31. joulukuuta 2016

Vuosi 2016

Kulunut vuosi on ollut väsyttävä ja kuluttava. Muistan ajatelleeni samansuuntaisesti vuodesta 2015, mutta 2016 oli silti monin tavoin rankempi ja voimia koettelevampi. Sen aikana tapahtui kyllä paljon hyviäkin asioita, mutta silti pohjavire oli harmahtava. Olen siis iloinen, että on aika siirtyä kohti seuraavaa vuotta.

Tammikuu



Mitä tammikuusta jäi mieleen?

  • Desucon Frostbite, jossa oli ihan hauska hengailla kavereiden kanssa ja käydä mielenkiintoisilla luennoilla
  • Liukastuminen työmatkalla, joka koitui jalalle kohtalokkaaksi

Frostbitesta selvittiin kunnolla, mutta vasen jalka ei ole liukastumisesta toipunut vieläkään. Tällä hetkellä en pysty käyttämään korkokenkiä kuin lyhyen aikaa ja siitäkin seuraa kipukohtaus. Muut kengät menevät, mutta aina kengän mallia vaihtaessa jalka vaatii totuttelua. Lääkärin mukaan jalka on ihan kunnossa. Selvä homma. Ei kai sitten lisättävää.

Helmikuu


Mitä helmikuusta jäi mieleen?

  • Liukastumista seurannut sairausloma ja toinen... ja kolmas
  • Vakuutusyhtiön kanssa tappeleminen saikuttamisen lomassa
  • Vuosisadan flunssa ja siitä seurannut sairausloma

Jep, jep... iloisesta kuvasta huolimatta helmikuu meni enemmän ja vähemmän sairauslomalla. Työssä, jossa joutuu liikkumaan paikasta toiseen lähes joka päivä, on hiukkasen vaikea toimia, jos parinsadan metrin jälkeen ulvoo tuskasta.

Kun jalalla sitten alkoi edes jotenkin pystyä kävelemään, kaatoi flunssa vielä melkein viikoksi sängynpohjalle. Ehkä kaikki kotona oleilu romahdutti sitten vielä vastustuskyvynkin ja ihmisten ilmoille mennessä imaisin jonkun kunnon flunssapöpön matkaan.

Positiivisena seikkana mainittakoon, että jalkasaikulla ehti kirjoitella ja räpsiä valokuvia. Täytyyhän sitä jotenkin viihdyttää itseään, jos ei pääse liikkeelle. Flunssassa sitten ei kyllä jaksanut tehdä yhtään mitään.

Maaliskuu


Mitä maaliskuusta jäi mieleen?

  • Maailman laita -kirjoituskilpailutyön hiominen

Jep, ei muuta. Suurin osa illoista meni tekstiä editoidessa ja päivät luonnollisesti töissä puurtaessa. Mitään erikoista ei tapahtunut, tosin taisi siinä pääsiäinen olla välissä?

Huhtikuu



Mitä huhtikuusta jäi mieleen?

  • Fantasian kirjoittajille suunnattu kirjoituskurssi
  • Kirjailijakuvan räpsäisy

Löysin superedullisen kirjoituskurssin Mikkelistä eikä paikkakunnalla yöpyminenkään tullut kamalan kalliiksi, joten lähdinpä sitten sinne viikonloppureissulle. Ensimmäinen kurssiviikonloppu oli antoisa, mutta uuvuttava eikä sen jälkeen ollut ihan helppo lähteä töihin. Olen kuitenkin iloinen, että menin paikalle.

Kävin myös alkukuusta kirjailijakuvassa, mikä oli kivuttomampaa kuin kuvittelin. Kuvaajan löytäminen oli kuitenkin työn alla. Varsinaisista yrityksistä ei meinannut saada hintoja tietoonsa sitten millään ja harrastelijat lupailivat kyllä, mutta katosivat, kun olisi pitänyt aikatauluja ja hintaa ruveta sopimaan. Onneksi kuvaaja kuitenkin järjestyi. 

Lopputulokseenkin olin kohtuullisen tyytyväinen... joskin näin jälkikäteen mietittynä, olisin ehkä halunnut itsestäni persoonallisemman kuvan peruspönötyksen sijaan. Sitä varten olisin ehkä tarvinnut jonkun katsomaan tyyliäni ja ohjeistamaan kuvaustilannetta, mutta kaikkea ei voi pienellä budjetilla saada. Ehkä vielä joskus saan itsestäni kuvan, joka heijastelisi sitä sisäistä maailmaakin?

Tässä se peruspönötys, ennen kuin joku kysyy:

Kuva: Juuso Lundahl

Toukokuu


Mitä toukokuusta jäi mieleen?

  • Kirjoituskurssin toinen viikonloppu
  • Hirveä kiire joka suuntaan
  • FFXIV-lanit

Toukokuuhun mahtui niin syntymäpäiviä, kirjoituskurssia kuin lanittamistakin. Samaan aikaan töissä oli ennätyksellisen iso projekti menossa ja minulle kasaantui koko ajan lisää hommaa, joita sitten painoin ylitöinä ja yritin vielä samaan aikaan saada Tulen tahtoa editoitua.

Ei hyvä yhdistelmä. Toukokuu oli oikeasti aika kamala.

Tosin kurssi oli ihana ja tutustuin tosi kivoihin ihmisiin, joita olisi vielä joskus mukava nähdä. Siitä en tosin tiedä, onko tunne molemminpuolinen, hehe. Lanit olivat myös todella kivat, sattuivat vain minun kannaltani huonoon aikaan, kun olin kuukauden puserruksen jäljiltä melkoisen uupunut. Onneksi pelikoneiden ääressä ei tarvinnut kuitenkaan olla huippusosiaalinen.


Kesäkuu


Mitä kesäkuusta jäi mieleen?

  • 72 päivän Naruto-haaste, jota en ole vieläkään saanut loppuun
  • Desucon
  • Juhannus mökillä

Kesäkuussa päätin, että nyt on aika lukea kaikki Narutot. Aikanaan sarjan lukeminen jäi kesken, koska en pitänyt tapahtumien saamista käänteistä. No, haaste on edelleen kesken, koska tapahtumat vain tökkivät edelleen. Minulla on n. 10 viimeistä Narutoa lukematta. Pitäisi varmaan joku päivä vain pakottaa itsensä sohvannurkkaan ja kahlata ne läpi. Ei siihen yhtä päivää kauemmin menisi... eikä varmaan sitäkään kokonaan.

Desucon on osa kesäkuuta ja siellä tuli taas vierailtua. Meillä oli myös porukkaa yöpymässä, kuten tavallista. Tällä kertaa se väsytti ehkä kuitenkin vielä normaalia enemmän, koska en ollut ehtinyt toipua toukokuustakaan.

Juhannus mökillä sen sijaan oli ihanan rentouttava, vaikka sielläkin oli muita paikalla. Sai syödä ja nukkua, lueskella ja saunoa. Sääkin oli ihan kohtalainen.

Heinäkuu



Mitä heinäkuusta jäi mieleen?
  • Kesäloma!
  • Vettä satoi miltei aina, kun jonnekin piti mennä
  • Finncon

Heinäkuussa lomailtiin ja se todella tuli tarpeeseen. Kävin Finnconissa sparrautumassa Tulen tahdon suhteen, mutta muuten coni meni lähinnä kaverin kanssa hengailemiseen. Kyseisen reissun lisäksi käytiin M:n kanssa sekä Tampereella että Helsingissä ja kastuttiin molemmilla reissuilla perinpohjaisesti. Jälkimmäisellä piti käydä Suomenlinnassa, mutta jätettiin se sitten suosiolla välistä, kun vettä tuli kuin saavista kaataen.

Enonsaarireissulla saatiin onneksi nauttia harvinaisesta auringonpaisteesta ja lämmöstä jopa siinä määrin, että poltin käsivarteni. Saaren luontopolku oli tosin onnettomassa kunnossa, mutta muuten reissu oli mukava.

Elokuu


Mitä elokuusta jäi mieleen?
  • Hillitön kiire
  • Julkaistu tabloidi
  • KupoConin fanitaidekilpailun bongaaminen ja kisatyön ensimmäisen version kirjoittaminen

Loman jälkeen kiire ja kohellus jatkui ja ylityöt paukkuivat taas. Positiivisiakin asioita kuitenkin tapahtui ja kevään puserrus konkretisoitui tabloidin muotoon. Olin mukana suunnittelussa ja kirjoitin tabloidiin myös kolme juttua. Sitä oli aika hienoa pidellä omissa käsissä, tallessa on vieläkin.

Elokuussa kirjoitin myös ensimmäisen version KupoConin taidekisaan osallistuvasta työstä... tai siis sain sen valmiiksi. Jo pelkästään ensimmäisen version muodostaminen oli työläs urakka, sillä tarina ei meinannut ottaa muotoaan sitten millään. Olen kuitenkin iloinen, että kaiken kiireen keskellä jaksoin vaivan nähdä. Ylitin omia rajojani. Tuon urakoinnin jälkeen tarina jäikin kuukaudeksi pöytälaatikkoon hautumaan.

Syyskuu



Mitä syyskuusta jäi mieleen?

  • Tracon
  • Karmiva flunssapöpö
  • Englannin reissu (kipeänä)
  • Kiire ja kohellus

Syyskuu alkoi kiireellä töissä (ylläriii) ja Traconilla. Conittaminen tosin jäi tällä kertaa puolitiehen, sillä sunnuntaiaamuna heräsin kauheaan kurkkukipuun. Särkylääkkeiden voimalla raahauduin maanantaina töihin ja sinnittelinkin siellä aina keskiviikkoon asti. Sitten luovutin ja menin työterveyteen, mikä oli ihan hyvä ratkaisu. Perjantaina sain nimittäin kuulla, että nielunäytteestä löytyi jokin lastentauti, jonka ei pitäisi aikuisille edes tarttua, ja sain kunnon antibiootit. Seuraavana päivänä oli lähtö Englantiin, joten pahimmassa tapauksessa olisin siellä joutunut hakeutumaan lääkäriin, jos en olisi sitä Suomessa ajoissa tehnyt.

Englannin reissu meni kipeissä tunnelmissa, mutta loppupäässä sentään hieman helpotti. Harry Potter -studio ja vierailu Stonehengellä olivat ehdottomasti matkan kohokohtia, mutta kokonaisuudessaan se oli mahtava vierailu. Pitäisikin saada viimeiset reissupostaukset kursittua kasaan, olen ennätyksellisen myöhässä niiden kanssa.

Loman ja reissun jälkeen kiire ja kohellus jatkuivat, mutta loppukuusta meno alkoi onneksi rauhoittua ja vihdoin jäi aikaa myös ajattelulle.


Lokakuu



Mitä lokakuusta jäi mieleen?

  • Tulen tahdon editoiminen
  • KupoCon ficin editoiminen

Niin, lokakuun voi tiivistää yhteen sanaan: editoiminen. Ensin väänsin kierroksen Tulen tahdon kanssa, sitten vaihdoin lennossa kieltä ja editoin KupoConin kilpailuun menevää tarinaa. Se kävi vielä parilla esilukijalla, joiden kommenttien pohjalta editoin sitä vähän lisää.

