14. elokuuta 2015

Erilainen työpäivä

Tänään piti olla työhyvinvoinnin nimissä retki suolle, mutta se muuttuikin minun onnekseni retkeksi paikalliseen urheilukeskukseen. Tämä oli siis hyvä, koska siellä on vähemmän hyttysiä ja kotimatkakin muuttui huomattavasti lyhyemmäksi näin autottoman näkökulmasta. Olisi siinä ollut ihmettelemistä, kun työpäivän päätteeksi olisi ollut naapurikunnassa suonlaidassa ja kotiin olisi pitänyt päästä ;D

Yleensä olen töissä ihan Aino Asiallinen, mutta kun kerran reipasta liikkumista luonnossa oli tiedossa, laitoin vähän rennompaa vaatetta myös päälle. Hiukset luonnollisesti kiinni, etteivät häiritse suoritusta. Jostain syystä M sitten lähtiessä kommentoi, etten tänään saisi varmasti Alkosta yhtään mitään ilman papereita ulos (noh, eilenkin kyllä sain esitellä niitä pelikaupassa, joten...). Myönnettäköön, että olin ehkä vielä tavallistakin teinimmän näköinen, mutta huppari ja rennot housut nyt ovat liikkumiseen sopivat vaatteet ja piste. Ja tavarat kulkevat parhaiten repussa.

Osa työporukasta tuli kyllä ihan sitten mekoissa yms. töihin, mutta onneksi parilla muullakin oli urheilullisemmat vaatteet. En sitten ollut ihan outolintu.

Aamun pari ekaa tuntia meni mukavasti töitä tehdessä. Sen verran oli hommaa, että tee tuli siemailtua koneen ääressä siinä lomassa, mutta eipä tuo tauon väliin jääminen kovin paha ollut, kun loppupäivä oli varsin rento.

Suuntasimme tosiaan siis urheilukeskukseen ja sieltä lähdimme kävelylenkille Salpausselän upeaan maastoon. Samalla tuli piipahdettua peruskouluajoilta tutulla Häränsilmän lammella.

Kouluaikaan siis mentiin monesti liikuntatunneilla tuosta ohi ja kertaalleen olen käynyt hakemassa jorpakosta myös vesinäytteen (mahdollisesti kemiantunnille). Lisäksi sen ympäristössä on bongattu kasveja ja hyönteisiä, joten tosiaan tuli aikoinaan varsin tutuksi.

Tällä kertaa ei tutkittu heiniä, mutta esimies onnistui lenkkarinsa kastelemaan. Onneksi ei sentään muljahtanut veteen.

Salpausselkä on vähän epäkiitollista maastoa näin astmaatikon näkökulmasta. Onneksi tuli otettua lääke jo etukäteen, joten jaksoin aika hyvin. Ylämäet menivät kylläkin melko hitaasti, mutta toisaalta olin samalla seurana työkaverille, joka on vielä toipumassa pahasta flunssasta eikä voinut siksi painella kovaa vauhtia menemään. Käveltiin rauhassa ja annettiin kiireisempien kasvattaa etumatkaansa.

Jos maasto onkin epäkiitollista kulkemisen kannalta, on se toisaalta kuitenkin hyvin kaunista. On kiva asua kaupungissa, jossa lenkkipolut ovat nurkan takana ja niiden varrelta voi löytyä kaikkea sievää ja mielenkiintoista. En tiedä, miten selviäisin keskellä pelkkiä betonirakennuksia, mutta onneksi ei tarvitse kokeilla. Suurkaupungeissa on kiva käydä vierailuilla, mutta ehkä olen kuitenkin enemmän tällainen pikkukaupungin asukas.




Kävelyretkeä seurasi pari erää Mölkkyä, mutta ne skippasin. Olen vaarallinen ympäristölleni, kun saan käteeni jotain heitettävää. Pääsääntöisesti se lähtee aina väärään suuntaan ja joku onneton joutuu kärsimään tunaroinnistani. Oli sitä toisten peliä kuitenkin ihan mielenkiintoista seurata.

Käytiin vielä lounaalla läheisessä ravintolassa. Teriyakikastike toi hyvin vahvasti mieleen Japanin ja sinne tuli taas valtava ikävä. Voisipa joku vaikka napata minut matkalaukkuunsa, kun sinne seuraavan kerran matkustaa. Tahtoisin vain niin kovasti...

Lounaalla sain myös kuulla työkaverin kautta yhteistyökumppanin terveisiä, että ovat olleet tyytyväisiä teksteihini ja toivovat, että niitä tulee lisää vielä tämän vuoden puolella. Se oli varsin positiivinen uutinen. On aina kiva saada tunnstusta työstä, mutta erityisesti silloin, kun kyse on kirjoittamisesta.

Päivän päätteeksi päätin olla rohkea ja suunnistaa kotiin uutta reittiä. Olisin voinut kävellä bussipysäkille, mutta päätinkin ottaa suunnaksi uudestaan Salpausselän metsäreitit ja lähteä seikkailemaan. Ja juuri siltä se tuntui: seikkailulta. Aika pian olin vierailla poluilla, jotka ristesivät toistensa kanssa villisti. Eksymään en kuitenkaan päässyt, koska olin niin korkealla, että näin järven lähes koko ajan. Sen kun muistaa piti itsensä oikealla puolella, tietää menevänsä oikeaan suuntaan.







Oli virkistävää kuljeskella pitkin metsäpolkuja. Harmillisesti hairahduin jossain kohtaa reitiltä ja päädyin asfalttitien varteen. Olisin mieluusti rymynnyt pusikoissa niin pitkään kuin mahdollista. Ihan koko matkaa tuolta ei meille voi metsiä pitkin kulkea, mutta yli puolet kuitenkin, jos vain osaa. Ehlä jokin toinen kerta sitten?

Nyt kun päivän liikuntasuoritukset ovat takana, voikin loppuillan keskittyä olemiseen ja kivaan puuhasteluun. Vielä en ole päättänyt, haluanko esimerkiksi pelata tai kirjoittaa, mutta eiköhän sitä jotain keksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti