15. heinäkuuta 2015

Kun kirjoittaja joutuikin kuvaajaksi

Kuten olen jossain kohtaa tainnut mainita, sain viime syksynä hienon tilaisuuden laajentaa varsinaista työnkuvaani kirjoittamisen suuntaan. Julkaisut-välilehdeltä löytyy muutama juttu, jotka olen työssäni ehtinyt nyt tämän vuoden aikana kirjoittaa.

Tuorein juttu odottaa vielä julkaisuaan, joten yksityiskohtia en voi paljastaa. Se oli minulle kuitenkin hyvin erilainen kokemus kuin nuo aiemmat. Jouduin astumaan ulos kirjoittajapoterostani ja ottamaan järjestelmäkameran ei niin kovin kauniiseen käteen. En ollut koskaan aiemmin edes pidellyt moista vehjettä eikä minulla ollut hajuakaan, miten aloittaisin.

Syy tähän käänteeseen oli, että jutun materiaalit oli saatava kasaan, mutta ketään mediapuolen ihmistä ei ollut enää töissä. Olivat jo mokomat ehtineet karata kesälaitumille. Jonkun oli silti kuvaus hoidettava ja niin otin haasteen vastaan.

Pelotti ja ahdisti enkä ole vieläkään päässyt täysin noista tunnelmista irti. Kuvat on kyllä jo otettu, mutta editointi jää elokuulle ja sitä en onneksi joudu hoitamaan.

Pelastukseni oli Liina ja linssin lumo -blogin Liinan opastus järkkärin saloihin. Ohjeet tulivat melko nopeasti ja selkokielellä, että tällainen nyyppäkin pääsi vähän kärryille. Niiden avulla aloin työpäivien lomassa harjoitella uutta tehtävääni ja räpsin liudan otoksia, joista osa oli ylivalottuneita, osa liian tummia, osa tärähtäneitä ja osassa kohdistus päin sitä itseään. Mutta tuli kuvattua!

Kuvasin mm. omia jalkojani. Niiden kanssa oli helppo harjoitella tarkentamista ilman, että tarvitsi nostaa takapuolta penkistä.
Lisäksi otin noin miljoona kuvaa ilmoitustaulustani.

Kun sain harjoitella omassa rauhassani, huomasin, että järkkärin kanssa puuhaaminen olikin aika kivaa. Oli hauska kokeilla erilaisia säätöjä ja katsoa, mitä kuvalle tapahtuu. Löysin kokonaan uuden maailman.

Sen sijaan se varsinainen kuvaustilanne ei ollut ehkä ihan niin miellyttävä. Kuvauksen kohteeksi päätyneet henkilöt olivat jännittyneitä ja olin sitä itsekin. Yritin toki tehdä tilanteesta mahdollisimman mukavan kaikille, mutta en tiedä, onnistuinko siinä kovin hyvin. Arvoitus myös on, kelpuutetaanko kuvia lopulta yleiseen jakoon. Se selvinnee tuossa syksymmällä. Odotan siis jännityksen vallassa edelleen.

Vaikkei kaikki (eli mikään) ei mennyt ammattilaisen ottein, ei minulle jäänyt paha maku suuhun (toivottavasti ei kuvattavillekaan). Kokemus oli ehdottomasti rikastuttava ja opettavainen. Ymmärrän ehkä hieman enemmän kuvaajan työstä ja ohjeistuksen tärkeydestä, kun itse tuskastelin sen kanssa, ettei sellaista ollut. Jatkossa osaan vaatia jutun tilaavalta taholta ehkä tarkempia ohjeita kuvaajia varten.

Pidän kuitenkin enemmän kirjoittajan ja kuvaajan yhteiskeikoista. Saan silloin keskittyä paremmin haastatteluun, kun takaraivossa ei pyöri paniikki sitä seuraavasta kuvaamisesta. En silti sano, etteikö kuvaamista kannattaisi opetella enemmänkin. Minulla ei vain itse ole digipokkaria kummempaa kuvausvälinettä eikä varaa tai suurta tarvetta sellaista ostaakaan, joten harjoitteluhetket ovat harvassa. Ehkä joskus, kun on rahaa ja aikaa siis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti