29. huhtikuuta 2016

Kuvia, kirjailijasivu ja haastattelu

Viime aikoina on tapahtunut paljon kaikenlaista. Pari viikkoa sitten käväisin otattamassa itsestäni kirjailijakuvat. Kuvaajan löytäminen oli oma projektinsa, koska alkuun en saanut mistään vastauksia. Lopulta pääsin kuitenkin tukemaan paikallista nuorisotyötä kuvattavana käymisellä.

En erityisemmin viihdy kameran edessä, mutta kuvattavana oleminen oli kuitenkin suhteellisen kivuton kokemus. Kuvistakin tuli inhimilliset. Jotenkin ne ehkä ovat virallisemmat kuin kuvat, joita olen itsestäni tottunut näkemään, mutta kivat kuitenkin.



Kuvat: Juuso Lundahl / Mediapaja

Ehkä sitä joskus vielä oppii olemaan rentona kameran edessä, mutta toistaiseksi se on minulle melkoinen jännityksen paikka. Olen kuitenkin iloinen, ettei tällä kertaa esille saatu sitä pönöttävää suohirviötä vaan ihan ihmisen näköinen otus.

Mihin tällaisia kuvia sitten yhtäkkiä tarvittiin? En käynyt kuvattavana silkasta mielihalusta vaan oli minulla siihen oikea syykin.

Tällä viikolla avautui oma kirjailijasivuni Inspiraation maahan. Tuota sivua varten perus-selfie ei ollut oikein toimiva valinta, joten piti napata kunnollinen kuva.

Inspiraation maa tarjoaa kirjailijasivujen lisäksi esimerkiksi verkkokursseja ja arvostelupalvelua. Se voi siis olla oikein hyödyllinen palvelu sekä vakavasti kirjoittamista harrastaville kuin indiekirjailijoillekin. Omat kokemukseni ovat tähän saakka olleet positiivisia.

Inspiraation maa myös haastatteli minua. Haastattelun voi käydä lukemassa sivuston blogista. Minulle esitettiin liuta kinkkisiä kysymyksiä, mutta toisaalta vastaaminen oli myös mukavaa. Tuli pitkästä aikaa oikein pohdittua omaa tekemistään.

Jännittävää on siis ollut. Nyt voi hetkeksi huoahtaa. Tosin kirjoituskurssin kotitehtävä kolkuttelee takaraivossa, joten ihan täydellisesti ei ole aika löysäillä. Onneksi uskon löytäväni työn alla olevasta käsikirjoituksesta siihen sopivan kohdan. Kenties tekstiä voisi silti hitusen editoida.

25. huhtikuuta 2016

Kenelle kirjoitin Maan mahdin?

Vietin viikonlopun Mikkelissä fantasian kirjoittajille suunnatulla kurssilla. Opiskelu jatkuu vielä ensi kuussa, mutta jo nämä pari päivää antoivat paljon ajattelemisen aihetta. Eräs hyvä pohdinnanaihe on, kenelle oikeastaan kirjoittaa. 

Rehellisesti sanottuna tärkein kohdeyleisöni on aina itserakkaasti ollut minä itse. Jo muksuna kirjoitin sellaisia tarinoita, joita olisin halunnut itse lukea. Kun kukaan muu ei niitä tuonut eteeni, piti ne luoda itse. Samaan törmään yhä uudestaan. En tarkoita tällä, ettenkö nauttisi monenlaisista tarinoista, mutta on liuta sellaisia, jotka yhä odottavat kertomistaan ja jonkun on tartuttava haasteeseen. Siispä raapustan kertomuksia, jotka voisin yhtä hyvin lukea, jos joku ottaisi kirjoitusvastuun harteilleen. Tämä päti tosiaan lapsuuden riipustuksiin, useimpiin kirjoittamiini fan fiction -tarinoihin ja myös Maan mahtiin.

Jos kuitenkin kirjoittaisin puhtaasti itselleni, olisin voinut jättää kaikki tarinani pöytälaatikkoon. Sen sijaan olen aktiivisesti julkaissut fan fictionia netissä ja Maan mahtikin ilmestyi viime vuonna e-kirjana. Selvää on, että minulla on itseni lisäksi toinenkin kohdeyleisö: kirjoitan ihmisille, jotka ovat yhtä innoissaan japanilaisista roolipeleistä *köh*Final Fantasyista*köh* kuin minä. Erityisesti Kristallin lapset ja siten Maan mahti on kirjoitettu juuri tälle yleisölle.

Tiedostan, että JRPG-faneja on Suomen kokoisessa maassa lopulta melko vähän eivätkä läheskään kaikki heistä edes harrasta lukemista. Lukijoita ei siis kohdeyleisössä riitä niin paljon, että elättäisin itseni ihan vain Maan mahtia ja sen jatko-osia myymällä. Jos olisi riittävän taitava englannissa tai japanissa, voisin kokeilla onneani kansainvälisillä markkinoilla, mutta en ole, joten se siitä. Minulla ei valitettavasti ole tällä hetkellä varaa maksaa kenellekään kirjan kääntämisestä... ja vaikka olisi, täytyisi sitä myös pystyä markkinoimaan.

Luulen, että juuri JRPG-fanit voivat viehättyä Maan mahdin elementeistä. He löytävät tarinasta tuttuutta, johon tarttua, mutta kenties myös jotain uutta ja erilaista, mikä pitää mielenkiinnon yllä. Kirjaa ei ole kirjoitettu pelaaminen ensisijaisesti mielessä, joten olen jättänyt tiettyjä elementtejä kokonaan poiskin ja kenties käyttänyt toisia enemmän kuin peleissä on totuttu näkemään. Tämä siksi, että lopulta kyseessä on kirja, ei peli.

Haluan silti uskoa, että Maan mahdin voi lukea, vaikkei tietäisi peleistä yhtään mitään. Koska olen itse vahvasti uppoutunut JRPG:n maailmaan, en osaa sanoa, millainen kokemus se pelejä pelaamattomille on. Esilukijoissa oli kuitenkin myös henkilöitä, jotka eivät pelaa ja he viihtyivät tarinan parissa. Osa kommentoi tarinaa virkistävän erilaiseksi fantasiaksi. Se yllätti minut, yllättää edelleen, koska tiedostan varsin hyvin käyttäneeni jo kliseiksi muodostuneita teemoja ja voimaesineitä, enkä osaa edes kovin uudella tavalla. Erilaisille lukjoille asiat kuitenkin näyttäytyvät eri tavalla kuin minulle itselleni. Siksi onkin mielenkiintoista kuulla, miten kukakin on tarinan kokenut ja nähnyt.

TT etenee hyvää vauhtia. Se on kirjoitettu samalle kohdeyleisölle kuin Maan mahti: minulle ja muille kaltaisilleni. Haluan kuitenkin uskoa, että Kristallin lapsia voivat hyvin lukea muutkin fantasian parissa viihtyvät ja jopa he, jotka eivät fantasiaa yleensä lue. Kenties he jopa voivat löytää siitä jotain sellaista, mitä en itse JRPG-sokeudessani kykene näkemään.

17. huhtikuuta 2016

Vain neljän sanan verran

Lukuhoukan blogissa ilmestyi haaste, johon useampi on jo tarttunut. Itse olen ehkä hitusen myöhäisherännyt, mutta myöhäänkin on parempi kuin ei silloinkaan... vai miten se meni?

Ideana on siis tehdä omasta kässäristä neljän sanan mittainen versio. Haasteellista, ellei jopa suorastaan tuskallista. Tiivistäminen on muutenkin vaikeaa, saati sitten tässä mittakaavassa. En silti voi olla yrittämättä.

Koska työn alla on sarja, mukaan pääsi myös sen ensimmäinen, jo julkaistu osa.

Maan mahti 

Ei voi jäädä pysähdyksiin.


TT

Heidän matkansa on tarkoitus.

Pitkään sain sanoja pyöritellä, ennen kuin oikeat tulivat ulos. Nytkään ne eivät oikeastaan ole tiivistelmiä vaan ajatuksia, tunnelmia, teemoja. Mielenkiintoinen haaste joka tapauksessa.


16. huhtikuuta 2016

JRPG-sankarit ja miksi Maan mahdissa ei ole sellaisia

Olen muutamaan otteeseen maininnut, että inspiraation Maan mahdin kirjoittamiseen pohjautuu videopeliharrastukseeni ja rakkauteeni erityisesti JRPG-genreä kohtaan (JRPG = Japanese roleplaying game). Kirjan lukevan ei tarvitse olla pelaaja tai tietää JRPG:stä yhtään mitään, mutta jos genrestä on kokemusta, voi sen piirteitä lukiessaan tunnistaa.


Mikä ihmeen JRPG-sankari?

Kuten tarinoissa ja peleissäkin yleensä, on myös JRPG-peleissä päähahmo eli sankari. Monesti JRPG-sankari muistuttaa animesta tuttuja shounen-sankareita. Shounen on japania ja tarkoittaa poikaa. Shounen-sarjat taas on suunnattu teini-ikäisille pojille, kuten oletettavasti monet JRPG-pelitkin. Päähahmo puolestaan on monesti 15-17-vuotias jokseenkin yli-innokas poika, jolla on suuri tehtävä, vaikkei välttämättä alkuun näytä siltä, että rahkeita tehtävän suorittamiseen olisi. Hän voi pitää itsestään vähän turhankin paljon meteliä. Toisaalta hänen persoonaansa ei aina välttämättä tuoda kovin selkeästi esille, koska ilmeisesti on tarkoitus, että pelaaja samastuisi häneen. Toisinaan hän on siis tyhjä astia, johon pelaaja voi asettaa oman sielunsa.

JRPG-sankari voi pelin alkaessa olla naiivi ja hömelö, hän saattaa olla suulas ja laukoa toistuvasti typeryyksiä. Hän kuitenkin yleensä kokee kasvutarinan pelin tarinan edetessä ja joutuu kohtaamaan menneisyyden haamuja, jotka on haudannut liian tuskallisina.


Miten Maan mahdin päähahmot eroavat JRPG-sankareista?

Maan mahti ja koko Kristallin lapset -sarja on paljon velkaa useille japanilaisille roolipeleille. Tässä valossa olisi voinut kuvitella minun nostavan tarinan keskiöön juuri tyypillisen JRPG-sankarin. Niin en kuitenkaan tehnyt. En tiedä, onko joku lähtenyt lukemaan kirjaani etsien juuri tietynlaista päähahmoa, mutta jos on, hän on joutunut pettymään.

En sano, että JRPG- tai shounen-sankarit olisivat välttämättä huonoja hahmoja, mutta yleensä en itse heistä perusta. Monesti pelaajalle ojennettavasta tiimistä löytyy paljon mielenkiintoisempia tyyppejä, joista haluaa tietää lisää ja joiden ajatusmaailma kiehtoo huomattavasti enemmän kuin "mennään antamaan pahoille tyypeille turpaan ja pelastetaaan maailma ilman suunnitelmaa" -kohellus. (Tämä on kärjistystä, älkää te genreä tuntevat kiivetkö seinille siellä.)

Edellä mainitusta syystä halusinkin nostaa päärooliin hahmoja, jotka minusta ovat kiinnostavampia. Maan mahdista puuttuu koheltava, mutta maailmanpelastushommista innostunut teinipoika. Itse asiassa päähahmokuusikossa on vain kaksi miestä, Thyme ja Blade, joista kumpikaan ei ole enää teini. Heillä ei edes kummallakaan ole erityisiä fantasioita maailman pelastamisesta, vaikka kumpikin heistä päätyy tarinan lopussa tielle, joka voisi mahdollisesti tällaiseen operaatioon vielä johtaa.

Thyme ja Blade eivät kuitenkaan ole Maan mahdin näkökulmahahmoja vaan tarinaa kerrotaan Sennan, Momin ja Astaran kautta. Senna ja Momi ovat temppelineitoja, vielä aloittelijoita urillaan Maakristallin temppelissä. Astara puolestaan tulee köyhistä oloista ja on tottunut elättämään itsensä vähemmän laillisin tavoin, hän noudattaa mielellään Robin Hood -logiikkaa.

Jäljellä jää vielä Nera, joka toimii vartijana Maakristallin temppelissä. Hän on nuori usvahaltianainen, joka on tehnyt ehkä hieman epätyypillisiä ratkaisuja elämässään. Häntäkään ei ohjaa puhdas halu toimia maailman hyväntekijänä vaan hän tekee valintansa henkilökohtaisiin mieltymyksiinsä pohjaten.

Vaikka tarinassa itsessään on JRPG-elementtejä ja hahmoihin on upotettu animesta ja JRPG:stä tuttuja piirteitä, ei kukaan näistä kuudesta vaikeuksien yllättäessä nouse esille miekka tanassa uhoten ja sankarillista intoa puhkuen. He tekevät kenties samankaltaisia valintoja kuin JRPG-sankarit, mutta vähäeleisemmin ja vähemmän itseään korostaen.


Olisinko voinut valita toisin?

Jossain vaiheessa oikeasti mietin, olisiko JRPG-inspiroitunut tarina pitänyt kirjoittaa innokkaan maailmanpelastajateinin näkökulmasta. Päädyin siihen, että ei olisi. Minun ei tarvitse apinoida kaikkea peleistä, vaikka ne minua kirjoittamaan innostavatkin.

Halusin hahmojeni olevan nuoria aikuisia teinien sijaan, koska koen sen ikäisistä kirjoittamisen itselleni luontevammaksi tässä elämänvaiheessa. Toisekseen en näe teini-ikäisiä suoranaiseksi kohderyhmäksenikään, joten sekin puoltaa hahmojen hitusen vanhempaa ikää.

Ikä ei ole tietenkään ainoa vaikuttava tekijä. Poimin ylipäätään päähahmoiksi sellaisia hahmotyyppejä, joista itse satun pitämään ja lähdin rakentamaan heistä omia yksilöitään. Juuri heitä halusin lähteä kuljettamaan JRPG-tyyppisen seikkailun halki ja antaa heille mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä sen myötä. Hahmoistani muodostui lopulta sellaisia kuin juuri tämä tarina tarvitsee. Teini-ikäiset sankarit jääkööt johonkin toiseen kertomukseen.

8. huhtikuuta 2016

Lukupäiväkirja 6/2016 ja 7/2016: Kissan kuolema ja The Price of Salt

Sen verran pahasti olen jäänyt jälkeen lukupäiväkirjojen kirjoittelemisessa, että nyt tulee kaksi kirjaa samassa paketissa. Nämäkin on luettu jo jokin aika sitten, mutta kun ei saa aikaiseksi, ei saa aikaiseksi.


Taru Väyrynen - Kissan kuolema

Minulla on ollut viime aikoina ehkä pienoinen putki menossa Taru Väyrysen kirjojen kanssa (eivätkä ilmaiseksi saatavat e-kirjat suinkaan ole pienin syy), vaikka olen useita niistä jo kertaalleen lukenut. Toisaalta eipä siitä haittaa ole, että lukee hyviä kirjoja uudestaan.

Tarkoitukseni oli lukea Kissan kuolema vasta myöhemmin tänä vuonna, mutta lomalla en sitten saanut eräänä yönä unta. Olin alkuillan lueskellut The Price of Saltia, sitten sammuttanut valot ja yrittänyt saada unenpäästä kiinni. Jostain syystä se ei onnistu, mutten kuitenkaan halunnut herättää M:aa sytyttämällä valoja uudestaan, joten viihdykettä oli pakko etsiä e-kirjapuolelta. Lukulaitteessa kun on valo, joka ei kuitenkaan ole niin kirkas, että häiritsisi muita.

Hetken valikoimaa selattuani en voinut vastustaa kiusausta. Tartuin säästelemääni Kissan kuolemaan. Luin sen edellisen kerran yläkouluikäisenä herkkänä teininä ja jokin siinä teki minuun syvän vaikutuksen. En osaa enää eritellä silloisia tuntemuksiani, mutta joka tapauksessa kirja kummitteli mielessä hyvin pitkään.

Nyt kun sukelsin koulukodissa asuvien nuorten synkähköön maailmaan uudestaan, mietin hetken, olinko sittenkään tarpeeksi vanha edellisellä lukukerralla. Toisaalta ei minulle erityisempiä traumoja jäänyt, joten ehkä tuollaisia juttuja vain miettii liikaa tämän ikäisenä.

Joka tapauksessa kirja on täynnä rajuja tapahtumia. Yksityiskohdilla ei mässäillä, mutta lukijaa ei myöskään pidetä pimennossa, millaisessa todellisuudessa kirjan nuoret elävät. Se todellisuus muuttuu koskettavaksi ja kosketeltavaksi, siihen uppoutuu ja haluaa tietää lisää, vaikka samaan aikaan hirvittää.

Vaikka itse olen elänyt melko tavallisen nuoruuden, pystyin jossain määrin samastumaan kirjan henkilöiden tunne-elämään. Sitä tosin jäin miettimään, kuinka todennäköisesti koulukodissa olisi töissä ammattikouluttamaton, lähes asukasnuorten ikäinen nuori. En kuitenkaan voi sanoa, että minulla olisi selkeä käsitys kirjan tapahtuma-ajan käytännöistä. Veikkaan, ettei nykypäivänä tällainen olisi enää mahdollista, mutta aiemmin on voinut olla toisin. Koulutusvaatimukset ovat vuosikymmenten saatossa tiukentuneet huomattavasti.

Tuo on sellainen nyanssi, jota pysähdyin monesti miettimään, vaikkei sillä ole lukuelämyksen kanssa juurikaan tekemistä. Joka tapauksessa pidin kyseisen hahmon roolista ja näkökulmasta tapahtumiin ja minusta se olikin hyvin oleellinen tarinan kannalta. Tarina olisi voinut olla hyvinkin erilainen koulukotinuoren tai vaikkapa keski-ikäisen näkökulmasta. 

Vaikka Kissan kuolemassa käsitellään rankkoja aiheita, se jätti hyvän jälkimaun suuhun. Onnellinen loppu saa lukijan huokaamaan helpotuksesta.


Patricia Highsmith - The Price of Salt

Kävin alkuvuodesta katsomassa leffoissa Carolin hetken mielijohteesta. Pidin elokuvasta hyvin paljon, joten päätin sitten lukea Patricia Highsmithin alkuperäisteoksen vuodelta 1952. 

Kirjan lukeminen alkoi jokseenkin takkuisesti. Minua häiritsivät sellaiset hölmöt asiat kuin fontti, rivinväli, miltei näkymättömiin haalistuneet kirjaimet ja älyttömän leveät marginaalit. Nämä siis yksinkertaisesti tekivät lukemisesta hitusen epämiellyttävää, kun on tottunut ehkä hiukan toisenlaiseen ulkoasuun. En ole hetkeen lukenut vanhempia kirjoja, joten silmillä meni tovi hyväksyä eteen piirtyvä näkymä.

Oman haasteensa aiheutti englannin kieli, jota siis luen ihan sujuvasti, mutta toiselle kielelle siirtyminen vie aina hetken. Kun kieleen pääsee sisälle, ei asiaa tarvitse ajatella sen enempää. Visuaalisen ja kielellisen takkuisuuden lisäksi itse tarinakin tuntui lähtevän nihkeästi käyntiin tai ainakaan minä en siihen sisälle. 

Päähahmot, Therese ja Carol, tuntuivat kaiken kaikkiaan epämiellyttäviltä kirjan alkupuolella. Therese ärsytti miellyttämishalullaan ja epätoivoisuudellaan, Carol tympeällä ja kylmällä asenteellaan. En osannut sympatisoida kumpaakaan. Onneksi heidän suhteensa dynamiikka ja siten kummankin käytös ja asenne kehittyivät tarinan edetessä, jolloin lukemisestakin tuli miellyttävämpää.

Puolenvälin jälkeen viihdyin kirjan parissa paremmin ja olisin voinut sen lukea yhdeltäkin istumalta, jos aikaa olisi ollut riittävästi. Oli myös mielenkiintoista seurata lukiessa, miten erilaiset kohdat oli elokuvassa käsitelty. Yksityiskohtia oli ymmärrettävästi muuteltu, mutta tunnelma ja kokonaisuus olivat minusta yhtenevät kirjan kanssa... joskin pidin elokuvassa hahmoista alusta asti, kirjassa he tosiaan vaativat melkoisen sivumäärän muuttuakseen siedettävän kautta tykättäviksi.

Kuten rakkausromaaneissa yleensäkin, tarina päättyi siihen, mistä se oikeassa elämässä monesti varsinaisesti pareilla alkaa. Aina toisinaan tulee tunne, että olisi kiva saada pieni kurkistus tulevasta pariskunnan arjesta. Toisaalta ehkä on myös hyvä, että jatko jätetään lukijan mielikuvituksen varaan. Aivan kaikkea ei tarvitse välttämättä kertoa.

6. huhtikuuta 2016

Kuvattavaksi - hui kamala!

Ensi viikon tiistai tulee olemaan jännittävä päivä. Menen valokuvattavaksi. Kyseessä ovat ensimmäiset kirjailijakuvani. En tosin tiedä, eroavatko nuo nyt kovin paljon vaikkapa ylioppilas- tai hääkuvien ottamisesta, mutta hiukkasen hermostuttaa silti.

Olen kameran suhteen todella ujo. Esim. cosplay-harrastuksen ikävimpiä puolia on kuvattavaksi joutuminen. Siis joo, haluaisin puvuistani upeita kuvia, mutta silti ahdistun, kun joku lähestyy kameran kanssa. Silti jouduin usein pakottamaan hitusen vastentahtoisen M:n ottamaan edes pari kuvaa, että saa omaan käyttöön otoksia. Ristiriitaista, tiedän. Haluan kyllä kuvia itsestäni, mutta jos sen voisi hoitaa jotenkin muuten kuin asettumalla siihen kameran eteen... Huoh.

Selfieiden räpsiminen ei jostain syystä kuitenkaan ole kamalaa... kunhan muita ei ole paikalla. Kun nappailen kuvia vaikkapa yksin kotona, se on ihan hauskaa puuhaa. Jostain syystä toinen ihminen kameran kanssa nostattaa sen kylmän hien otsalle. Yhtäkkiä hymystä tulee kummallinen ja jäykkä, en osaa asettua edes ohjeistettuna kivaan asentoon ja sitten vielä kaksoisleuka hyökkää kummittelemaan kuviin. Näytän siis välillä pönöttävältä suohirviöltä, mikäs sen hauskempaa. Ja vaikka lopputulos olisi siedettävä, kuvaustilanne on kiusallinen.

Tarvitsen kuitenkin nyt nuo kirjailijakuvani, joten pelko on kohdattava. Kuvaajan löytämisessä oli haasteita, koska alkuun en saanut vastauksia oikeastaan mistään. Sitten yhtäkkiä niitä alkoi putkahdella joka puolelta. Näistä sitten valitsin mielestäni parhaan tarjouksen. Toivottavasti tein oikean valinnan ja lopputuloksesta tulisi sellainen, että voin tovin elää sen kanssa.

Pyrin ulkoistamaan kuvausahdistukseni muuhun kriiseilyyn. Oikein erinomainen aihe ovat vaatteet. Joudun olemaan työpäivän samoissa vaatteissa kuin kuvissa, joten se rajoittaa jonkin verran räväkkyyttä. Toisaalta myös oleellista on ainoastaan paita, kokovartalokuvia ei olla ottamassa. Nytpä sitten arvon, olisiko sopiva vaate kenties liila, minttu vai pinkki. Vaikeita päätöksiä nämä!

Kaulakoru on myös tärkeä. Minulla on aina jokin koru kaulassa, joten kuvassakin pitää. Pitkää riipusta ei kannata laittaa, koska muuten siitä näkyy vain ketju. Luultavasti laitan jommankumman galaksi-kaulakoruistani... eikös se ole sopiva vaihtoehto spefi-kirjailijalle?

Sitten on tietysti vielä meikkaus. En yleensä meikkaa töihin kovinkaan paljon, mutten halua kuvassa olla ihan naturellina vaan tietenkin parhaimmillani. Se tarkoittaa, että nassua pitää pikkuisen kaunistaa. Ehkä skippaan aamupalan tai vaihtoehtoisesti ronttaan kylppärikaapin arsenaalin suosiolla työpaikalle mukaan. Kerronkos noita nyt kantelee hyvän asian vuoksi. Voi sitten työkavereitakin samalla kummastuttaa.

Pahin pulma lienee kuitenkin tukka. Minulla on 2 senttiä tyvikasvua, jota en ehdi kaiken muun tohinan ohessa värjäämään pois. Ajattelin kuitenkin heittää päälle Color Maskin, joka ehkä sen verran päässä pysyy, että tyvi näyttää pari päivää siistiltä. Sävyttävä tyvispray olisi muuten hyvä vaihtoehto, mutta se on oranssihtavaa enkä missään nimessä halua oranssia tyveä kuviin (voi pyhä pinnallisuus!).

Kampaus on toki tärkeä. Hiukset auki vai kiinni? En tiedä vielä. Kiharat voisivat olla kivat, mutta kuvaus on vasta iltapäivällä. Ei ole takuuta, että ne kestävät sinne asti. Mitäs jos ne ovatkin aivan kamalat h-hetkellä?

Oma kampaajan ja meikkaaja olisivat kyllä luksusta, mutta tällä kertaa mennään ihan omin avuin. Ehkä kuitenkin selviydyn tästäkin koitoksesta. Ehkä näytän kuvissa jopa inhimilliseltä olennolta. Ehkä joskus uskallan esitellä ne blogissa.

Aika näyttää. Nyt jännitetään muutama päivä.