30. kesäkuuta 2015

Kesäkuun kirjat

Otin tämän vuoden tavoitteeksi lukea vähintään 24 kirjaa eli kaksi kirjaa per kuukausi. Kesäkuu on nyt käsitelty ja edelleen tavoitteessa pysytään. Tällä hetkellä kasassa on 18 kirjaa, joten periaatteessa loppuvuoden voisi löysäillä, mutta oikeasti taidan yrittää pitää vähintäänkin tästä minimitahdista kiinni. Se tosin tarkoittaa, etten taida vielä uskaltaa käydä käsiksi esim. Genjin tarinaan, joka on sellainen jötkäle, että tusnaan sen kimpussa luultavasti useamman kuukauden. Ehkä siitä tulee ensi vuoden tavoite?



Carol Goodman - Ravencliffe

Tämä piti säästää myöhemmälle, mutta niin se vain tuli tartuttua Goodmanin Blythewood-sarjan kakkosaan. Pitäisikin tarkistaa, joko kolmas on julkaistu vai vieläkö odotellaan.

Kirja jatkoi nuoren Avan tarinaa Blythewoodin tyttökoulussa, joka on kuin... no, tyttökouluversio Tylypahkasta. Ei aivan suoraan, mutta aika läheltä liippaa. Tarinakin on Harry Potter -vaikutteita syönyt, mutta puettu kuitenkin sen verran uusiin vaatteisiin, ettei kyllästymisilmiötä pääse tapahtumaan.

En oikein tiedä, mitä kirjasta voisi sanoa spoilaamatta juonta. Tykkäsin siitä tosi paljon ja viimeiset luvut tuli ahmittua vauhdilla. Kaikissa lukemissani Goodmanin kirjoissa tuntuu olevan hitusen tahmea alku (siitä huolimatta, että tapahtumia ja toimintaa riittää), mutta loppupuoli taas on niin liukasta menoa, etteivät sivut meinaa pysyä sormissa, kun niitä jo on kääntämässä. Myös Ravencliffestä tuli sama fiilis.

Odottelen siis sarjan viimeistä osaa ja pohdiskelen, tarttuisinko vielä johonkin toiseen Goodmanin kirjaan. Ehdotuksia saa heittää alle, mutta Inkubus-sarja ei minuun iskenyt.


Eija Lappalainen & Anne Leinonen - Hiekkasotilaat

Heh, piti tämäkin kirja itse asiassa säästää syksymmälle, mutta kesäkuu paljastui lankeamuksen kuukaudeksi ja ahmaisin Hiekkasotilaat heti Ravencliffen perään. Hiekkasotilaat on myös trilogian kakkososa eikä kyllä yhtään hävinnyt ensimmäiselle (Routasisarukset). Erityisesti pidin maailman kuvauksesta, se kun teki suorastaan kateelliseksi.

Myös hahmot olivat taas mielenkiintoisia ja vaihtelevat näkökulmat toimivat. Tosin joissain kohdissa ne olivat rasitekin, kun samat tapahtumat kerrottiin useampaan otteeseen, mutta eri hahmojen näkökulmasta. Ymmärrän, että näin saatiin kaikki näkemykset keskenään tasa-arvoisiksi ja lukijalle avattua tarinaa syvemmin, mutta silti pieni puutumus meinasi pariin otteeseen iskeä. Ei kuitenkaan niin pahasti, että olisin kirjan hylännyt, sillä tarina itsessään on hyvin mielenkiintoinen ja haluan nähdä, mihin se päättyy.

Routasisaruksissa Utu oli ehdottomasti suosikkihahmoni ja pidin hänestä nytkin aika paljon. Kirjan loppupuolella hän alkoi kuitenkin kasvaa sellaiseen suuntaan, että koin ärtyväni. Hyvä merkki, toimiva hahmo siis. Tässä kirjassa suosiooni luikertelivatkin sitten enemmän Huria ja Samir, mutta haluan kyllä tietää kaikkien kohtalot.

Säästän kuitenkin Konejumalat syksymmäksi. Täytyy tässä välissä nyt lueskella vähän muutakin, vaikka sormet hieman syyhyäisivät kyseisen kirjan suuntaan.

27. kesäkuuta 2015

Mökillä

Tämän viikonlopun suunnitelmissa oli kirjoittamista ja pelaamista. Jälkimmäistä siksi, etten ole kunnolla ehtinyt pelata koko kesäkuun aikana, vaikka peleistä olen kirjoitellutkin. Ja edellistä tietenkin siksi, ettei kirjoittamattakaan voi olla.

Pelaaminen kuitenkin taas jäi, kun M ehdotti, että lähtisimme mökille. Aika harvassa ovat ne kerrat, kun olen mökkeilyä vastustanut eikä tämä ollut yksi niistä. Sää ei ole oikein vielä tänä vuonna suosinut eikä mökille siis olla päästy, joten pitihän tämä virhe korjata.



Ihan ei kyllä vieläkään kesäkelit ole vaan lämmin vaatetus tuli tarpeeseen. Onneksi pakkasin flanelihousut ja villasukat matkaan. Sentään paksua hupparia en ole tarvinnut vaan olen pärjäillyt ohuemmalla. Tosin voi olla, että illalla tai yöllä se paksumpikin tulee tarpeeseen.

Kaikista eniten nauttisin siitä, jos mökillä saisi olla ihan kahdestaan, mutta menee mökkeily isommassakin seurueessa. Anoppi ja appi ainakin ovat ihan harmitonta seuraa eivätkä nuo mökkinaapurit ole onneksi nyt pitäneet itsestään kovin suurta meteliä. Yksi niistä tosin tykkää jutella lokeille, mutta tällä hetkellä lokkeja ei ole ollut näköpiirissä, joten onpahan sitten pysytellyt hiljaa sekin tyyppi.

Jonkin verran on tullut kirjoitettua ja vielä on tarkoitus raapustella vähän lisää. Mökillä kirjoittamisessa on ihan oma tunnelmansa. Ympäristössä ei ole kaupungin ääniä vaan saa sulkeutua kauas sivistyksen kakofoniasta, olla ihan rennosti ja nauttia kauniista maisemista samalla, kun kuljettaa tarinaa eteenpäin.

Ainoa häiriötekijä on tietysti muut ihmiset. Tuttu porukka on oppinut siihen, että viihdyn hyvin pöydän ääressä tietokoneeni kanssa seurustellen, mutta tokikaan en voi kieltää muita elämästä omaa elämäänsä. Eli siinä mielessä puhetta ja astioiden kolinaa riittää ympärillä silloin, kun ei täällä kahdestaan olla. Se tarkoittaa, että kirjoittaminen sujuu ehkä hitusen hitaammin kuin kotona, mutta aika hyvin olen oppinut sulkeutumaan omaan kuplaani.

Odotan jo kovasti kesälomaa, koska se tarkoittaa enemmän mökillä vietettyjä kirjoituspäiviä. Tietokoneen takomisen lomassa on kiva käväistä saunassa, pulahtaa paljuun tai järveen ja grillailla makkaraa. Kotona tauot ovat yleensä hieman tylsempiä.

Tykkäättekö te muut kirjoitella mökkiolosuhteissa vai onko jokin muu paikka paljon parempi?

24. kesäkuuta 2015

Valletta, Malta


Maltan reissusta alkaa olla jo kuukausi, joten olen pahasti jäljessä näiden postausten kanssa, mutta kyllä näitä täältä tippuu hiljalleen.

Loman aikana kävimme kaksi kertaa maan pääkaupungissa Valletassa. Ensimmäinen kerta osoittautui hieman huonoksi, koska se ajoittui sunnuntaille. Malta on hyvin katolinen maa, joten kaikissa kirkoissa oli jumalanpalvelus meneillään, kaupat olivat kiinni ja suuri osa muistakin paikoista. Onneksi sentään sotamuseo ja ravintoloita oli aukikin.

Toinen kerta oli sitten reissun loppupuolella ja silloin pääsimme myös anopin riemuksi pyörähtämään kaupungin kirkoissa. Itse kun en kirkkoihmisiä ole ja noita oli tullut reissun aikana jonkin verran jo nähtyä, olin ehkä hieman väsähtänyt niitä katselemaan. Siis ovathan katoliset kirkot todella upeita, mutta noh... kaikkeen kyllästyy.