Okei, näin kuun alussa paria kaveria ja tuli kai sitä viikonloppuisin sukuloituakin, mutta kuukausi on silti jäänyt mieleen nimenomaan editoimisen suhteen.

Marraskuu


Mitä marraskuusta jäi mieleen?

  • Synkkä ja pohdiskeleva ajanjakso
  • Harry Potter -jutut
  • Novellin kirjoittaminen
  • KupoConin kilpailussa sijoittuminen

Marraskuu ei ollut minulle paras mahdollinen. Kävin pitkiä sisäisiä keskusteluja ja pähkäilin omaa elämäntilannetta monelta kantilta. Ymmärsin olevani väsynyt ja kyllästynyt, haluton jatkamaan enää samalla tavoin. Tein lopulta tiukan päätöksen, jonka hedelmät korjataan ensi vuonna. Jouduin jättämään taakseni Matkalla duuniin! -tarinoiden kirjoittamisen, koska muut samaan työhön kuuluvat jutut eivät enää kohdanneet omien tulevaisuuden näkymieni kanssa. Harmi, mutta kaikkea ei voi saada eikä pullasta voi poimia pelkkiä rusinoita. Täytyy löytää entistä herkullisempi pulla jostain.

Marraskuussa oli onneksi kaiken ahdistuksen vastapainona paljon Potter-juttuja. Luin Pottermoresta muutamalla eurolla saatavat lyhyet e-kirjat ja Kirotun lapsen, kävin myös Helsingissä kansallismuseon Potter-tapahtumassa (ja jouluostoksilla seuraavana päivänä) kaverin kanssa. Reissu oli mahtava irtiotto arjesta ja teki todella hyvää, selvitti myös ajatuksia, kun pääsi kaverin kanssa pähkäilemään.

Lisäksi kirjoitin novellin. Olen ajatellut sen työntämistä Type & Tellin novellikisaan, mutta katsotaan nyt, saanko editoinnin valmiiksi riittävän aikaisin. Deadline siintää jo horisontissa, enkä tiedä, saanko novellia mahdutettua toivottuun pituuteen. Kenties sen voi laittaa johonkin toiseen kisaan, mikäli tähän ei nyt sitten onnistu. Hienoa olisi tietysti luetuttaa se jollakulla, ennen kuin laittaa sitä mihinkään, mutta ainakaan Type & Tellin kisaa ennen en vain ehdi. (Myöhempi lisähuomio: novelli on editoitu ja laitettu kisaan, katsotaan, miten käy.)

Marraskuun viimeisenä päivänä tulivat KupoConin kilpailun tulokset. Itse tosin luin sähköpostini vasta joulukuun ensimmäisen aamuna. Sijoituin toiseksi, mikä oli todella huikeaa. Kirjoitin ensimmäistä kertaa englanniksi tosissani ja osallistuin kansainväliseen kisaan. En ollut uskoa tulosta!

Joulukuu



Mitä joulukuusta jäi mieleen?
  • Hupenevat työpäivät
  • Jouluvalmistelut
  • Final Fantasy XV
  • Katoava lumi

Joulukuu tuntui katoavan käsistä, kun työpäivät alkoivat käydä vähiin. Yhtäkkiä oli jo 20. päivä, joka olikin sitten viimeinen vakkaripestissä. Sen jälkeen olen ollut lomalla, kunnes työsuhde 31.1.2017 päättyy. Jännittävää aikaa.

Jouluvalmisteluja on tullut tehtyä pitkin kuuta. Paketteja kertyi tänä vuonna ennätyksellinen määrä ja niitä oli hauska väkertää. Joululauluja ehdin kuunnella ja laulella sen sijaan todella vähän, mikä ehkä jäi hieman harmittamaan.

Iso osa ajasta on mennyt Final Fantasy XV:n parissa. Peli oli hauska ja sitten ei ollut. Siitä olen puhunut enemmän Level up!:n puolella.

Lumen katoaminen on ollut hieman masentavaa. Odotin valkoista joulua, sain mustan ja vesisateisen. Tykkään talvesta todella paljon, joten toivon sään vielä kylmenevän ja lumen palaavan ihastuttamaan minua.


Olen vuodesta 2010 ottanut selfien joka jouluaatto. Nyt noita kuvia onkin jo kertynyt seitsemän. Katsotaan, kuinka kauan jaksan pitää tätä perinnettä yllä. Toistaiseksi se on ollut minusta hauska tapa tarkastella, miten vuosi vuodelta muuttuu tai ei muutu. Punaista tukkaa on ainakin tullut suosittua ja voipi olla, että suosin vielä pitkään. Otsis myös hengaa sitkeästi matkassa, vaikka olen sitä aina välillä kasvatellu poiskin. Jostain syystä se tekee aina paluun samalla tavalla kuin punainen värikin.

Mitä vuonna 2017?


Tuleva vuosi näyttää suurelta kysymysmerkiltä. Toiveissa on saada Tulen tahto kirjakauppoihin, mutta muuten en osaa oikein sanoa, mitä on tulossa. Aloitan totta kai seuraavan kirjan kirjoittamisen, itse asiassa toivon pääseväni aloittamaan jo tammikuussa. Edessä on myös töiden etsimistä. Suomen taloustilanne ei ehkä ole otollisin, mutta uskon silti löytäväni oman polkuni. Nähtäväksi jää, montako mutkaa matkalla mahtaa olla.

28. joulukuuta 2016

Lukupäiväkirja 32/2016: Liskon häntä

Sain arvostelukappaleen Osuuskumman hiljattain julkaisemasta Liskon hännästä. Fantasian ystävänä siihen tuli tarttua heti, kun sopiva väli löytyi. Lukukokemus olikin mielenkiintoinen.


Christine Thorel - Liskon häntä


Christine Thorel on ilmeisesti aiemmin julkaissut novelleja. En ole päätynyt häneltä kuitenkaan mitään ennen lukemaan (luen novelleja ylipäätään hyvin vähän), joten ennakkokäsityksiä minulla ei hänen tekstinsä suhteen ollut. Liskon häntä on hänen esikoisromaaninsa ja Osuuskumma on sen julkaissut tänä syksynä.

Liskon häntä maalasi silmieni eteen kuivan ja karun autiomaan, joka on täynnä kauneutta, jos sitä osaa tarkastella oikealla tavalla. Kirja esittelee yhteiskunnan, joka on jakautunut kolmeen, keskenään nahistelevaan ryhmään. Kahdella ryhmistä alkaa olla pulaa vedestä, kun kolmas rypee yltäkyltäisyydessä.

Päähenkilö, Aalmei, on syntynyt Galamakin lasten heimoon, mutta tullut lapsena ryöstetyksi Putalnutikkien heimoon. Sieltä hän on lopulta päätynyt kaupunkilaisen miehn hoteisiin ja saanut kasvaa taustaansa nähden hyvässä asemassa. Sisälleen hän on kuitenkin kerännyt katkeruutta ja haluaa kostaa kaupunkilaisille autiomaan ja oman perheensä puolesta.

Aalmei ei ole hahmona erityisen miellyttävä, mutta tuskin hänen on tarkoituskaan olla. Missään vaiheessa en oppinut hänestä pitämään. Siedin häntä ja seurasin mielenkiinnolla hänen kehittymistään katkerasta ja itsekkäästä miehestä kohti hieman lempeämpää ja empaattisempaa persoonaa. Vaikka Aalmei ajaa autiomaan vapautusta kaupungin ikeestä, hänen lähtökohtansa ovat itsekeskeisiä ja hänen tuntuu olevan vaikea ymmärtää, saati hyväksyä erilaisia näkemyksiä. Hän on kasvanut kolmessa heimossa eikä edusta niistä oikeastaan yhtäkään kunnolla.

Liskon häntä onkin yhteiskunnallisista teemoistaan huolimatta ennen kaikkea kiintoisa kasvutarina. Se ei ole perinteistä fantasiaa, mutta yhtä kaikki kiehtovaa ja kiinnostavaa. Lukijalle avautuu maailma, joka on yhtä aikaa tuttu ja vieras.

27. joulukuuta 2016

Joulunajan kuulumisia

Jouluhan meni taas niin, että hujahti. Tänä vuonna se ei ollut erityisen pirteä, koska ensin sairasti M ja nyt olen vuorossa minä. Flunssasta huolimatta pääsimme heittämään perinteisen kierroksen minun vanhempieni kautta M:n lapsuudenkotiin ja sieltä taas omiin nurkkiin. 


Valmisteluja


Jouluvalmistelut pääsin aloittamaan vasta 16.12., vaikka yleensä olen niiden suhteen hyvissä ajoin liikkeellä. Nyt olin ollut sen verran väsynyt iltaisin, etten ollut jaksanu tehdä oikein muuta kuin pelata (okei, halusin myös pelata, joten...). Tuo perjantai oli kuitenkin vapaata, joten käytin ajan tehokkaasti hyväksi ja paketoin lahjoja pari tuntia kuunnellen samalla joululauluja. Paketteja kertyi lopulta älytön määrä, osin siitä syystä, että en halunnut tunkea samaan pakettiin monta pientä asiaa vaan kääriä jokaisen omaan kääreeseen. Tuli paljon nätimpiä niin.

Samalla tuli sitten kotiakin koristeltua vähän lisää, mutta kuusen laitoimme vasta lauantaina, kun M:kin oli kotosalla. Kuusemme alkaa olla aika vinkura ja pelkään, ettei se kohta pysy enää pystyssä. Uuden hankkiminen alkaisi siis olla ajankohtaista, kun nyt vain jaksaisi sen verran lähteä kaupoille sellaisen perään ihmettelemään. Tällä hetkellä ei näytä kovin todennäköiseltä, että liikun välipäivinä kotoa yhtään minnekään.

Meillä jouluun valmistautumiseen kuuluu myös talvipäivänseisauksen viettäminen. Sen kunniaksi leivoimme perinteisen jouluhalon ja appivanhemmatkin kävivät sitten kahvittelemassa. Lahjoja emme tuolloin vielä jaa vaan sen olemme jättäneet aattoon. On kuitenkin mukavaa, että voimme viettää molempia juhlia ilman, että asiasta tarvitsee vääntää.

Aina niin perinteinen aatto


Tänä vuonna aaton suhteen oli pieni jännitys ilmassa. M oli vielä torstaina tosi kipeä, joten varoiteltiin jo vanhempia, ettei välttämättä päästä tulemaan. Onneksi päästiin kuitenkin. Minulla oli tosin tuolloin jo kaktus kurkussa, mutta päätin pitää sen omana tietonani. Itsekästä ehkä, mutten halunnut, että minun takiani reissu jää tekemättä.

Harmillisesti lunta ei ollut ja porukoiden piha olikin lähinnä täynnä liukasta mutaa. Sisällä eivät huonot kelit kuitenkaan haittaa ja tunnelma oli mukavan lämpöinen. Tällä kertaa paikalla oli myös toisen veljeni tyttöystävä, mikä osaltaan muutti päivän dynamiikkaa, mutta eipä tuo haitannut. Kivempaahan se isolla porukalla on.

Oman hupinsa toivat myös vanhempien koira ja kissa. Koira, Nero, keräsi rapsutuksen kotiin ja olisi halunnut leikkiä koko ajan. Kissa, Elli-Kaneli, oli puolestaan erittäin kiinnostunut (muovi)kuusesta ja yritti syödä sitä. Aika monta kertaa sai kissan käydä nostamassa pois sieltä, ennen kuin uskoi, ettei oksia ole asiaa mennä mutustamaan. Elli on siitä mukava kissa, ettei se iske kynsillä, vaikkei sylissä välitäkään olla. Se vain menee fetkuksi ja venkoilee pois käsistä.

Illaksi ajelimme M:n vanhemmille. Tällä kertaa jätimme hautausmaakierroksen välistä, mikä oli varmastikin ihan hyvä ajatus. Ilta meni rauhaksiin sohvalla istuessa ja lahjoja availlessa.

Kaiken kaikkiaan lahjoja tulikin ihan älyttömän paljon. Sain kaikenlaista ihanaa ja tarpeellistakin. Oli tietysti myös kiva päästä näkemään, mitä toisten paketeista kuoriutui. Yhteisinä lahjoina saimme 7 elokuvaa, joten alkuvuoden viikonloppusuunnitelmat taitavat olla aika pitkälti selviä.




Rento joulupäivä


Joulupäivän aamuna olo olikin sitten jo lievästi kuumeinen, joten tuli koko päivä otettua aika rauhaksiin. Muiden katsoessa Sherlock Holmesia vetelin autuaasti sikeitä, mutta päivälliselle sentään jaksoin itseni kammeta. Ruoan jälkeen oli vuorossa Kingsglaive: Final Fantasy XV, jonka minäkin könysin katsomaan. Olen nähnyt elokuvan jo kertaalleen, mutta jotenkin olin onnistunut unohtamaan siitä tosi paljon. Tälläkään kertaa se ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta huomasin pelin ja elokuvan tukevan (vai tukeutuvan) toisiaan siinä määrin, että ne olisi hyvä nauttia sopivasti limittäin lomittain yhdessä kokonaiskuvan saamiseksi.

Loppuilta menikin sitten taas sohvalla suklaata syödessä ja Twitteriä selatessa. Minulla oli hurjat editointisuunnitelmat joulupäiväksi. Olin ajatellut käyväni kirjoittamani novellin läpi tiheällä kammalla, mutten jaksanut tarttua koko tekstiin. Aivokapasiteetti ei vain siinä hetkessä riittänyt moiseen. Toivottavasti nyt viikolla riittäisi. Edelleen vain tuntuu, että paras paikka olisi peiton alla.

Tapanina leffan kautta kotiin


Aamulla olo oli ehkä kamalin ikinä. Särkylääkebuustilla sain sentään itseni liikkeelle. Olimme ostaneet liput Rogue Oneniin, joten pakko oli vain päästä ylös. Kyllähän se kannatti, elokuva oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Pidin siitä älyttömän paljon! Pakko saada omaan kokoelmaan.

Leffan jälkeen pistäydyttiin vielä syömässä ja sitten vihdoin huristeltiin kotiin. Oli ihanaa päästä omiin oloihin ja siemailla lämmintä glögiä. Totta kai läheisiä oli mukava nähdä, mutta en ollut ehkä parhaassa ja vastaanottavaisimmassa vireessä tänä jouluna.

Tapaninakin oli tarkoitus joko editoida tai kirjoittaa jotain, mutta toisin kävi. Illan selasin nettiä ja nautin kuumia juomia, kunnes ryömin petiin. Unta en kuitenkaan meinannut saada vaan aivoni alkoivat rakennella kokonaan uutta tarinaa, jälleen kerran kristallien ympärille. Puoli kahteen asti pyörin ja mietin jumalia, kristalleja, ilmapiraatteja ja prinsessoja sekä uutta maailmaa. Mitähän tästä vielä seuraa? Sormeni syyhyäisivät. Voi kuumeiset aivot, minkä teitte!


25. joulukuuta 2016

Lukupäiväkirja 31/2016: Tulen morsian

Aina ei tiedä, mitä menee ostamaan. Tulen morsian -elokuva kiinnosti minua kovasti, mutta erinäisistä syistä en päässyt sitä teatteriin katsomaan (ehkä sitten levyltä myöhemmin). Ilahduin suuresti, kun bongasin Elisa Kirjan aleista samannimisen kirjan ja ajattelinkin sen olevan elokuvan kaunokirjallinen versio. No, ei ollut. Se oli tietokirja noitavainoista.


Leena Virtanen - Tulen morsian


Aina pitäisi lukea, mitä on ostamassa, eikä vain tehdä oletuksia. Onneksi tällä kertaa mitään isoa mokaa ei kuitenkaan päässyt käymään. 

Tulen morsian käsittelee Ahvenanmaalla 1600-luvulla tapahtuneita noitavainoja, lyhyesti sivutaan myös Ruotsin tapahtumia samaan aikaan. Virtanen avaa kirjassaan, mistä vainot saivat alkunsa, mihin ne johtivat ja mihin ne lopulta päättyivät. Historiallisia yksityiskohtia on kirjaan kerätty hämmentävän tarkasti, mutta myös aukkoja jää arvuuteltaviksi.

Ennen lukemista minulla oli jonkinlainen yleinen käsitys noitavainoista. Niitä ei koskaan peruskoulun tai lukion aikana käsitelty kovin syvällisesti, mutta jonkinlaisen hämärän maininnan muistan kuulleeni. Sekin on jäänyt mieleen, että olen lapsena kuullut, että muinoin minut olisi poltettu noitana. Olihan minulla punainen tukka ja vihreät silmät, selkeät noidan merkit siis.

Tulen morsiamessa ei kuitenkaan analysoitu syytettyjen hiusten tai silmien väriä vaan merkit noituudesta löytyivät muualta. Oleellista olivat henkilön teot, aidot tai oletetut sekä noitamerkkien löytyminen kehosta. Tällainen merkki saattoi olla esimerkiksi luomi, jonka pistäminen neulalla ei syytettyä satuttanut ja joka ei vuotanut verta.

Virtanen avaa myös aikakauden yhteiskuntaa ja uskomuksia, mikä oleellisesti valottaa noitavainojen syntymistä. Maailmaa katsottiin eri tavalla ja erilaiset tapahtumat näyttivät uskottavilta kuin nykypäivänä. Harva suomalainen nykypäivänä uskoo, että naapuri lentää noitasapattiin pässin selässä ja varastaa voionnea muilta yhteisön jäseniltä omaksi edukseen.

Toisaalta nykypäivää piinaavat väärä informaatio ja erilaiset oletukset toisten tekemisestä, yhtälailla kateuden värittämät ja toisaalta epäreiluuden tuntemuksista kumpuavat ajatukset. Vaikka tämän hetken Suomeen on vaikea kuvitella samanlaisia noitavainoja kuin 1600-luvulle, on tässä päivässä ilmiöitä, jotka niitä muistuttavat. Erilaisia ihmisryhmiä asetetaan kyseenalaiseen valoon ja syyllistetään asioista, joihin heillä ei ole vaikutusta. Heitä ei tuomita kuolemaan, mutta sosiaalisia rangaistuksia annetaan ja joskus taloudellisiakin leikkaamalla vähäisestä toimeentulosta vielä vähän lisää.

Tulen morsian saikin miettimään, miten pitkälle olemme tulleet ja samalla, mihin olemme silti jämähtäneet. Maailma on mennyt eteenpäin, tekniikka kehittynyt ja elämä muuttunut turvallisemmaksi monin tavoin. Silti asenteissa ja asetelmissa olisi vielä paljon kehitettävää. Tämä ei tietysti koske pelkästään Suomea, maailmassa kokonaisuudessaan riittää parannettavaa. Omasta tontistaan on kuitenkin helpoin aloittaa... vaiko kenties vaikein? Näemmekö malan omassa silmässämme?

21. joulukuuta 2016

Joululahja lukijoille: Tulen tahdon 1. luku

Syksyn on ollut tuulista aikaa eivätkä kaikki projektit ole edenneet toivotussa aikataulussa. Kenties uusi vuosi tuo taas uutta puhtia ja saan hieman enemmän aikaan. Näin talvipäivänseisauksen ja lähestyvän joulun kunniaksi halusin kuitenkin tarjota teille rakkaille lukijoilleni pienen lahjan: Tulen tahdon 1. luvun. Samalla esittelen tulevan kirjan kansikuvan.

Kannen kuva: Eveliina Kronqvist
Kannen kuva: Eveliina Kronqvist

Kuten Maan mahdin kannen, myös Tulen tahtoon kannen kuvasi taitava Eveliina Kronqvist. Mallina toimi upea Mona, joka nähtiin jo Maan mahdin kannessa. Upeaa työtä molemmilta, en voisi olla iloisempi!

Kannen taakse tarvitaan tietenkin sisältöä. Tulen tahto on nyt menossa viimeisellä editointikierroksellaan ja sen takia uskallankin nyt ensimmäisen luvun teille tarjoilla. Luvun voit ladata .pdf-tiedostona omalle koneelle.




Mukavaa talvipäivänseisausta ja lämminhenkistä joulua!

5. joulukuuta 2016

Miettimisen marraskuu

Marraskuu tuli taas ja iski halolla päähän. Tällä kertaa kuitenkin tajusin, ettei kyse ole vain kuukaudesta. Oli aika sulkeutua omaan pesään ja pysähtyä miettimään, mihin suuntaan sitä onkaan matkustamassa. Jos tuntuu siltä, että polku viettää vasemmalle, kun itse haluaisi kulkea oikealle, on vain otettava raivaustyökalut käteen ja avattava uusi polku oikeaan suuntaan.



Mietiskelyn aika


Marraskuu lähti käyntiin jokseenkin nihkeästi. Oli tapahtunut kaikenlaista ja olo oli väsynyt. Samaan aikaan kävin sisäistä vääntöä erään päätöksen suhteen, mikä sitten imikin kaikki loput mehut. En vain jaksanut tarttua kirjoittamiseen enempää kuin oli aivan pakko (peliviikon postaukset) eikä peliohjainkaan yllättäen houkutellut, vaikka irtautuminen ajatuksista olisi varmasti tehnyt hyvää.

Se, etten saanut mitään aikaan, otti päähän, mutten saanut tehtyä asialle mitään. Tunsin huonoa omatuntoa siitä, ettei novelli etene ja jopa siitä, etten ole pelannut tarpeeksi voidakseni kirjoittaa kunnollisen postauksen World of Final Fantasysta. En saanut kasaan myöskään postauksia, joita olin vähän lupaillut marraskuulle, mutta ehkäpä nyt joulukuussa saan urakan edes alkuun.

Jos ajattelee kylmällä järjellä, minulla olisi kyllä iltaisin ollut aikaa tehdä kaikenlaista. Sen sijaan käytännössä kaksi viikkoa nyhjäsin sohvalla tekemättä muuta kuin välttämättömimmän. Ruoskin itseäni asiasta melko paljon, mutta jälkikäteen näen, että tarvitsin tuon ajan itselleni. Minulla oli ollut vähän liikaa kaikkea ja nyt oli vain pysähdyttävä pohdiskelemaan asiat halki.

Kahden viikon rämpimisen  jälkeen tein päätöksen, joka pelotti todella paljon. Kun se oli tehty, tunsin kuitenkin painon putoavan hartioilta. Synkkyys vaihtui valoon ja tulevaisuus alkoi näyttää mielenkiintoiselta.

Kohti uutta


1.2.2017 alkaa uusi aika. Minulla ei ole vielä aavistustakaan, mitä silloin todella tapahtuu. Varmaa on vain, etten ole enää vakituisessa työsuhteessani tuona päivänä. Lomalle jään jo aikaisemmin, joten oikeasti irtaudun kovin tutuksi tulleesta työarjesta aika pian. Jännittää, vähän pelottaakin, mutta samaan aikaan olen utelias. En tiedä, mitä seuraavassa polun mutkassa on, mutta uskon sen olevan jotain mielenkiintoista ja erilaista.

Tavoitteenani on löytää jotain, mikä on juuri minua varten. Olen usein valinnut turvallisen ja ulkoa käsin ohjaillun polun. Olen kuunnellut muita ja noudattanut ohjeita siitä, mikä on hyväksi ja viisasta. Varmasti ohjeet on annettu kaikella rakkaudella ja välittämisellä, mutta niiden seuraaminen on myös johtanut siihen, että olen joutunut tukahduttamaan omia haluja, intoa ja jopa osaamista ja panostamaan asioihin, jotka hiertävät vastakarvaan. Valinta on toki ollut omani, siitä ei voi ketään muuta syyttää enkä edes halua. Olen turvallisuushakuinen ja helpot ratkaisut ovat helppoja. Jossain vaiheessa turvallisuuskin vain voi ruveta ahdistamaan.

Turva on nyt nykäisty pois alta ja on aika vain kokeilla, miten siivet kantavat. Hyvistä lentosuunnista otan mielelläni vinkkejä vastaan, mutta tällä kertaa aion tehdä päätökset omilla ehdoillani. Liian kiltti ei pidä olla.

2. joulukuuta 2016

Joulukuun superyllätys

Marraskuu meni osin varsin synkeissä tunnelmissa, mutta joulukuu sen sijaan starttasi sellaisella riemulla, ettei sitä alkuun edes käsittänyt. 1. joulukuuta aamuvarhaisella hörpin teetä aamiaispöydässä ja selasin totuttuun tapaan sähköposteja. Siellä joukossa oli yllätys. Olin saanut postia KupoConin fanitaidekilpailun järjestäjiltä.

2. sija kirjoittajien sarjassa

Alla upotettuna torstaiaamuna raapustelemani Facebook-päivitys:


Sijoituin toiseksi kansainvälisellä tasolla ja englanniksi kirjoittaen. En vieläkään kunnolla käsitä, miten tässä pääsi näin käymään. Onhan se uskottava, kun omin silmin sen voi jo sähköpostin otsikosta lukea. Tuota viestiä onkin tullut tavailtua useampaan kertaan ja aina se nostaa sellaisen vähän hölmön hymyn huulille. Tiedättehän? Sellaisen ei ihan tervejärkisen, sellaisen Irvikissan hymyn.

Pitkä ja mäkinen tie perille


Kun lähdin kilpailuun mukaan, suurin tavoitteeni oli saada kokonainen tarina kirjoitettua englanniksi. Olen joskus menneinä vuosina ficin tai pari kääntänyt suomesta englanniksi, mutta nyt en edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, että olisin kirjoittanut tarinan alkuun omalla äidinkielellä. Käännösteksti on aina käännös (kenenkään kääntäjän työtä väheksymättä) ja uskoin pääseväni hommaan sisään paremmin, jos kirjoitan suoraan tavoitekielellä.

Helppoa ei silti ollut. Minulla ei ollut ongelmaa idean keksimisessä, mutta sen toteuttaminen oli jo huomattavasti haastavampaa. Aloitin ficin useamman kerran alusta ja meinaisin jo heittää sillä tummansinistä chocoboa, mutta jotenkin onnistuin kokoamaan itsekunnioitukseni rippeet ja pakotettua vielä kertaalleen itseni suunnittelupöydän äärelle.

Ikinä,s iis en ikinä, aiemmin ole tehnyt miellekarttaa kirjoittamiseen liittyen. Suunnittelen yleensä ranskalaisilla viivoilla ja kirjoittamalla erinäisiä tekstinpätkiä. Nyt kuitenkin juuri miellekartta lopulta sai tuskani laukeamaan. Paperi täyttyi kuplista, jotka yhdistyivät toisiinsa viivoilla ja niiden väliin piirtyi kuvitusta, kokonaisuus vihdoin hahmottui itselleni.

Tuon miellekartan pohjalta pystyin viimein kirjoittamaan ensimmäisen kokonaisen version ficistä. Eihän se tietenkään siinä vaiheessa valmiiksi tullut, mutta runko oli luotu. Siitä oli hyvä siirtyä eteenpäin. Tarina sai kliseisesti lihaa luidensa ympärille ja muodostui omaksi kokonaisuudekseen.

Oman tärkeän osansa toivat esilukijoina toimineet M ja Vaarna. Kumpikin kertoi rehdin ja rehellisen näkemyksensä, sanoi suoraan, mikä ei vielä oikein toiminut ja toisaalta, mikä oli tarinassa hyvää. Palautteen pohjalta työstin ficciä vielä muutamaan otteeseen. 

Ei kai siitä vieläkään täydellinen tullut, mutta kilpailun deadline tuli onneksi vastaan ja oli vain pakko päästää irti. Prosessi oli raskas, mutta antoisa, opin itsestäni paljon uutta. Päästin ficcini matkaan ja toivotin sille onnea. Sitten hautauduin marraskuun synkeyteen ja unohdin odottaa kisan tuloksia.

Kohti maaliviivaa ja sen yli


Kuten sanottua, marraskuu meni täysin muita juttuja miettiessä. Muistan alkukuusta pohtineeni, että olisi huippua, jos osuisin edes 20 parhaan joukkoon. Pidin sitäkin mahdollisuutta varsin teoreettisena, joten en jäänyt pyörittelemään sitä mielessäni. Ei putoa niin korkealta, kun ei toivo liikaa... tai jotain muuta sellaista peruspessimististä ajattelua.

Ehkä juuri sen takia uutinen oli tipauttaa minut penkiltä. Saavutin jotain, mistä en uskaltanut unelmoida. Sijoituin oikeasti. Tulin toiseksi. Minä. Se on käsittämätöntä. Ehkä ficcini oli tosiaan vähän enemmän kuin vain kelvollinen. Uskaltaisinko jopa sanoa sen olevan hyvä?

Sijoittuminen oli piristysruiske, jota tarvitsin juuri tässä hetkessä. Se loi hitusen uskoa omaan tekemiseen ja ehkä vähän uskallustakin. Kenties rikon omia rajojani vielä toisenkin kerran ja kokeilen jotain, mikä on aiemmin jäänyt tekemättä. 

Isoin palkinto tässä saavutuksessa on juuri tämä fiilis. Olen onnistunut jossakin, saanut pikkuisen tunnustuksen tehdystä työstä. Samalla olen ylittänyt itseni ja kaatanut ehkä pari henkistä raja-aitaa. Kun maaliviivan on kerran ylittänyt, uskaltaa ehkä helpommin yrittää myös uudestaan.

PS. Tässä vielä ficci, mikäli haluat sen käydä lukemassa: When Everything Went Nuts, Kupo!

Ficci on tosiaan englanniksi ja perustuu Final Fantasy IX -peliin. Mikäli pelin maailma ei ole tuttu, se ei välttämättä täysin avaudu.

30. marraskuuta 2016

Lukupäiväkirja 30/2016: Harry Potter -kuukausi

Marraskuun kunniaksi päätin lukea useamman Harry Potter -kirjan. Valitettavasti Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan käsikirjoitusta en kuitenkaan ehtinyt saada riittävän ajoissa. Se olisi täydentänyt marraskuun lukupaketin sopivasti.



Newt Scamander - Fantastic Beasts and Where to Find Them


Olen lukenut Ihmeotukset ja niiden olinpaikat vuosia sitten suomeksi. Kirja on myös pienen ikuisuuden istunut kiltisti hyllyssä paikoillaan englanniksi, mutten ollut edes avannut sitä. Se olikin melkoisen jäykkä nyt, kun ensimmäisen kerran taitoin sen auki.

Kyseessä on Tylypahkan oppikirjan näköispainos, joka sisältää Harry Potterin, Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin marginaalihuomioita. Ne olivatkin koko kirjan suola. Niin mielenkiintoisia kuin taikaolennot ovatkin, on sanakirjatyyppistä teosta ehkä hitusen raskas lukea. Toisaalta kirja on näppärä hakuteos, jos haluaa palauttaa mieleen, mikä olikaan jokin yksittäinen otus.

Ihan kivaa luettavaa siis, mutten heti tartu uudestaan. Halusin kuitenkin lukea tämän, ennen kuin menen katsomaan elokuvan.


Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies

Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeist

Horwarts - An Incomplete & Unreliable Guide


Pottermoresta saa kolme lyhyttä e-kirjaa varsin edulliseen hintaan enkä voinut olla tarttumatta tilaisuuteen. Kokonaisuudessaan nämä kolme kirjaa valottavat Potter-kirjojen taustoja mielenkiintoisella kiehtovalla tavalla. Erityisen kiintoisiksi osoittautuivat esittelyt erinäisistä Tylypahkan opettajista, mutta ei velhopolitiikan yksityiskohdatkaan huonoja olleet.

Näiden kolmen kirjan pohjalta uskaltaisin melkeinpä väittää, että ura Tylypahkan opettajana ja parisuhde eivät sovi yhteen. Minerva McGarmiwa taisikin olla esitellyistä opettajista ainoa, joka on edes ollut naimisissa ja hänkin hyvin lyhyen aikaa. Lapsia ei ollut kenelläkään esitellyistä hahmoista.


Harry Potter ja kirottu lapsi


Näytelmän suomennos julkaistiin 8.11. ja pääsin aloittamaan sen paria iltaa myöhemmin. Olin paikan päällä Tammen järjestämässä Potter-tapahtumassa kansallismuseolla ja oli mielenkiintoinen kokemus kuulla näyttelijöiden lukevan näytelmän alkua ääneen. Olin jo ensimmäisellä lukukerralla ehtinyt luomaan mieleeni tietynlaisen kuvan hahmoista ja sitten näyttelijät tuntuivat ikään kuin "eläytyvän väärin". En tavoittanut samaa fiilistä kuin lukiessa. 

Tarkoitus ei ole missään nimessä tuomita ketään. Näyttelijät olivat ilmeisesti saaneet tekstin eteensä samana päivänä ja toisekseen hahmojen tulkintaa voi tehdä monella tavalla. Hassua lähinnä on se, miten vahvat mielikuvat lyhyessä ajassa ehtii itselleen muodostaa ja miten paljon niiden rikkoutuminen häiritsee.

Suomennosta lukiessa kuulinkin näyttelijöiden äänet teoksen alkupuolella mielessäni, ja se häiritsi todella paljon. Tarinan edetessä ne kuitenkin tipahtivat pois ja korvautuivat taas samoilla äänillä, jotka olin alkusyksystä esimerkiksi Albukselle ja Scorpiukselle päässäni luonut. Onkohan tämä nyt vähän hassua? En tiedä, mutta usein lukiessa kuulen ja näen tarinan, elän sitä kaikilla aisteilla sivuja käännellessäni. Tällä kertaa vain kiinnitin asiaan tavallista enemmän huomiota.

Itse tarina tuntui nyt toisella lukukerralla synkemmältä kuin ensimmäisellä. En tarkoita pelkästään Voldemortin uutta yritystä ja hirvittävää vaihtoehtotodellisuutta vaan myös vanhemmuuden vaikeutta ja perheiden sisäistä kamppailua. Tavallaan Potter-kirjojen jälkeen sitä halusi ajatella sellaista "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka" -skenaariota, mutta eihän mikään oikeasti mene niin. Näytelmä musertaa tuon illuusion ja palauttaa todellisuuteen. On yhdentekevää, kuinka upea velho on kyseessä, vanhemmuus ei silti ole pelkkää ilottelua eikä lasta voi kohdella oman egonsa jatkeena ja yrittää pusertaa itselle mieluisaan muottiin.

Näytelmän loppu antaa jälleen toiveen paremmasta, mutta jättää myös paljon auki. Meille ei kerrota, millaisiksi Harry ja Albuksen tai Dracon ja Scorpiuksen välit lopulta muodostuvat, millaisen isä-poika-suhteen he onnistuvat luomaan kaikkien tapahtumien jälkeen. Ehkä niin on kuitenkin parempi, sillä vaikka tarinoilla on loppunsa, ihmissuhteet elävät ja muuttuvat läpi elämän, ne eivät tule valmiiksi.


Lisää, kiitos


Olisin kovin mielelläni lukenut vielä Ihmeotusten käsikirjoituksen näytelmän perään, mutta en tosiaan ehtinyt saada sitä. Tällä hetkellä hiljaisesti toivon, josko joulupukki minua sillä muistaisi. Se jääköön nähtäväksi.

27. marraskuuta 2016

Hengailua British Libraryssa ja Camden Townissa

Reissupäivistä tiistai oli hieman erilainen, tavallaan rennompi. Olimme sopineet treffit Crestan ja hänen avomiehensä kanssa. Kiertelimme kyllä paikkoja, mutta pääpaino oli sosialisoinnilla ja yhteisellä ajalla, ei niinkään Lontoon ihmettelyllä... vaikka hienoja juttuja tuli tiistainakin nähtyä.



Syyskuisesta Englannin matkasta alkaa olla jo aikaa, mutta palataanpa silti sen tunnelmiin taas kerran. Meillä oli varsin tarkkaan suunniteltu matkaohjelma, mutta tiistai teki siihen tavallaan poikkeuksen. Suunnitelma oli nimittäin lähinnä hengailupainotteinen, mikä ei ole meidän reissuilla ollenkaan tyypillistä.

Aamupäivän puuhastelut


Aamu alkoi rauhallisissa merkeissä pubiaamiaisella, josta jatkoimme British Libraryn suuntaan. Ilma oli jo tuolloin pakahduttavan kuuma, 30 astetta Celciusta, mutta kirjastossa oli onneksi mukavan viileää. 





British Library oli modernimpi rakennus kuin olin kuvitellut. Jotenkin olin onnistunut välttämään kaikki kuvat siitä, joten rakennuksen tyyli tuli täytenä yllätyksenä. Se ei ehkä hivellyt esteettistä silmääni, mutta hyvä ilmastointi korvasi sen, mikä visuaalisessa puolessa menetettiin.

Kävimme tutustumassa vanhojen kirjojen näyttelyyn, mikä olikin erittäin mielenkiintoinen ja näkemisen arvoinen. Siellä ei tosin valitettavasti saanut räpsiä kuvia lainkaan. Näyttely oli myös täysin ilmainen, joten siinä mielessä sopisi myös budjettimatkailijan kohteeksi. En tiedä, vaihtuvatko näyttelyt säännöllisesti vai onko tuo sama siellä aina. Joku kokeneempi matkailija osannee kertoa?

Näyttelyn kiertelemisen jälkeen katselimme vielä hetken kirjastoa ja kävimme sitten sen kaupassa. Mukaan lähti tuliaisia ja muuta pientä ei-niin-tarpeellista tavaraa. Luottokynäni sanoi myös reissussa sopimuksensa irti, joten korvasin sen lopulta British Libraryn kynällä. Ihan hyvä sekin, muttei täysin päihitä sitä, jonka menetin.

Kirjastosta suuntasimme takaisin hotellille ja haimme Suomen tuliaiset (kahvia ja Fazerin suklaata) jääkaapista. Seuraavana kohteena oli King's Cross ja St. Pancras. Tuossa vaiheessa helle alkoi olla jo melko kova ja minä kipeänä voin melkoisen huonosti. Täydeltä taivaalta paahtava aurinko alkoi tuntua siltä, että se yritti tappaa minut. Onneksi sentään King's Crossin aseman sisäpuolella oli edes hitusen viileämpää ja siellä odotellessa olokin hitusen tasaantui. Pelkäsin jo, että koko päivä menee pilalle, kun kroppa pisti niin kovasti vastaan ulkoilun suhteen.

Iltapäivän vaeltelu


Kun Cresta ja hänen avomiehensä saapuivat King's Crossille, suuntasimme porukalla Camden Towniin. Siinä on muuten paikka, jonne emme varmastikaan omatoimisesti olisi eksyneet. Hetken kuljimme kuudestaan, mutta aika pian M:n vanhemmat lähtivät omille teilleen ja "me nuoriso" vaelsimme Camden Towniin syvemmälle, kauemmas turistikrääsäpuodeista.




Cresta vei meidät tutustumaan mm. Cyberdog-nimiseen kauppaan, joka toi mieleen yökerhon. Musiikki oli yhtä kovalla ja valaistuskin samaa tasoa. Enpä muista, milloin olisin viimeksi käynyt bailaamassa, mutta tuossa liikkeessä kyllä tuli sellainen fiilis, että nyt biletetään eikä meinata. Tosin sen sijaan kierreltiin ja ihmeteltiin vaatteita yms., mutta mitään ei tällä kertaa tarttunut matkaan.

Pyörimme muutamassa muussakin liikkeessä. Osassa oli ihan mielenkiintoisia vaatteita ja kaikkea muutakin kivaa, mutta helteen takia ei oikein innostanut sovitella mitään. Niinpä sitten jäivät ostoksetkin tekemättä.

Pyörimisen pääpointtina ei kuitenkaan ollut ostaa itseään kipeäksi. Emme olleet Crestan kanssa nähneet aikoihin, joten treffit olivat enemmänkin jutustelua varten. Samalla tuli myös tutustuttua Crestan avomieheen, jota emme siis olleet aiemmin tavanneet. Aika paljon höpistiin suomea, mistä näin jälkikäteen on ehkä hitusen huono omatunto. Seuraavalla tapaamisella lupaan parantaa tapani ja puhua englantia enemmän. Sinänsä oli kyllä hauskaa, että Crestan avomies huomautti minun ja Crestan puhuvan suomea aivan eri tavoin. Hän ei siis suomea osaa, mutta hahmotti silti erilaiset murteet.



Käytiin vielä Starbuckissa (josta yllättäen sai tosi hyvää vihreää teetä!) istuksimassa ja höpöttelemässä. En ole koskaan aiemmin viihtynyt kyseisen ketjun kahviloissa, mutta nyt se yllättäen oli ihan ok.

Crestan avomies halusi vielä esitellä meille Twiningsin kaupan, kun kuuli minun pitävän teestä. Eihän tarjouksesta toki voinut kieltäytyä, joten seikkailtiin metrolla vielä jonnekin ihan muualle Camden Townista. En enää muista minne, mutta ihan jouhevasti se matka meni kuitenkin.

Kaupassa oli paljon teetä, kuten olettaa saattoi, ja tarttui sieltä pari pikkupakettiakin mukaan. Valikoima oli jokseenkin laajempi kuin Suomen marketeissa ja osa paketeista oli sellaisissa hinnoissa, ettei oma budjetti taipunut. Tyydyin valitsemaan vähän edukkaampia vaihtoehtoja, mutta kuitenkin sellaisia, joita en kotimaassa ole nähnyt. Nyt nekin teet on jo ehditty juomaan ja ihan hyviä olivat.

Ilta tulikin yllättävän nopeasti ja oli aika suunnistaa takaisin hotellille. Hyvästit olivat ehkä hieman haikeat, koska ei ole mitään tietoa, milloin Crestan kanssa nähdään taas. Kun toinen asuu Briteissä ja itse Suomessa, ei noita tapaamisia järkkäillä ihan joka viikko tai edes joka kuukausi. Onneksi WhatsAppit sun muut kuitenkin pelittävät, joten viesti sentään kulkee.

25. marraskuuta 2016

Lukupäiväkirja 29/2016: Shades of Earth

Löysin Beth Revisin Across the Universe -trilogian sattumalta. Ensimmäinen osa vain sattui käteen kirjakaupassa ja päätin kotiuttaa sen. Lukaisin kirjan neljässä päivässä ja muutamaa kuukautta ahminen toisen osan. Sen jälkeen laskeutui hiljaisuus. Kolmatta ei käännetty suomeksi koskaan. Nyt vuosia myöhemmin päätin lopulta ostaa sen englanniksi.



Beth Revis - Shades of Earth


Amy ja Elder ovat jättäneet Godspeed-avaruusaluksen taakseen rohkean joukon kanssa. On Elderin väestä on kuitenkin jäänyt Godspeediin, vaikka avaruusalus on hiljalleen tuhoutumassa. Vieras planeetta kuulostaa liian pelottavalta.

Planeetalla Amy herättää vanhempansa sekä muut sotilaat, jotka on alun perin tarkoitettu suojelemaan uudisasukkaita planeetan mahdollisia vaaroja vastaan. Näitä vaaroja näyttääkin riittävän, kun vihamieliset lentoliskot ja salaperäiset alkuasukkaat alkavat harventaa uudisraivaajien joukkoa hälyttävää tahtia.

Niin paljon kuin pidin kirjasarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, on kolmas minusta kaikkein kiinnostavin. Se piti jännityksessä ja pakotti elämään jokaisen piinaavan hetken Amyn ja Enderin kanssa. Toisaalta koin myös avuttoman kiukun tunteita, kun itsenäisestä Amysta kuoriutui kiukutteleva teini vanhempien herättyä. Toki vanhemmat myös kohtelivat häntä sellaisena, ja tuttuihin rooleihin on jopa turvallista asettua, joten psykologisesti hahmojen käytös oli uskottavaa. Ärsyttävyyttä se ei silti vähentänyt. Onneksi Amy myöhemmin otti jälleen ohjat omiin käsiinsä eikä typistynyt valittavaksi pikkutytöksi.

Kun mietin kirjasarjaa kokonaisuutena, minusta tämän kirjan olisi pitänyt olla toinen osa. Matka alkaa (Across the Universe) ja Miljoona aurinkoa (Million Suns) olisi voinut yhdistää yhdeksi kirjaksi ja jälkimmäisen korvata Shades of Earthille. Trilogian kolmas osa olisi sitten voinut käsitellä planeetan "valloittamisen" jälkeistä elämää, joka nyt jäi täysin auki ja josta olisi varmasti saanut myös mielenkiintoisen kertomuksen aikaan.

Revis on kuitenkin ilmeisesti itse sanonut, ettei alun perin uskonut planeetalle päästävän ollenkaan. Tämä huomio selittääkin kirjasarjan hassun painotuksen, kun kaksi ensimmäistä kirjaa sijoittuvat puhtaasti Godspeedille.

Joka tapauksessa pidin sarjasta ja sen erilaisesta otteesta scifiin. Young Adult -romanssin ja scifin yhdistelmä toimi yllättävän hyvin ja tarina pysyi kiehtovana myös muista syistä kuin avaruuselementin vuoksi. Voisin lukea lisääkin tämän tyyppisiä kirjoja.

21. marraskuuta 2016

Lukupäiväkirja 28/2016: Neidonpaula

Sain Kristiina Vuorin Neidonpaulan viime vuonna joululahjaksi. Nyt syksyn pimeinä iltoina siihen tuli vihdoin tartuttua eikä päätös ollut lainkaan huono. Kirja viihdytti ja piti otteessaan viimeiseen pisteeseen saakka.


Kristiina Vuori - Neidonpaula


Neidonpaula on itsenäistä jatkoa Näkijän tyttärelle ja sijoittuu 1400-luvun Suomeen. Tarinassa historia ja fantasia kietoutuvat yhteen vyyhdiksi, jonka lukija haluaa purkaa loppuun saakka. Truda ja Brita ovat kaksosia, samanlaisia ja samalla hyvin erilaisia. He ovat lapsesta saakka olleet erottamattomia, kunnes Brita päätyy noviisiksi luostariin ja Trudan tie vie kohti järjestettyä avioliittoa. Yhteys siskoksien välillä ei kuitenkaan katkea luostarin muuriin, mutta kun molempien mielen valtaa sama rakkaus, ovat välit jo koetuksella.

Neidonpaula käy läpi Trudan elämää neitovuosista aina aviotumiseen asti. Truda kamppailee Ilveksen suvun verenperintönä tulleen näkijän kykyjen kanssa. Hän ei halua käyttää niitä, muttei pysty täysin näkyjä estämäänkään, vaikka kokee ne syntisiksi. Hän pelkää paljastumista ja noidaksi leimautumista sekä rakkaansa menettämistä kykyjensä vuoksi. Trudan sisäinen kamppailu nousee isoksi teemaksi kaiken kestävän rakkauden ohella.

Kirja on kiehtova yhdistelmä historiaa ja fantasiaa. En voi sanoa tuntevani historiaa kovinkaan tarkasti, mutta kirjan tapahtumat vaikuttivat uskottavilta, samoin henkilöhahmot. Pidin myös siitä, että kirjan lopussa oli avattu niin historiallisia faktoja kuin sanastoakin. Näitä tärkeämpää kuitenkin oli juonen soljuminen eteenpäin. Tarina kulki kuin huomaamatta Trudan polun edetessä mutkitellen kohti määränpäätään. Jännitys lopputuloksesta säilyi viimeiseen pisteeseen saakka.

Tavallaan olisin halunnut vielä tietää, mitä kirjan lopun jälkeen tapahtui. Toisaalta se olisi jo oma tarinansa ja lopetus ehkä tapahtui juurikin oikeassa kohdassa. Yksi tarina on kerrottu ja lukija voi itse päätellä, mitä sen jälkeen tulee. Kaikkea ei tarvitse tyrkyttää hopeavadilla.

31. lokakuuta 2016

Marraskuussa ei levätä

Syys- ja lokakuu vierähtivät tekstin poistamisen ja muokkaamisen parissa, tosin pikkuisen tuli uuttakin kirjoitettua. Nyt olen päässyt tuosta vaiheesta niin sanotusti hetkeksi eroon ja vuorossa on taas raakatekstin tuottaminen.


Syyskuussa pääsin vihdoin aloittamaan Tulen tahdon editointikierroksen ja lokakuussa sain sen päätökseen. Pienen tauon jälkeen tartuin sitten vielä KupoConin taidekilpailutarinaan, jonka olin kirjoittanut elokuussa. Vaarna ystävällisesti oli lupautunut sen betaamaan ja häneltä saamani palautteen pohjalta olikin hyvä hioa tekstiä paremmaksi. 

Pakko on silti myöntää, etten ole aivan varma, tuliko ficistä silti niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Huomaan, ettei ilmaisuni ole englanniksi läheskään yhtä rikasta tai värikästä, en osaa porautua hahmojen sisäiseen maailman samalla tavoin kuin suomeksi ja kuvailutkin voivat jäädä melko pintapuolisiksi. Kieli ei varsinaisesti ole huonoa, mutta ei se toisaalta ole kovin kummoistakaan. En vain ole englannin taitajana vielä sellaisella tasolla, että pystyisin kieltä täysin soljuvasti kirjoittamaan. Tähän tietysti auttaa harjoitus ja lukeminen, mutta en koe erityistä intohimoa juuri englanniksi kirjoittamiseen. Mieluummin hion taitojani suomen parissa. Englanninkielinen tuotanto jääköön siis suosiolla hetken huvitukseksi ja harrastukseksi.

Ei kilpailuun osallistuminen silti turhaa ollut. Se oli hyvää harjoitusta ja hauskaa, hyvin erilainen kirjoituskokemus kaiken kaikkiaan. Urakka oli työläs, mutta kierolla tavalla myös nautin siitä. Se oli hyvä päätös editointikuukausille. Nyt ficci on jo lähtenyt kisaamaan toisia tarinoita vastaan ja ensi kuun lopussa sitten nähdään, ketkä ovat selviytyneet viimeisen luolaston läpi voittajina.

Marraskuu on novellikuu


Huomennahan alkaa taas National Novel Writing Month, johon en siis tänäkään vuonna ota virallisesti osaa. En aio aloittaa uutta romaania taaskaan. Marraskuu on yleensä päivätyön puolella melkoisen raskas, joten en enää edes elättele toiveita, että minulla olisi joka ilta aikaa ja jaksamista puskea reilut 1000 sanaa tekstinkäsittelyohjelman syövereihin.

Romaanimittaisen tekstin sijaan valitsin lajiksi novellin. Se ei tosin koskaan ole tuntunut omalta jutulta ja tästä syystä tulee varmasti aiheuttamaan monia haasteellisia hetkiä, mutta tämän vuoden teema tuntuu olevan jonkinlainen omien rajojen venyttäminen tavalla, jos toisellakin. Siispä novellia kokeilemaan.

Aloittelin itse asiassa jo tänään, pienellä ja kevyellä sanamäärällä, mutta kuitenkin. Tavoitteena on saada marraskuun aikana novellin ensimmäinen versio kirjoitettua. Mitään sanamäärätavoitteita en kuitenkaan itselleni ole asettanut. Novellista tulee sen pituinen kuin tulee ja sitten sitä editoidaan ja täydennetään tarpeen mukaan myöhemmin.

Novellin kirjoittamiseen aion testata Scriveneria. Käytin kyseistä ohjelmaa jo Tulen tahdon editoimiseen, mihin koin sen soveltuvan melko hyvin. Aivan täysin en ole sen sielunelämään tosin vielä päässyt sisälle, koska käyttöohjeiden lukeminen on luusereille ja tekemällä oppii. Joo, tiedän kyllä, että se manuska kannattaisi lukea, mutta toistaiseksi kynnys on ollut korkea. Nyt kirjoittaessa kokeilen erilaisia toimintoja ja katson, mitä kaikkea oppia tarttuu matkaan. Samalla kuulostelen, onko ohjelmasta Wordin haastajaksi vai palaanko vielä tuttuun ja turvalliseen ympäristöön.


Myös peliviikko teettää töitä


Marraskuun toinen iso juttu on kansainvälinen peliviikko. Täällä blogissa se ei varmastikaan näy, mutta Level up!:n puolelle olen työstämässä kolmea hieman vaativampaa blogipostausta kyseistä viikkoa varten. Tulossa ei ole pelkkää kepeää fanityttöilyä tai yksinkertaisia pelikokemuksia vaan syvempää käsittelyä vaativia juttuja. Yhden osalta vielä toteutustapakin on melkoisen auki.

Haluan kirjoittaa peliviikon postaukset erityisen hyvin (toki panostan muihinkin aina parhaan kykyni mukaan). Olen niistä jopa hieman innoissani ja samalla kauhuissani, koska en tiedä, pystynkö sukeltamaan riittävän syvälle vai jäävätkö horinani kuitenkin liian pintapuolisiksi. Toivottavasti jaksan iltaisin paneutua riittävästi urakkaani.

Peliviikon lisäksi marraskuussa on tietysti muutama muukin ihan tavallinen viikko, joiden aikana pitäisi postauksia julkaista. Ideoita on onneksi jonoksi asti, aika kirjoittamiselle vain pitäisi löytää.


Suunnitelma siis jälleen valmiina


Näyttää siltä, että marraskuu on ihan yhtä tarkkaan ohjelmoitu kuin pari edellistäkin kuukautta. Toisaalta se on mukavaa, ainakaan ei ole vapaa-ajan ongelmia. Toisaalta minulla on tunne, että olen nyt viimeisen vuoden painanut koko ajan jotain projektia eteenpäin ilman isompia rentoutumismahdollisuuksia, joten jossain vaiheessa pitää ehkä vähän löysätä.

Kenties sitten, kun olen saanut Tulen tahdon julkaistua, voisin ottaa hieman lomaa kirjoittamispuuhista. Nyt nuo "kirjoittamistauot" ovat käytännössä menneet blogipostausten urakointiin ja fan fictionin kirjoittamiseen, joten ei niitä oikein voi laskea. Mukavaahan tuo kaikki toki on, mutta ehkä välillä voi tehdä muutakin ja hieman nollata aivoja.

Marraskuu ei kuitenkaan ole nollauskuu. Se on täynnä novellia, pelejä ja niistä puhumista. Ehkä siihen vielä mahtuu myös jokunen postaus tämänkin blogin puolelle.

29. lokakuuta 2016

Lukupäiväkirja 27/2016: Viisikko aarresaarella

Satuin huomaamaan, että ensimmäisen Viisikon sai e-kirjana alle neljään euroon, ja sormeni sitten hieman lipsahti. Muutamassa minuutissa kirja jo komeili Kobossani enkä kovin kauan malttanut siitä näppejäni erossa pitää.


Enid Blyton - Viisikko aarresaarella


Ala-asteella Viisikot olivat yksi suosikkikirjasarjoistani. Eräänä kesänä ahmin ne kaikki. Aloitin uuden lukemisen aina joskus iltapäivällä ja luin pikkutunneilla, kunnes sain kirjan loppuun. Sen jälkeen valvoin vielä niin pitkään, että näin maitoauton ajavan naapuriin ja sitten kipitin peiton alle. Heräilin puolilta päivin ja aloitin operaation iltapäivällä taas alusta seuraavan kirjan kanssa.

En tiedä, mikä ihmeen rituaali tuo minulle oli maitoautoineen, mutta sinä kesänä koin monen monta seikkailua. Viisikoiden jälkeen jatkoi Salaisuus-, SOS- ja Seikkailusarjoilla. Enid Blytonin tuotanto tuli siis hyvinkin tutuksi.

Halusin saada palan noista lapsuuden tunnelmista, kun tartuin kirjaan uudestaan. Pakko myöntää, että kyllä se edelleen maistui, vaikken sitä yhdessä päivässä ahmaissutkaan. Nykyisin en jaksaisi raahautua aamulla ylös sängystä, jos lukisin miltei koko yön (okei, en jaksanut silloinkaan, mutta nappulana sentään pystyi nukkumaan pitkään).

Mitä jäi käteen? Ainakin nälkä! Viisikoissa syödään ihan koko ajan ja ties mitä herkkuja! Toki tämän tiesinkin, mutta nyt siihen tuli kiinnitettyä eri tavalla huomiota. Ensimmäisen luvun aikana syötiin neljä kertaa ja kertaalleen juotiin mehua. Koko kirjan ruokailukertoja en jaksanut laskea, mutta kyllä niitä todellakin kertyi. 

Itse tarina oli oikein sutjakka ja eteni jouhevasti. Dialogi sen sijaan tuntui hieman teennäiseltä ja tönköltä, kenties se on jo nykypäivänä hitusen vanhahtavaa? Hahmotkaan eivät aina ihan miellyttäneet. Vinisevä ja kaikkea pelkäävä Anne on aika rasittava, kiukutteleva Paulikaan ei jaksa joka kerta kerätä sympatioita. Leo on melkoinen päällepäsmäri ja Dick... ei jättänyt erityistä vaikutelmaa. Tosin jo muksuna tykkäsin siitä, että Paula sai olla Pauli, koska niin halusi. Pisteet tästä. Nyt tosin mietin, että jos kirjoissa olisikin Pauli, joka haluaisi olla Paula. Olisiko se yhtä okei muille hahmoille? Paulista huolimatta Viisikoiden sukupuoliroolitus tuntuu nimittäin aika perinteiseltä.

Viisikko aarresaarella oli joka tapauksessa edelleen kiva lukukokemus. Voi olla, että kerään koko sarjan Kobooni, mikäli se e-kirjoina julkaistaan ja on edullisesti saatavilla.

16. lokakuuta 2016

Rakas viholliseni - editoiminen

En ole koskaan pitänyt editoimisesta. Kirjoittaisin paljon mieluummin raakatekstiä, mutta tiedostan, että sillä tavalla ei mikään koskaan valmistuisi. Siispä olen opetellut myös editoimaan tekstiä. Teos ei ole valmis, ennen kuin sitä on hiottu. Silti joka kerta tunnen samaa tuskastumista, kun pääsen tähän vaiheeseen.

Maisema muuttuu sumuiseksi, kun pitää ryhtyä editoimaan...

Tulen tahto on edennyt editoimisvaiheeseen. Syys-lokakuun vaihde on mennyt hyvin pitkälti siinä puuhassa. Päiväohjelmani on ollut yksinkertainen. Aamulla töihin, iltapäivällä töistä kotiin, sapuskaa, editoimista, pelaamista, lukemista ja nukkumaan. Toistetaan seuraavana päivänä, kunnes viikonloppuna on vapaata ja saa tehdä, mitä huvittaa (ellei ole jo sovittua menoa, kuten usein on).

Editoiminen on loppujen lopuksi ollut aika pieni osuus koko vuorokauden aktiviteeteista, mutta silti se on tuntunut olevan päivien päätarkoitus. Useimmiten olen jopa ollut melko väsynyt urakkani jälkeen ja kirjan kanssa on tullut ryömittyä vällyjen väliin jo iltayhdeksältä.

Miksen tykkää editoida?


Siinäpä kysymys! Editoiminen eroaa kirjoittamisesta siinä, että on aika paneutua tekstiin lausetasolla. Ei voi vain vapautuneesti suoltaa mitä sattuu. En tosin koe kirjoittaessanikaan näin tekeväni, mutta raakateksti vaiheessa en pysähdy pohtimaan ihan jokaista yksityiskohtaa vaan yritän saada nimenomaan suuret linjat kohdilleen.

Editoidessa sitten on pakko pysähtyä tarkastelemaan yksityiskohtia. Sanoisiko tämä hahmo todella näin? Sopiiko tuo kohtaus tähän väliin vai pitäisikö sen olla aiemmin? Onko tällä luvulla mitään tarkoitusta? Pitäisikö tässä kohtaa olla jotain lisää? Onko tämä ristiriidassa aiemmin sanotun kanssa?

Sitten on tietysti kielioppi. Voi niitä väärissä paikoissa olevien pilkkujen määrää, yhdyssanavirheitä ja puhtaita typoja, voi kökköjä lauserakenteita ja jatkuvia sanan toistoja. Mistä ne sinne tekstiin livahtivat? En kyllä varmasti muista kirjoittaneeni niitä noin!

Kielioppikorjaukset yms. ovat vielä suhteellisen helppoja hoitaa, mutta asiasisällön muokkaaminen on se juttu, joka aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Pääni joutuu koetukselle, kun pohdin, mihin kaikkeen muuhun tekemäni muutos vaikuttaa. Jos käy tuuri, ei mihinkään, mutta aika harvoin tällainen munkki osuu kohdalle. Useammin joudun pomppimaan eri kohtiin tekstissä ja muokkaamaan niitä siten, että ne sopivat tehtyyn muutokseen. Onneksi on etsi-toiminto.

Toisaalta editoimisessa on puolensa


Tänä syksynä havahduin ensimmäistä kertaa siihen, etten tuntenutkaan editoimista kohtaan pelkkää pyhää vihaa. Kun päivillä on säännöllinen rytmi, tulee tunne, että on oikeasti tehnyt jotain. Minulla on paha taipumus siihen, että töiden jälkeen rojahdan sohvalle miettimään väsymyskuolemaa enkä saa illan aikana tehtyä juuri mitään, kunhan selailen nettiä ja haukottelen. Nyt kun ollut selkeä (editointi)tavoite, ei ole voinut jäädä paikoilleen jumittamaan. Väsymystä se ei ole vähentänyt, mutta onpahan sellainen fiilis, ettei vain tuhlaa aikaansa arkena ja elä ainoastaan viikonloppuisin.

Monesti kyllä aloittaminen on ollut vaikeaa ja sisäistä keskustelua asiasta on joutunut käymään. Olen silti pitänyt tavoitteistani kiinni. Useammalla viikolla sain kyseiselle viikolle päätetyn lukumäärän täyteen jo ennakkoon. Olin nimittäin luvannut itselleni vapauden puuhata kaikkia kivoja juttuja, kun "hommat on hoidettu". Kivat jutut olivat mm. pelaamista ja novellin suunnittelua.

Tavoitteet ja niiden saavuttaminen motivoivat entistä enemmän. Tästä syntyi positiivinen kierre, joka toi jaksamista arkeen. Vaikkei vieläkään ole valmista, olen ainakin edistynyt urakassani kivasti.

Tauon paikka


Sain tällä viikolla editointikierroksen Tulen tahdon parissa päätökseen. Ensi viikolla pyrin kirjoittamaan täydentäviä kohtauksia ja lukuja sinne, mihin tarvitaan vielä lisää lihaa luiden ympärille. Kun tämäkin osuus on hoidettu, lasken tarinan taas hetkeksi käsistäni ja teen jotain muuta. 

Tulen tahto kaipaa vielä ainakin yhden editointikierroksen. Sitä varten minulla on muistiinpanot, jotka koostuvat omistani ja esilukijoiden huomioista. Aivan kaikkea en siis käsitellyt tällä menneellä kierroksella, koska jotkut asiat vaativat pidempää pohtimista.

Vaikka tykkäänkin raakatekstin kirjoittamista, taidan jo hieman odottaa tuota taukoa. Täytyy kuitenkin toivoa, etten sen aikana vajoa takaisin sohvaotukseksi. Ehkä pitää panostaa enemmän pelaamiseen tauon aikana, niin ei ole aikaa nuokkua sohvalla. Voi sentään nuokkua sohvalla ohjain kädessä!

12. lokakuuta 2016

Lukupäiväkirja 26/2016: Adeno

Sain luettavaksi arvostelukappaleen Maija Haaviston Adenosta. En ollut kirjasta aiemmin kuullut, mutta kuvauksensa puolesta se vaikutti kiinnostavalta, joten päätin nostaa sen lukujonon kärkeen ja vähän vilkaista. Aika nopeasti se tulikin sitten luettua.




Maija Haavisto - Adeno


Kirjassa eletään 2050-lukua Suomessa. Sekä syöpä että flunssat ovat jääneet historiaan, kunhan kaikki vain pitävät yhteisistä säännöistä kiinni. Kun eivät sitten pidäkään, ei terveys ole enää itsestäänselvyys.

Tarinan päähahmo, Aava, on pitkän linjan peliharrastaja ja pyörittääkin pelimuseota, jossa on laaja kattaus pelejä lautapeleistä videopeleihin. Virtuaalitodellisuudesta hän sen sijaan ei välitä ja pelillistäminenkin on kirosana. Kun itsekin pelaamista harrastan, Aava tuntuikin varsin kiinnostavalta hahmolta, vaikkeivät hänen pelifaktoistaan kaikki ihan kohdalleen osuneetkaan. Liekö sitten historian saatossa tieto vääristynyt?

Aava edusti myös seksuaalivähemmistöä, jota en muista aiemmin nähneeni kirjojen päähenkilöissä. Tämä oli virkistävää, varsinkin kun kyseinen asia ei ollut millään tavalla tarinan pointti. Se oli vain Aavan yksi ominaisuus muiden joukossa ja liittyi kyllä häneen henkilönä, mutta siihen ei takerruttu sen enempää. Ylipäätään minua kiehtoi tämä 2050-luvun Suomen kansan suhtautuminen erilaisiin seksuaalisiin suuntautumisiin ja suhteiden muodostamiseen. 

Minulle Aava nousi itse tarinaa tärkeämmäksi. Olin enemmän kiinnostunut hänestä ja peleistä kuin varsinaisista tapahtumista. Tavallaan odotin terveysasioiden nousevan enemmän esille ja niiden osalta ehkä jotain suurempaa kliimaksia, jota ei sitten koskaan tullutkaan. Siitä huolimatta minulle ei jäänyt pettynyt olo, koska tosiaan Aava tempoi ajatukseni aivan muille urille.

Kokonaisuudessaan kirjasta jäi hyvä fiilis. Se oli lukukokemuksena erilainen, virkistävä ja käsitteli kiinnostavia aihealueita. En ole kovin paljon suomalaista scifiä lukenut, mutta Adeno tuntui kyllä olevan varsin edustuskelpoinen teos sillä saralla.

10. lokakuuta 2016

Harry Potter -kierros Warner Bros.:n studiolla

Maanantai hujahti kuin silmissä, kun reissasimme Warner Bros.:n studiolle katselemaan Harry Potter -elokuvista tuttuja kulisseja ja proppeja. Retki oli Potter-fanin toteutunut unelma, jota ei kyllä hetkeen unohdeta. Aivan mahtavaa!


Herätys oli melko aikainen loma-aamuksi, mutta ei annettu sen häiritä. Oltiin varattu aamiaistarvikkeet hotellihuoneeseen, joten aikaa ei tällä kertaa mennyt auki olevan pubin etsimiseen. Sen kuin hotkaisi aterian ja sitten lähdettiin kävelemään kohti bussipysäkkiä, jolla odotteli jo muutama muukin. Vaatetuksesta jo näki, että suunta oli sama kuin meillä.

Bussikyyti oli alkuun melko hikinen, ilmastoinnista ei ollut tietoakaan. Onneksi M tajusi, että bussista sai pienen ikkunan auki ja koko takapenkin porukka peukutti avaamista. Olo viileni huomattavasti ja kävikin jo melkein kylmäksi, kun päästiin Lontoon keskustan ulkopuolelle.

Bussissa pyöri Harry Potter ja viisasten kivi, kuten reissun mainoksissa oli luvattu. Tosin elokuva tuli yhdeltä pieneltä näytöltä, johon itse istuin selin. Ei sitten paljon tullut katseltua. Eipä sillä, Potter-elokuvat ovat sen verran hyvin muistissa, että pelkästään kuulon perusteella tiesin jo hyvin, missä mennään. Itse asiassa olin viikkoa ennen reissua katsonut kaikki 8 elokuvaa, kun makasin kotona sairastamassa.

Saavuimme studiolle hyvissä ajoin ennen meille varattua kierrosta, joten ehdimme hieman ihmetellä rakennuksen ulkopuolta ja aulaa. Sisään mennessä meille tehtiin turvatarkastus. Se tuntuikin olevan melko yleistä kohteessa kuin kohteessa. Joka paikassa sai olla availemassa laukkuaan ja tiedusteltiin terävistä esineistä.





Aulassa tosiaan odoteltiin tovi ja jonotettiin kierrokselle. Oltiin aamun ensimmäinen porukka, joten väkeä ei ollut vielä mitenkään järkyttävän paljon. Se oli oikeasti ihan hyvä, koska en mitenkään erityisemmin innostu valtavista väkijoukoista.

Jo pelkästään aula oli todella innostava ja olisin voinut sielläkin vain tuijotella monttu auki ympärilleni. En vain voinut uskoa, että unelmasta oli tullut totta ja olin päässyt juuri sinne, minne olin halunnutkin. Innostus oli todella valtava.


Jonotellessa saatiin kurkistella komeroon portaiden alla. Olisin tietysti halunnut mennä lähemmäskin, mieluiten tunkeutua sinne, mutta kulissi oli luonnollisesti aidattu, niin kuin kaikki muutkin myöhemmin. Ymmärrettävää, mutta tavallaan myös hieman harmillista.

Jonosta pääsimme uuteen odotustilaan, jossa opas kertoili yleisinfoa kierroksesta. Sen jälkeen oli vuorossa pieni elokuvanäytös, joka koostui kaikista 8 elokuvasta sekä Danielin, Rupertin ja Emman tervehdyksestä. Herkistelijänä sain taas kerran nenäni tukkoon, mutta enpähän sentään alkanut suoranaisesti vollottaa. Miksi herkistyn niin helposti, äh? 







Ensimmäisenä pääsimme kurkistamaan suureen saliin, joka ei ollut aivan niin suuri kuin olin kuvitellut, mutta näyttävä joka tapauksessa. Hienoahan se oli kävellä keskikäytävää pitkin ja ihastella yksityiskohtia. Olisipa saanut vetää lajitteluhatun omaan päähänsä!














Seuraava valtava tila oli täynnä mitä erillaisempia kulisseja. Oli rohkelikkopoikien makuusalia, liemiluokkaa, Tylypahkan tornia, Dumbledoren toimistoa ja niin edelleen. Paljon oli myös erilaisia yksityiskohtia ja proppeja. Jos aikaa olisi ollut loputtomiin, tuohon tilaan olisi voinut käyttää useammankin tunnin. Olisi vain pysähtynyt tutkimaan kaikkea vielä tarkemmin.

Minun oli jopa vaikea imeä kaikkea nähtävää itseeni. En oikein tiennyt, mihin olisin keskittynyt. Siinä mielessä kaksi kierrosta olisi hyvä. Ensimmäisellä ahmit yleistä tunnelmaa, toisella keskityt kiinnostavimpiin yksityiskohtiin. Tuo on vain sen verran kallista lystiä, että tuskin tulee toista kertaa mentyä.

Nautin jokaisesta sekunnista. En oikeastaan osaa edes riittävästi kuvailla tunnelmaa. Sitä pääsi kävelemään lähelle kulisseja, joita oli aiemmin katsellut vain elokuvissa. Tämän lähemmäs Potterien maagista maailmaa ei kai voi päästä, elleivät kirjat jonain päivänä imaise minua sisäänsä.




Seuraavaksi saavuimme laiturille 9 3/4. Tylypahkan pikajuna puhkui siellä höyryä ilmaan valmiina lähtemään matkaan. Laiturille oli laitettu tavarakärryjä, joita saattoi asettua työntämään seinän sisään. Tietenkin tilanteesta piti kuva räpsäistä. Kuvan olisi myös saanut ammattilaisen ottamana maksua vastaan, mutta jätettiin se välistä.

Tylypahkan pikajunaan pääsi sisälle. Sieltä löytyivät peräkkäin vaunuosastot, joissa Harry kavereinene istuu kunakin kouluvuonna. Käytävä oli todella kapea ja tunnelma kuin oikeassa junassa. Vaikken yleisesti ottaen pidä ahtaista paikoista, olin totaalisen fiiliksissä siitä, että junaan pääsi oikeasti sisälle.


Välissä käytiin hörppäämässä kermakaljat. Oli oikein hyvää ja mukin sai kotiin mukaan. En vielä tiedä, mitä siitä joisi... pitäisikö ryhtyä kokeilemaan netistä löytyviä kermakaljareseptejä?






Kahvilan jälkeen pääsimme piipahtamaan pihalle, minne oli pystytetty mm. Liskusteritie 4 ja Tylypahkan silta. Lisäksi siellä oli joukko ajoneuvoja, kuten poimittaislinja ja lentävä Ford Anglia, johon pääsi kapuamaan sisään. Sitä ei tietenkään voinut jättää väliin!







Siirryimme takaisin sisätiloihin ihmettelemään erilaisia hirviöitä, joita elokuvissa nähdään runsain mitoin. Suosikkini olivat kyllä ehdottomasti Hämäkäk ja Hiinokka, kumpikin näytti todella elävältä... vaikkakin Hiinokka liikkui jähmeän hitaasti. Olisin vain niin kovasti halunnut silittää sitä! Hämäkäkiä taas en todellakaan, mutta vaikuttavalta se joka tapauksessa näytti.






Matka jatkui Viistokujalle. Olisipa ollut upeaa päästä pujahtamaan sisään kaikkiin puoteihin! Sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut, mutta pelkkä kujan läpi käveleminenkin oli elämys sinänsä. Nautin jälleen jokaisesta askeleesta ja ihastelin näyteikkunoita oikein urakalla.



Seuraavassa tilassa esiteltiin konseptitaidetta ja arkkitehtien piirtämiä kuvia kulisseista. Siellä oli myös erilaisia pienoismalleja rakennuksista. Niitäkin olisi voinut tarkastella loputtomiin, niin yksityiskohtaisia ja upeita ne olivat. Voi olisipa reissuun ollut koko päivä aikaa!




Vielä lopuksi pääsimme ihmettelemään jättimäistä Tylypahkan pienoismallia. Se oli siis todella suuri ja näyttävä. Huoneessa vaihtui valaistus tasaisin väliajoin. Kun tuli pimeämpää, Tylypahkan ikkunoihin alkoi syttyä valoja. Upeaa, mahtavaa, aivan fantastista! Haluan samanlaisen kotiin! Okei, en tiedä, mihin sen mahduttaisin, koska se veisi koko olohuoneemme, mutta silti. Pienoismalli teki allekirjoittaneeseen todella syvän vaikutuksen.


Taikasauvavaraston kautta puikahdimme sitten studion myymälään. Sinne upposi rahaa luvattoman paljon, mutta ostoksista kerron tarkemmin sitten toisessa postauksessa, joten ei nyt mennä siihen. Myymälä oli kyllä täynnä vaikka mitä kivaa ja kaikki oli tietenkin törkeän kallista, mutta yritin olla miettimättä sitä liikaa. Tuskin shoppailen samassa paikassa enää uudestaan.

Ehdimme vielä haukata hodarit studion kahvilassa. Kierroksemme aikana aulatila oli täyttynyt omaa vuoroaan odottavasta porukasta ja väkeä oli kuin pipoa. Oli todella hyvä valinta lähteä aamun ensimmäiselle kierrokselle, sillä myöhemmin tungos olisi ollut varmasti huomattavasti suurempi.

Palasimme takaisin samalla bussilla kuin tulimmekin. Elokuva pyöri jälleen ja matkan teko olikin melkoista röykytystä, tuli poimittaislinja mieleen siitä menosta. Pari kertaa melkein putosin penkiltä. Lontoossa olikin jo kiire syömään, iltapäivä oli melkoisen pitkällä, kun saavuimme Victoria Stationille.

Päivä jatkui vielä Buckinghamin palatsin katsastamisella ja Primarkissa shoppaillen, mutta ei niistä nyt tällä kertaa sen enempää.

Pakko sanoa, että kierros studiolla oli aivan mahtava ja jos se olisi ihan naapurissa (ja ehkä vähän halvempi), varmaan kävisin vielä uudestaankin. Luulen kuitenkin, että tämä jäi ainutlaatuiseksi elämykseksi. Onneksi sain matkaseuralaiset houkuteltua sinne mukaan!