Toukokuun kirjat

Toukokuukin on lähes kokonaan ohitse, joten on aika esitellä, mitä kirjoja tuli tällä kertaa luettua. Tein tämän vuoden ennätyksen ja kahlasin läpi neljä teosta. Kaksi niistä tosin oli niin lyhyitä, että ne voisi laskea yhdeksi, mutta kuitenkin.

Luku-urakkaa auttoi viikon lomailu ilman kunnollista nettiyhteyttä ja tietokonetta. Rehellisesti on myönnettävä, että iso osa vapaa-ajasta menee tässä koneen ääressä joko tekstiä naputellen tai netissä surffaten silloin, kun en pelaa tai ulkoile. Vaikka luen päivittäin jotain, tulee kirjojen parissa viihdyttyä pidempiä hetkiä, kun nettiyhteydet eivät ole käytössä.




Eija Lappalainen ja Anne Leinonen - Routasisarukset

Päädyin hankkimaan tämän kirjan (ja sen jatko-osat) kokoelmaani luettuani Kummallisen kirjoittajat. Kirjailijat kertoivat siinä Routasisaruksiin luomastaan maailmasta, ja sitä kautta sitten kiinnostuin myös tarinasta. Alkuun se vaikutti ihan perinteiseltä dystopiajutulta, jossa syntyvyyttä säännöstellään ja eletään maailmanlopun jälkeisessä maailmassa. Jossain kohtaa kuitenkin tarina nappasi niin tiukasti otteeseensa, ettei jo turhankin tuttujen elementtien mukana olo haitannut.

Loppujen lopuksi kliseet eivät edes olleet niin kliseitä kuin oletin. Routasisarukset todisti aika hyvin, että kliseisten elementtien käyttäminen ei haittaa, jos sen tekee hyvin. Mielestäni kirjassa oli aivan omanlaisensa tunnelma. Sen lisäksi pidin sekä hahmoista että maailmasta erittäin paljon. Jokaiseen henkilöhahmoon oli panostettu ja he kaikki tuntuivat eläviltä, joskaan kaikista ei vielä saatu kovin paljon tietoa. Uskoisin tiedon kuitenkin lisääntyvän tarinan edetessä.

Maailma puolestaan on elävä ja mielenkiintoinen, suorastaan kadehdittavan hyvin luotu. Sitä tosin osasinkin jo odottaa Kummallisen kirjoittajista löytyvän artikkelin pohjalta. Routasisaruksia tuli luettua vähän opiskelumielessä, mutta samalla tarinasta tuli myös nautittua. Tuplahyöty siis.


Liisa Cay Pasila - Kun Lun

Kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran viime syksynä luovan kirjoittamisen kurssilla. Eräs kurssilaisistamme oli erittäin ihastunut siihen ja kertoi, kuinka vaikea kirja oli ylipäätään saada käsiin. Satuin sitten eräällä kirjakauppavisiitillä törmäämään siihen sattumalta ja päätin sen ostaa.

Kun Lun ei ollut minulle aivan niin avatava elämys kuin puheista olisi voinut päätellä, mutta hyvä kirja se oli joka tapauksessa. Eräs henkilö sanoi, ettei pitänyt sen lennokkaista fantasiaosuuksista, mutta itse en tällaisia oikeastaan löytänyt. Tai kai se riippuu tulkinnasta. Itse näin Kun Lunin nimen omaan uskonnollisena valaistumistarinana. Uskonnolliset kertomukset voidaan kuitenkin tulkita myös fantasiaksi, joten siinä mielessä sekään näkemys ei ole väärä (kiinnostaisi kyllä tietää, sanoisiko kyseinen henkilö esim. Raamatusta samoin).

Pidin Kun Lunissa erityisesti kerrontatyylistä ja hahmojen sisäisestä matkasta, joka oli lopulta tärkeämpi kuin tarinassa tehty varsinainen matka. Pieneen kirjaan oli saatu paljon asiaa ja monia kerroksia, joista kaikkia tuskin edes yhdellä lukemalla huomasin.

Minulle Kun Lun ei noussut elämäni kirjaksi, mutta suosittelen sen lukemista oikein lämpimästi. Se on aikasi arvoinen eikä vie sitä edes paljon.


Miyamoto Musashi - Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys

Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys on myös alelaarista tehtyjä satunnaisia löytöjä ja asustellut luettavien pinossa melkoisen kauan. Kyseinen kirja on alun perin kirjoitettu 1500-luvun Japanissa ja sen on joku jenkki kääntänyt englanniksi. Suomeksi se on käännetty englannista, joten käännösvirheiden mahdollisuus on hienosti tuplattu.

Kirjan alkuun (jenkki)kääntäjä on kirjoittanut pitkähkön Japanin historiaa käsittelevän saatteen, joka oli lopulta se kiinnostavin osuus. Ahmaisin sen yhdessä illassa, kun loppuihin sivuihin sain menemään huomattavasti enemmän aikaa. Varsinainen kirja käsittelee taistelustrategioita ja siinä käydään läpi muun muassa sopivia asentoja eri tilanteisiin ja miekan oikeaoppista pitelyä.

Niin paljon kuin Japaniin liittyvät jutut minua kiinnostavatkin, tuli uni aikaisin iltoina, jotka taistelin tämän kirjan kanssa. Sanoisin, että kokonaan en enää lue uudestaan. Hakuteoksena tuota voi kuitenkin käyttää, jos joskus intoudun kirjoittamaan esimerkiksi samuraitarinan.


Michael Crichton - Nyt

Lomareissulle lähti mukaan Michael Crichtonia (otin tosin mukaan myös Tokyo Storyn, mutta sain sitä edistettyä vain yhden luvun, koska se on niin kamalaa kuraa). Nyt on roikkunut hyllyssäni melkoisen pitkään, mutta jostain syystä jäänyt lukematta. Se sijoittuu nykypäivään ja keskittyy siirtogeenitekniikan vaaroihin ja geenipantenteihin. Hahmoja kirjassa on niin paljon, että jouduin usein miettimään, kuka on kuka, mutta varsinaista tarinankerrontaa se ei silti haitannut.

Minulla kesti melko kauan saada kiinni Nytin punaisesta langasta. Alkuun se näytti olevan vain kokoelma eri ihmisten kohtaloita ja yksittäisiä tarinoita, mutta hiljalleen ne lähtivät kaikki punoutumaan yhteen. Ehdin kuitenkin jo miettiä, eikö juttu olisi toiminut paremmin novellikokoelmana, joten ehkä se juonenpää olisi voinut tulla hieman aiemmin esiin.

Joka tapauksessa tarina oli sen verran koukuttava, että se tuli lopulta ahmaistua viikossa (n. 450 sivua), mitä en ole pitkään aikaan onnistunut tekemään. Loma tietysti auttoi, mutta jos kirja olisi ollut tylsä, olisin varmasti keksinyt muitakin tapoja viihdyttää itseäni (olihan minulla koko ajan mm. 3DS matkassa ja valitsin kuitenkin lukemisen tyhjien hetkien viihteeksi).

Nyt oli ennen kaikkea kannanotto geenitutkimuksen nykytilaan ja siihen, mihin se voi pahimmillaan johtaa. Vaikka kyseessä oli fiktiivinen kertomus, sillä oli sen verran todellisuuspohjaa, että se nostatti niskavillat pystyyn kaikessa karmivuudessaan. Kirja ei silti ollut pelkkää pelottelua vaan joukkoon mahtui lämminhenkisiä hetkiä, jotka antoivat uskoa ihmisyyteen. Suosikkihahmoikseni nousivat kuitenkin ehdottomasti siirtogeeninen papukaija Gerard, joka uskoi olevansa ihminen, ja ihmispanssi (ihmisen ja simpanssin siirtogeeninen yhdistelmä) Dave, joka oli todella suloinen persoona.

Crichtonin kerronta piti taas kerran otteessaan viimeiselle sivulle asti. Täytyy siis ryhtyä kartuttamaan kokoelmaa herran kirjojen osalta. Varmasti hyllystä puuttuu vielä jokin hieno yksilö.

Kuin joki ja meri

Viime aikoina olen pohtinut paljon omaa kirjoittamistani ja erityisesti niitä kirjoittamisen lajeja, joita olen päässyt käyttämään. Luultavasti (verkkojulkaisuun menevän) artikkelin ja romaanin kirjoittamisen erilaisuus on kaikille selkeää keskikesän taivas, mutta päätin hyödyntää pohdintani ja pukea sen blogikirjoituksen muotoon.

Pyöriteltyäni asiaa mielessä tulin siihen tulokseen, että artikkeli ja romaani ovat kuin joki ja meri. Kumpikin koostuu samasta aineesta, mutta on hyvin erilainen. Joki muodostuu pienistä puroista, jotka kulkevat vakaasti eteenpäin. Se on sidottu uomaansa, vaikka voi joskus tulvia. Samalla tavalla artikkeli on sidottu omiin rajoituksiinsa ja uomaan, johon se pyritään palauttamaan, jos tulva uhkaa.

Meri taas on valtava, syvä ja täynnä salaisuuksia. Sen uumenia ei kaikkia edes välttämättä pääse tutkimaan. Laajuudessaan se voi tuntua jopa hallitsemattomalta, mutta silläkin on rajansa, joita se ei ylitä. Koen romaanin samalla tavalla laajana kokonaisuutena, jota ei aina voi täysin tuntea. Tarina on syvempi kuin ensi vilkaukselta näyttää.

Näiden vertausten lisäksi mieleeni tuli myös konkreettisia eroja. Joku muu voi kokea asiat toisin, mutta nämä asiat ovat minulla pulpahtaneet pintaan artikkeleja ja romaanimittaista tekstiä kirjoittaessa.  Kokemukseeni eittämättä vaikuttaa se, etten toimittajahommissa juurikaan pääse valitsemaan, mistä ja milloin kirjoitan. Jollakulla tilanne voi olla toisin.

1. ero: Aihe


Kuten sanoin, artikkeleita kirjoittaessani en saa poimia halumiani aiheita vapaasti vaan ne annetaan minulle. Aihepiiri on rajattu, mutta sen sisällä voin kirjoittaa erilaisia juttuja. Se, mitä aihepiirin osa-aluetta jutuissa milloinkin korostetaan, sanellaan ylhäältä päin ja minä vain pyrin parhaani mukaan toteuttamaan toiveet. Käytännössä saan siis kasan materiaalia ja purskautan sen ulos uudessa muodossa, joka joko hyväksytään tai ei.

Romaanin aiheen saan päättää itse. Olen joskus yrittänyt kirjoittaa romaanimittaista tarinaa toisten sanelemien ehtojen mukaan, mutta huomasin pian, että intohimo tekemiseen puuttui täysin. En sano, että sitä on aina itsevalittujen aiheidenkaan kohdalla (mikä on normaalia), mutta valmiiksi ojennettu juonikaavio ja hahmot töksähtivät aivan eri mittakaavassa. Vapaus valita oma aihe on siis minulle tärkeä osuus romaanimittaisten tarinoiden kirjoittamisessa.


2. ero: Aikataulu


Artikkelia kirjoittaessa on olemassa tiukka deadline. Jutun pitää olla valmis tiettynä päivänä, kenties jopa tiettyyn kellonlyömään mennessä, sillä painokoneet lähtevät jylläämään eikä sitä odotella. Tämä siis, jos julkaisu tapahtuu paperisessa muodossa. Verkkojulkaisun aikataulu voi olla vähän joustavampi, mutta silloinkaan aikaa ei ole rajattomasti.

Kun taas kirjoitan romaania, määritän aikatauluni itse (ainakin tässä kohtaa, kun kustannussopimusta ei ole ja kukaan ei siis ylhäältä päin sanele mitään). Päätän, kirjoitanko joka päivä vai kerran viikossa, milloin pidän tauon ja koska pitäisi olla valmista. Maailma ei lopu, jos deadline siirtyy jostain syystä, eikä ole edes esimiestä, joka asiasta huomauttaisi.

Kyse on kaksiteräisestä miekasta. Kun tekstiä tuottaa tiukalla aikataululla, ei ajattelulle jää aina riittävästi sijaa, mikä voi johtaa helppoihin ja jopa huonoihin ratkaisuihin. Toisaalta aikataulu myös pakottaa irtautumaan tekstistä pian eikä lauserakenteita voi miettiä loputtomiin.

Väljä aikataulu voi sen sijaan johtaa löysäilyyn. Tällä hetkellä romaanikäsikirjoitukseni deadline on elokuun viimeinen päivä. Se tuntuu olevan vielä kaukana, joten paineita ei ole. Viime vuonna samanlaisella setillä kirjoitinkin sitten elokuussa lähes joka päivä hikihatussa ja väänsin samaan aikaan cosplay-asua. Siinä kohtaa aloin kyseenalaistaa, onko minulla vapaa-aikaa ollenkaan. Tekstin tuottaminen oli kaikkea muuta kuin herkkua. Tällä kertaa pyrin olemaan viisaampi ja en pidä viikonmittaisia taukoja välissä (paitsi yhden minusta riippumattomista syistä, siitä joskus toiste).


3. ero: Taustatyö


Kuten jo aiemmin sanoin, artikkeleihin minulle usein annetaan kasa materiaalia pureskeltavaksi. Toisaalta osan hankin myös itse. Otan selvää jutun kohteesta internetin ja haastatteluiden kautta. En erityisemmin pidä ihmisten haastattelemisesta, mutta uskon kehittyväni siinä aikaa myöten. Haastatteluiden ja muun materiaalin pohjalta kasaan sitten luomuksen, jota lähdetään työstämään eteenpäin.

Yhtälailla romaaniin täytyy tehdä taustatyötä, mutta materiaali ei ole aina yhtä helposti löydettävissä. Fantasiaa kirjoittaessa iso osa tulee ihan oman pään syövereistä, mutta tarvitaan myös erilaisten legendojen, tarustojen ja historian tutkimusta. Joskus on selvitettävä asioita myös käytännön kautta, vaikkei ihan kaikkea toki kannata mennä kokeilemaan.

Myös romaanikäsikirjoitusta varten tulee toisinaan jututettua ihmisiä, mutta sitä en koe samalla tavalla epämiellyttäväksi kuin haastatteluja. Tämä johtunee siitä, että omasta tuttavapiiristä löytyy monen alan osaajia, joilta on ihan luontevaa kaverisuhteen merkeissä kysellä kaikenlaista. Haastateltavat taas ovat minulle vieraita, joten jännitän huomattavasti enemmän heidän tapaamistaan.


4. ero: Editointiapu


Kun kirjoitan töissä artikkeleja, on editoijia tarjolla kiitettävästi. Joukkoon kuuluvat vähintään esimies, verkkopalvelusta vastaava henkilö ja pari toimittajaa. Heidän lisäkseen teksti yleensä käy myös asianomaisilla tarkistettavana. Kaikilta ei välttämättä tule editointiehdotuksia, mutta osalta niitä tulee hyvinkin paljon. Usein he osaavat tarttua kohtiin ja asioihin, joita en itse ole tullut ajatelleeksi.

Apu on enemmän kuin tervetullutta, sillä kaikkea ei voi huomata itse. Etenkään silloin kun tekstin joutuu puskemaan ulos tiukassa aikataulussa, ei minun aivokapasiteettini riitä omien mokien analysointiin. Tarvitsen jonkun alleviivaamaan ne punakynällä. Parasta on se, että osa porukasta tulee tekstin kanssa keskustelemaan siitä, mikä ei toimi ja pohtimaan kanssani korjausvaihtoehtoja. Tosin toki osa korjauksista ei ole ehdotuksia vaan lähinnä ilmoitusluontoinen asia, joka sitten hoidetaan.

Romaanikäsikirjoituksen kanssa on vähän toisin. Esilukijoiden löytäminen ei ole ihan helppoa ja jos lupautujia löytyykin, kaikki eivät lopulta sitoudu. Ymmärrän sen hyvin, sillä hommasta ei makseta palkkaa ja elämässä on paljon muutakin kuin minun tekstini. Onneksi kirjoittavia kavereita on jonkin verran ja heidän kanssaan voi kätevästi tehdä diilejä tekstien vaihdosta. Lisäksi M kuuntelee mieluusti tarinani luettuina, jolloin mokat osuvat yleensä jommankumman korviin ja niiden korjaamisesta voi keskustella.


5. ero: Julkaisukanavat


Artikkelien kanssa minun ei tarvitse miettiä, missä, milloin ja miten saan tekstini julkaistua. Kanavat ovat jo olemassa ja tällä hetkellä niitä on kolme: verkkosivu, paikallislehden verkkopalsta ja erään yhdistyksen jäsentiedote. Minun velvollisuuteni on lähettää teksti oikeaan aikaan oikeille tahoille, jotka sitten hoitavat sen eteenpäin. Helppoa ja vaivatonta näin minun näkökulmastani.

Romaanin kanssa on toisin. Vaihtoehtoja kuitenkin on. Voin halutessani lähettää tekstin kustantajalle. Läpipääsy on kuitenkin kokonaan toinen juttu, sillä suuret kustantajat taitavat tällä hetkellä olla aika nihkeitä spefin suhteen. Pienkustannuspuolelta voisi olla paremmat mahdollisuudet. Näiden lisäksi voisin julkaista omakustanteen, mutta siihen on sijoitettava sievoinen summa rahaa eivätkä taskuni pullistele tällä hetkellä ylimääräisiä euroja. Sen sijaan e-kirja voisi nollabudjettinsa vuoksi ollakin realistinen vaihtoehto.

Julkaisukanavan löytyminen ei kummassakaan tapauksessa vielä tarkoita, että joku lukisi tekstin. Veikkaan kuitenkin, että artikkelille lukijoita löytyy hieman helpommin. Teksti on lyhyttä ja tiivistä sekä sisällöltään sellaista, että sen luulisi (tai ainakin toivoisi) kohderyhmäänsä kiinnostavan. Tällä hetkellä viimeisintä kirjoittamaani juttua on tilastojen mukaan jaettu Facebookiin 36 kertaa ja Twitteriin 3. Ei se paljon ole, mutta jotain kuitenkin. Olisi tosin kiva tietää myös, kuinka monta klikkausta nuo jaot ovat tuottaneet.

Romaanikäsikirjoituksesta ei tietysti vastaavia lukuja ole olemassa. Sen on tiettävästi lukenut 3-4 ihmistä kokonaan ja yksi kuunnellut. Voi olla, että joku muukin on tekstin kahlannut läpi, mutta sana ei ole kiirinyt minun korviini saakka. Joka tapauksessa oikeaa vertailua voidaan tehdä vasta todellisen julkaisun jälkeen.


Joten..?


Joki ja meri ovat tällä hetkellä elämässäni läsnä hyvin vahvasti. Joki kuuluu osaksi palkkatyötäni ja tykkään kyseisestä osuudesta erittäin paljon. Ei työssäni muutenkaan ole erityistä vikaa, mutta kun pääsen kirjoittamaan, huomaan olevani sillä maaperällä, jolla haluankin. Minua ei haittaisi, vaikka työni joskus painottuisi enemmän tähän osuuteen ja vähemmän niihin muihin.

Meri sitten kuuluu vapaa-aikaani. Se on vähintäänkin ajatuksissani joka päivä, vaikka aina en ehdi asetella sormia näppäimistölle. Tutkailen ympäristöäni ja etsin ratkaisuja kinkkisiin kohtiin, lueskelen lähdeteoksia tai kahlaan läpi Wikipedia-artikkeleja. Joskus vain pohdiskelen hahmojen elämää ja maailman tapahtumia. Viikottain pyrin löytämään aikaa myös varsinaiselle kirjoittamiselle, teksti etenee tällä hetkellä tasaiseen tahtiin, meri laajenee.

Välillä on kuitenkin kiskottava itsensä kuivalle maalle. Joki vie helposti mennessään ja mereen voi hukkua. Siksi välillä on hyvä vaeltaa metsään ihmettelemään puita tai kaupunkiin viettämään aikaa ihmisten kanssa. Sen jälkeen jaksaa taas paremmin pulikoida vedessä ja näkeekin kirkkaammin, kun savi ja hiekka ovat laskeutuneet takaisin pohjalle tauon aikana.

Huhtikuun kirjat

Huhtikuun teemaksi kirjojen osalta muodostui historia erilaisilla elementeillä höystettynä. Oli maagisempaa, karskimpaa ja romanttisempaa menoa, mutta kaikki yhtä maittavaa. Tuli myös taas luettua sekä suomeksi että englanniksi, mikä ei sekään varmasti ole huono asia.

Fiktion lisäksi ahmin loppuun yhden kirjoitusoppaan, joten kirjasaldo nousi tämän kuukauden osalta peräti neljään. Tavoitetasohan on ollut kaksi kirjaa kuukaudessa eli voin olla tyytyväinen itseeni. Ei tämä tietysti mikään kilpailu ole, mutta olen jo muutaman vuoden verran ollut tyytymätön siihen, miten vähän kirjoja olen ehtinyt lukea. Siksi on mukava huomata, että ehdin sittenkin... vaikka joskus on ehkä tullut lukemisen takia nipistettyä hitusen yöunista.



Paula Havaste - Maaren, shamaanien sukua

Olen aiemmin lukenut Lapinmaa-sarjasta Kymmenen onnen Annan, joka oli tavallaan ihan mielenkiintoista luettavaa, mutta toisaalta hitusen puuduttavaakin. Se ei siis iskenyt kultasuoneen minun kohdallani. Siksi tartuin Maareniin hieman epäröiden (ja ne kaksi muuta kirjaa välistä puuttuvat edelleen kokoelmastani). Tämä tarina kuitenkin tempaisi minut mukaansa välittömästi ja piti otteessaan aivan loppuun asti.

Annan ongelma oli ehkä se, että kirja oli lopulta tavallista, rauhaksiin eteenpäin soljuvaa arkea. Siinä sinällään ole vikaa, mutta minä en vain jaksa lukea sellaista. Kaipaan suurempaa todellisuuspakoa eikä pelkkä arkisen historian kuvaus riitä siihen. Maarenin tarinassa yliluonnolliset elementit ja erikoiset tapahtumat olivat vahvemmin läsnä, joten se vetosi minuun enemmän. Pystyin todella imeytymään tarinaan sisälle.

Miksi näin on? En osaa sanoa. Joskus viihdyin realismin parissa erittäinkin hyvin, mutta nykyisin mieluummin välttelen sitä. Päädyn sitä aina toisinaan lukemaan, mutta koen tarvitsevani tähän hetkeen jotain aivan muuta. Omassa työssä joutuu olemaan ajanhermolla ja tietoinen uusista yhteiskunnallisista käänteistä, arjen ikävätkin asiat ovat monesti todella läsnä... kenties sen takia tarvitsen nyt nimenomaan kirjallisuutta, joka repäisee minut jonnekin ihan muualle, paikkaan, jossa ongelmat ovat erilaisia, eeppisempiäkin. Maaren oli sen verran lähellä, että pystyin samastumaan häneen, mutta samalla riittävän kaukana omasta arkitodellisuudestani, että pystyin aidosti nauttimaan lukemisesta.


Michael Crichton - Pirate Latitudes

Crichtonin kirja on ollut hyllyssä pitkään. Jostain syystä olen myös kyseisen teoksen ostanut nimen omaan englanniksi, vaikka käsittääkseni tuo on käännetty suomeksikin. Ei tosiaan ole selkeää muistikuvaa, miksi näin olen toiminut, mutta ehkä sitten rahat ovat olleet ostoaikaan tiukilla ja enkkuversio halvempi. En ihmettelisi.

Alkuun vähän epäröin, että mahtaako lukemisesta tulla mitään. Jostain syystä taas pelkäsin englannin olevan liian vaikeaa minulle, mutta ei se kyllä ollut. Lukeminen sujui ihan mallikkaasti ja nopeammin kuin olin arvioinut. Asiaa toki auttoi Crichtonin toimiva kerronta ja mukaansa tempaava tarina. Olen fanittanut piraatteja pikkutytöstä, joten senkin takia luin innolla.

Kirjasta tuli vähän sama fiilis kuin Black Sails tv-sarjasta. Sen sijaan esim. Pirates of the Caribbeanista oltiin varsin kaukana. Kuvaus tuntui realistiselta ja henkilöhahmot olivat uskottavia, sillä mustavalkoista hyvä-paha-asetelmaa ei ollut. Kaiken kaikkiaan kokonaisuudesta jäi hyvä maku suuhun ja olisin mielelläni lukenut lisääkin. Valitettavasti Crichtonilta ei ole enää vastaavia tai muitakaan tarinoita tulossa, mutta ehkä sitä joku kerta törmää johonkin muuhun hyvään piraattitarinaan.


Kummallisen kirjoittajat - Opas fiktiivisen maailman luomiseen

Tämä kirja on ollut luettavana jo pitkään. Olen lueskellut sitä enemmän tai vähemmän aktiivisesti, mutten missään nimessä säännöllisesti. Kummallisen kirjoittajat on suunnattu erityisesti spefiä kirjoittaville, joten siinä käytiin läpi sellaisiakin asioita, joihin ei välttämättä tavallisessa kirjoitusoppaassa törmää. Ainakin itselleni tuli lukiessa tunne, että opas oli suunnattu juurikin minulle. Toisaalta ei sen lukemisesta varmasti haittaa olisi realismia kirjoittavallekaan.

Kirja antoi paljon pohdittavaa, mutta nosti ajoittain myös epätoivon pintaan. Ryhdyin välillä miettimään, onko minusta oikeasti tähän urakkaan ja entä, jos ei olekaan? Kirjoittamatta jättäminen ei ole vaihtoehto, joten kai se on vain katsottava, mihin sen kanssa lopulta päädyn.

Toisaalta kirja tarjosi myös hyviä ohjeita ja kasapäin lukuvinkkejä. Ensimmäiseksi laitoin tilaukseen Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen kirjoittaman Routasisarukset, Hiekkasotilaat ja Konejumalat. Kävin myös läpi kirjan lopussa olevat kirjalistat. Osan teoksista olenkin jo lukenut, mutten läheskään kaikkea. Tosin voi olla, etten ihan jokaiseen suositukseen silti tartu, koska aika on rajallista.

Kaiken kaikkiaan käteen jäi kirjan pohjalta paljon. En vielä edes työntänyt sitä hyllyyn vaan jätin pöydälle pyörimään, jotta siihen on helppo tarttua tarvittaessa uudestaan kirjoittamisen lomassa.


Kristiina Vuori - Siipirikko

Olen aiemmin lukenut Kristiina Vuorelta Näkijän tyttären, josta tykkäsin joitain pieniä juttuja lukuun ottamatta. Kun sitten satuin edullisesti löytämään Siipirikon, lähti se välittömästi mukaan ja tulikin aika nopeasti luettua.

Siipirikon tunnelma oli ajoittain hyvin synkkä ja päähahmot, Selja ja Aijo, eivät aina olleet kovin pidettäviä. Olin kyllä vahvasti heidän puolellaan tarinan moninaisissa käänteissä, mutta välillä minun olisi tehnyt mieli vain ravistella heitä ja kiljua "Puhukaa nyt, prkl!". Tosin jos nämä kaksi olisivat osanneet puhua keskenään ja selvittää välinsä heti alkuun, olisi ainakin puolet tarinasta jäänyt kertomatta.

Tykkäsin kirjasta paljonkin, joten voi olla, että Vuoren teoksia tulee hyllyyn hankittua vielä lisää. Bongasin itse asiassa viikolla kauppareissun aikana pari muutakin. Taitavat mennä piakkoin ostoslistalle siis.