Alkuun kiertelimme ihan vain kaupungilla. Valletan kadut ovat melko kapeita, mutta autoliikennettä ei ollut mitenkään erityisen paljon... varsinkaan silloin sunnuntaina. Aivan alueen ytimessä on myös kaksi samansuuntaista kävelykatua, joilla luonnollisesti sai pööpöillä ihan rauhassa.

Kuvailin pikkukatuja ja jonkin verran rakennuksia, joista valtaosa oli rakennettu jonkinlaisesta kalkkikivestä. Ovet ja ikkunanpielet olivat monesti värikkäitä: kirkas vihreä, punainen ja sininen olivat suosittuja värejä. Tykkäsin tästä tyylistä kovin, vaikken ehkä Suomessa omaan asuntooni haluaisikaan tuollaisia yksityiskohtia. Tuohon ympäristöön ne istuivat.

Puistoja ei ainakaan tuolla alueella ollut, mutta sinne tänne oli istutettu puu tai pari. Osa oli täydessä kukassa, mikä tietysti oli kaunista katseltavaa. Varsinkin ensimmäisenä päivänä tuli ahmittua silmillä ympäristöä, toisella kerran sitten katseltiin myös katukauppiaiden ja kauppojen tarjontaa enemmänkin. Tosin taisin ostaa Valletasta vain porukoille tuliaisiksi tuulikellon.










Sunnuntain pääkohteeksi muodostui sotamuseo. Osittain ihan siksi, että se oli harvoja auki olevia paikkoja, osittain siksi, että se haluttiin joka tapauksessa nähdä. Alkuun pikkuisen ehkä nihkeilin sitä, mutta se osoittautui oikein mielenkiintoiseksi paikaksi. Huomasin kuitenkin taas, että siinä, missä kaikki kivikaudesta antiikin kautta aina 1800-luvulle asti on kiinnostavaa, minun mielenkiintoni katoaa jonnekin maailman sotien kohdalla. En tiedä, mistä se johtuu. Sama ilmiö on tapahtunut jo peruskoulussa ja muissakin museoissa. Maailman sota -kiinnostukseni rajoittuu Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaan.

Sotamuseo tarjosi kuitenkin läpileikkauksen Maltan sotahistoriaan pidemmältä aikaväliltä ja kyllähän siitä jaksoi kiinnostua. Pelkästään jo entisessä linnoituksessa kulkeminen oli kiehtovaa ja aloinkin jo mielessäni sijoitella työn alla olevan tarinan tapahtumia sinne tänne. Luulen, että tuosta linnoituksesta otetaan vielä paljon vaikutteita.

Museossa esiteltiin myös erilaisia vaatteita, haarniskoita ja aseita. Tosin oli siellä myös autoa ja moottoripyörää, mutta tässä kohtaa en jaksanut niitä kovin perusteellisesti tarkastella.

Lipun hinnalla pääsi myös esitykseen, jossa museon seinille heijastettiin videota ja samalla kuljettiin eri tilojen läpi. Videoilla Maltan ritariksi pukeutunut opas avasi sotahistoriaa ja kertoi linnoituksen rakentamisesta eri aikakausina. Minusta esitys oli hyvin toteutettu ja parasta siinä oli kulkea hämärissä käytävissä linnoituksen sisäosissa. Siellä ei tosin kuvattu, joten tämän paremmin en oikein pysty jakamaan kokemusta kanssanne. Käykää siis testaamassa itse, jos Maltalle joskus matkustatte.










Toisen visiitin pääjuttu sitten olivat kirkot, kuten jo kerroinkin. Katolisten kirkkojen koristukset ovat varsin prameita, varsinkin jos on Suomessa tottunut katselemaan luterilaisia versioita. Osaan kirkoista oli pääsymaksu, osaan pääsi ilmaiseksi sisään, mutta sitten taas kuvaaminen saattoi maksaa erikseen. Salamaa ei kuvatessa saanut käyttää, mutta sehän on varsin yleistä myös museoissa. Ilmeisesti salamavalo voi jollain tapaa vaurioittaa kuvattavia kohteita.

Vaikka kunnioitan hienoa rakentamista, kirkot tosiaan alkoivat jo loppumatkasta haukotuttamaan enemmän kuin ihastuttamaan. Maltalla on joka tapauksessa hyvät mahdollisuudet tutustua lukuisiin upeisiin kirkkoihin, mikäli sellainen kiinnostaa. Ja epäilemättä joku toinen voi niistä saada enemmän irti.



Toisena Valletta-päivänä lähdimme lopulta lautalla Sliemaan, jossa kävelimme vähän katuja edestakaisin, kävimme syömässä ja pyörähdimme muutamassa kaupassa. Mitään kovin mielenkiintoista siellä ei oikein ollut. Tosin ilmeisesti alueelta olisi löytynyt suuri ostoskeskus, mutta osa porukasta oli jo sen verran väsähtänyttä, että se jätettiin väliin. Itse olisin siellä voinut vieraillakin.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Valletassa oli kivoja kävelykatuja ja kohokohtana toimi sotamuseo. Kirkkoja oli paljon, mutta ne eivät minua oikein kiinnostaneet. Näkemisen arvoisia ne silti ovat.

23. kesäkuuta 2015

Ikävä yllätys

Tänään tuli opiston uutiskirje, jossa kerrottiin, että seuraavan lukukauden kurssit on nyt katsottavissa ja ilmoittautuminen alkaa elokuussa. Tietenkin kiireesti menin tutkimaan, miten sitä syksyllä taas opiskellaan.

Ja sitten kävi näin...


Opiskelusuunnitelmissani oli japanin jatkokurssi ja luova kirjoittaminen. Japanin opettajammehan vaihtuu syksyllä, kuten kerroin jo aiemmin. Tämä pelkästään on minulle kova pala, koska uuden opettajan tunneilla en taas saa suutani auki ja taistelen ahdistuksen kanssa, kunnes ehkä huhtikuuhun mennessä olen päässyt asian kanssa sinuiksi.

No, en silti halua japanin opiskelusta luopua, joten kävin katsomassa tarkan ilmoittautumispäivämäärän, kurssin hinnan ja opiskelukerrat. Yksi niistä menee Desucon Frostbiten päälle, mutta se ei ole maailmanloppu. Jos opettaja ei siirrä kertaa (suosittelisin kyllä siirtämään, koska suurin osa ryhmästä on conissa :P), olen sitten silloin pois ja teen hommat kotona.

Seuraavaksi menin tsekkaamaan luovan kirjoittamisen. Syksyn kohdalla tuli ensimmäinen nielaisu, sillä yksi kerta menee päällekkäin japanin kanssa. Ajattelin sen olevan vielä soviteltavissa jotenkin, mutta siirryin sitten katsomaan kevään tunteja. Yhtä kertaa lukuun ottamatta kaikki tunnit menevät japanin kanssa päällekkäin.

Ei siis mitään mahdollisuuksia käydä onnistuneesti molemmilla kursseilla. Vaikka vaihtaisin ruokatauolla ryhmää, ei homma toimisi. Molemmat kurssit kärsisivät poukkoilusta.

Tässä kohtaa on pakko tehdä kipeä valinta. Fakta on, että kirjoitettua saan kotona omalla ajalla. En tarvitse opettajaa ruoskimaan minua eteenpäin. Sen sijaan japanin opiskelu on siinä pisteessä, että ilman opettajaa eteneminen on tuskaisaa. Tarvitsen osaavan ihmisen apua. Ja missään lähialueella ei mene toista samantasoista kurssia, joten vaihtoehtoa ei ole.

Ilmoittaudun japanin kurssille. Muu ei tule kysymykseen. Otan tässä tietoisen riskin, koska ryhmämme toteutuminen on vaarassa. Tarvitsemme lisää opiskelijoita, jotta minimivaatimus edes saadaan kasaan. Jos ryhmä ei toteudu, minulla ei ole kumpaakaan: ei japania, ei luovaa kirjoittamista. Tulee löysäily vuosi ja kielitaito rapistuu. Ahdistava ajatus.

Katsoin vielä toisen kunnan kurssitarjonnan. Luovaa kirjoittamista ja Tarinakertoja -kurssia olisi sielläkin tarjolla. Näissä kursseissa on vain se vika, että ne ovat arki-iltaisin. Edellinen menee joka torstai syyskuusta alkaen ja jälkimmäinen joka toinen maanantai. Ne alkavat sen verran myöhään, että joutuisin töiden jälkeen tappamaan aikaa pari tuntia kaupungilla ja olisin vasta iltaysiltä kotona (toki voin kysyä, saanko tehdä töissä iltaa kyseisinä päivinä, mutta ainakaan maanantaisin se tuskin onnistuu).

Olen aina ollut huono sitoutumaan harrastuksiin, jotka ovat säännöllisesti kerran viikossa. Koen sen rajoittavan vapauttani liikaa. Lisäksi olen maailman huonoin tekemään arki-iltaisin muuta kuin menemään kotiin puuhastelemaan omiani. Pelkään siis, etten jaksa käydä kurssia loppuun ja vien paikan joltakulta, joka olisi jaksanut.

Toisaalta vaakakupissa painaa se, että kyse on kirjoittamisesta. Se on mielekästä ja miellyttävää puuhaa, joten pitkä päivä ja myöhäinen kotiintulo ei välttämättä ole maailman kamalin asia.

Vai onko sittenkin? Jaksaisinko oikeasti?

En tiedä. Onneksi ilmoittautuminen on vasta elokuussa, joten ehdin pohtia asiaa. Tällä hetkellä tekisi mieli vain hakata päätä seinään, mutta ehkä tämä vielä iloksi muuttuu.

21. kesäkuuta 2015

Syrjähyppy

Viime aikoina en ole ehtinyt kirjoittaa TL:a niin paljon kuin haluaisin. E3-messut ja parit muut pelijutut ovat vieneet melkoisesti vähäistä vapaa-aikaani, mikä tarkoittaa, että Level up!:n puolelle on tulossa juttua, kunhan saan kursittua sekavat ajatukseni kasaan. Samalla tämä blogi on saanut levätä hiljaisuudessa ja Wordin puolellakaan ei juuri ole tapahtunut. Välillä mietin, onko minulla liikaa miltei työstä käyviä harrastuksia, mutta toistaiseksi en halua luopua mistään.

Noh, juhannusvapailla olin joka tapauksessa päättänyt jatkaa TL:n parissa. Sitten tapahtui jotain mystistä. Parina yönä nukkuminen oli jo ollut vaikeaa, koska jostain alitajunnan syövereistä ilmoille tunki kaikenlaista kummaa. Jotain pyrki esille, vaikken ollut sellaista pyytänyt.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että eilen en edes avannut TL:n tiedostoa vaan aloin suoltamaan Wordiin jotain ihan muuta.


Kävin päivän aikana vanhempien luona kyläilemässä, istuin reilut pari tuntia autossa ja katselin animeakin, mutta silti onnistui paukuttamaan Wordiin 5014 sanaa. Sitä ei ole tapahtunut aikoihin. Valvoin myös ennätyksellisen myöhään, koska en vain malttanut mennä nukkumaan. Tiesin sen olevan huono idea, joka kostautuu viimeistään maanantaina, mutta joskus on vain pakko kirjoittaa. Viisi minuuttia yli puolenyön pakotin itseni irti koneesta, vaikka olisin voinut jatkaa edelleen.

Tämän vimmaisen inspiraation täytyi olla juhannustaikaa.

Tekstin laadusta ei ole takeita tai oikeastaan mistään muustakaan. Nyt se mokoma kuitenkin huutelee minulle ja vaatii lisää huomiota. En tiedä, mitä tämä on. TL:a minun pitäisi naputella ahkerasti ja olin niin vakaasti myös päättänyt, mutta sitten tämä rakkauslapsi vain pulpahti jostain.

Tämä on luultavasti hetken huumaa, kummallista kesäihastusta, vähän kuin syrjähyppy pitkän suhteen aikana. Yleensähän sellaista pidetään pahana, mutta onko se sitä tässäkin tapauksessa? Ehkä aivoni tarvitsevat vaihtelua, ehkä minun on saatava tehdä villisti mitä huvittaa, jotta voin taas pakertaa sitä varsinaista projektia.

Toisaalta vähän syyllistän tästä itseäni. Pakoilen vastuuta ja velvollisuutta kirjoittamalla sellaista tarinaa, jonka suhteen ei ole deadlineja, ei määrättyjä suuntaviivoja tai yhtään mitään muitakaan rajoitteita. Onhan se nyt niin turkasen paljon helpompaa kuin tarkan suunnitelman seuraaminen. Vai onko?

Minulla ei edes ole TL:n kanssa mitään isompaa ongelmaa. Joitain ratkaisemattomia juonikuvioita on leijumassa kyllä, mutta tekstiä syntyy tasaisella tahdilla, kun tiedoston vain ehdin avaamaan. Suhteemme on siis erittäin hyvä ja tasapainoinen. Sen sijaan tämä syrjähyppyni aiheuttaa tällä hetkellä sydämentykytyksiä ja saa ajan katoamaan, kun uppoudun sen pariin.

Ehkä tätä juttua ei kannata ylianalysoida. Taidan vain katsoa, kauan fiilis kestää ja nauttia siitä, että tekstiä syntyy. Kun roihu sitten laimenee, TL on varmasti odottamassa minua.

13. kesäkuuta 2015

Bugibba, Malta


Kuten olen jo aiemmin blogissa maininnut, vietin toukokuun viimeisen viikon Maltan ihanissa maisemissa. Emme olleet M:n kanssa alun perin tällaista matkaa suunnitelleet, mutta appi ilmaisi haluavansa juhlistaa 60-vuotisjuhliaan tällä tavoin, joten eipä siitä kieltäytyäkään voinut. Samalla päätin käyttää reissun hyväkseni myös muussa mielessä ja kerätä kuvien avulla taustamateriaalia tällä hetkellä työn alla olevaan tarinaan. Reissu olikin todella inspiroiva ja ihana.

Aikaisemmat matkapäiväkirjat olen kirjoitellut päivä kerrallaan, mutta tällä kertaa ajattelin käsitellä aihetta paikkakunta / kaupunki vuorollaan. Hotellimme sijaitsi Bugibbassa, Qawrassa, joka sijaitsee St. Paul Bayssa, joten tuolla alueella tuli vietettyä aikaa päivittäin.

Ostimme lentokentältä sukkulabussikyydin Qawraan. Se paljastui tilataksiksi, mutta eipä tuo haitannut. Kyytiin tuli reilusti muutakin porukkaa, joten matkustus oli hieman ahdasta enkä kamalasti tykännyt, kun jouduin yksin tuntemattoman miehen viereen istumaan, mutta hengissä ollaan. Matka kesti kai kolmisen varttia ja samalla ehti jo vähän tähystellä upeita maisemia. Kuvia en kuitenkaan tuossa vaiheessa ottanut.

Asuimme Sunny Coast Resort Clubilla, joka sijaitsi aivan merenrannassa. Hotellilla oli myös kaksi uima-allasta ja poreammetta. Appivanhemmat kävivätkin näistä nauttimassa lähes joka ilta, me kaivoimme uikkarit esiin peräti yhtenä iltana. Ei olla oikein allasihmisiä, joten uimiset jäivät vähiin. Sitä paitsi toisessa altaassa oli kylmää vettä, en minä sellaisessa halua lillua.

Meillä oli kaksi huoneistoa käytössämme, kumpikin merinäköalalla, mikä oli loistava valinta. Silmä lepäsi, kun parvekkeelta tuijotteli ulos.

Emme kuitenkaan heti saaneet molempia huoneita käyttöön, vaan jouduimme odottamaan toista parisen tuntia. Kävimme siis virkistäytymässä matkustamisen rasituksilta appivanhempien huoneistossa, ennen kuin menimme hetkeksi ihmettelemään kaupunkia ja ostamaan mm. vettä ja muuta tarpeellista.



Ylemmässä kuvassa vilahtaa hotellin uima-allas, alemmassa on kadunpätkää, joka myös näkyi ikkunasta. Osa rakennuksista oli ihan kauniita, osa aika tylsiä, mutta eipä tuo erityisemmin haitannut.

Alueella ei ollut juuri muuta kuin ravintoloita ja turistikrääsäkauppoja, jotka olivat yllättävän edullisia. Näistä tulikin tehtyä ostoksia ja parina iltana kävimme myös lähistöllä syömässä.




Olipa vuorokaudenaika mikä tahansa, näkymä hotellista oli ihastuttava. M nappasi meille kuvat päivällä, illalla ja aamulla. Ihan pimeimpään yöaikaan ei tainnut kuvaa tulla otettua. Minusta on ihanaa, kuinka alueen tunnelma vaihtuu ajan mukaan, kun taivat on eri värinen ja valoja joko on tai ei ole.







Huoneisto oli käytännössä kaksio. Siihen kuului keittiö-olohuoneyhdistelmä, makuuhuone ja kylpyhuone. Keittiössä olisi kevyesti pystynyt valmistamaan ruokaa, mutta eihän me nyt lomalla sellaisia, silloin on mukavampi mennä valmiiseen pöytään. Edes aamupalaa ei kokkailtu itse vaan käytiin hotellin alakerrassa syömässä brittiaamiaista. Ei muuten hetkeen tee mieli paistettuja nakkeja, kananmunaa tai pekonia.

Tila oli kalustettu ihan mukavasti, mutta mattoja olisin ehkä kaivannut, sillä lattiat olivat todella kylmät. Onneksi saatavilla oli tohvelit, joten varvasparkani selvisivät shokista. Ajoittain oli silti villasukkia ikävä.

Alkuun erillinen makuuhuone tuntui kovin turhalta, mutta olihan se toisaalta ihan mukava. Kylppäristä tykkäsin myös hyvin paljon ja ammeessa tuli lojuttua useammin kuin uima-altaassa. Hotellien ammeet ovatkin yksi lomareissujen parhaista puolista. Voi autuus, kun saa lölliä lämpöisessä vedessä ja lukea kirjaa. Harmi, ettei sitä voi tehdä kotona.








Kuten kuvista näkyy, palmuja ja rantaa riitti ihasteltavaksi. Aivan rannikon tuntumassa ei tosiaan ollutkaan sitten juuri muuta katseltavaa, koska turistikauppojen tarjonta oli aika äkkiä nähty. Ei sillä, että se huonoa olisi ollut, mutta se nyt on samanlaista kaupasta toiseen.

Kun rannasta sitten lähti kaupunkiin päin, tuli vastaan kivoja kauppoja, joissa pyörähdimme parina päivänä. Ostospostauksen tein kuitenkin jo aiemmin, joten en ala enää uudestaan kaupoista höpöttää.

Bugibban alueella tuli vietettyä lähinnä hengailuaikaa ilman sen suurempia päämääriä, joten siitä ei ole kovin suureellista kerrottavaa. Viimeisenä päivänä vierailimme kuitenkin Maltan kansallisessa aquariumissa, joka sattui tuolla samalla niemellä sijaitsemaan.








Aquariumin sisäänpääsymaksu oli melkoisen korkea, mutta löysin Valletan turisti-infosta alennuslippuja, jotka käytimme ja pääsimme sisään kolme euroa halvemmalla per pää. Varsinainen aquariumi sijaitsi kellarikerroksessa ja siellä oli tietysti hyvin hämärää, jotta akvaarioihin näki kunnolla sisälle. Maltalla taisi olla luokkaretkiaika menossa, sillä samaan aikaan meidän kanssamme paikalla oli myös joukko koululaisia.

Kalat olivat... no... kaloja. Nimet eivät jääneet mieleen sitten millään, mutta osa kiinnosti enemmän ja osa vähemmän. Eniten minua kiinnosti mustekala, sillä sellaista en ollut nähnyt aiemmin, samoin hait olivat vekkuleita. Onnistuneita otoksia oli todella vaikea saada hämärän valaistuken ja kaarevien akvaariolasien vuoksi. Asiaa ei tietysti auttanut, että osa kaloista liikehti varsin vikkelästi.

Aquarium oli optimaalinen viimeisen päivän kohde, sillä se sijaitsi kävelymatkan päässä hotellista ja oli mukavan rauhallinen. Matkaväsymystä oli tuolloin jo ilmassa, joten tämä kohde ei vaatinut kovin aktiivista otetta. Sen kuin tuijotteli kaloja ja käveli eteenpäin. Myönnettäköön, etten jaksanut lukea kaikkia kylttejä enkä katsoa dokumenttivideoita, vaikka sellaisiakin olisi ollut tallella.

Kuvasin myös yhdestä hauskasta pikkukalasta videon. Tässä olkaa hyvät: