta keskellä ostoskeskusta tai hiipineet hänen kannoillaan iltalenkin aikaan.

Viimeinen potku lennätti hiiltyneen puunkappaleen metsän reunaan saakka. Lilja tempaisi kevyeksi käyneen repun selkäänsä ja käänsi selkänsä tuholle. Enää koskaan hän ei tulisi tähän paikkaan. Hän kävelisi kotiin ja unohtaisi kaiken, mitä parin viimeisen kuukauden aikana oli tapahtunut. Elämästä tulisi jälleen tylsää ja tavallista, ihanaa arkea, jonka suurimpina ongelmina olivat pikkuveljen typerät jutut ja liian suureksi paisunut puhelinlasku, josta äiti saisi taas kerran hepulin.

Lilja marssi metsään sateen ropistessa puiden lehvästöihin. Pimeys kietoutui hänen ympärilleen, muttei tungetellut iholle vaan syleili kuin vanhaa tuttavaa. Tänä yönä hän nukkuisi hyvin, kietoutuisi peittoon ja näkisi suloisia unia rinnakkaisluokan Tomista. Kyllä, se kuulosti suunnitelmalta.

Kevyet askeleet kuljettivat Liljan metsän halki, kunnes katuvalot alkoivat jo vilkkua puiden lomasta. Kellon täytyi olla melko paljon, jos nekin jo paloivat, äiti varmaan puri kynsiään kotona. Lilja kiirehti kulkuaan ja hölkkäsi kadulle, enää pari korttelia. Sitten hän olisi perillä.

Pihaportilla oli joku odottamassa. Lilja heilautti kättään.
”Sori, että mä oon myöhässä, grillattiin Saaralla ja –” lause kuoli hänen huulilleen, kun hän tunnisti synkän, hieman kumaran hahmon.
”Petit sitten lupauksesi”, sanat liukuivat yöhön jäisinä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti