6. helmikuuta 2015

Käänteinen ikäkriisi

Olin aika yllättänyt, kun minulle ei iskenyt kamalaa vanhenemiseen liittyvää kriisiä viime vuonna, vaikka 30 täytinkin. Toki sitä aina välillä mietti, miten paljon se nyt onkaan, mutta yllättävän kivuttomasti tuo kuitenkin meni. Sen sijaan nyt olen törmännyt yllättävään ilmiöön omalla kohdallani.

Tiedättehän ne tyypit, jotka ovat juuri täyttäneet 18 vuotta ja ovat hyvin kettuuntuneita, jos samassa kaupassa jo toista kertaa kehdataan kysyä paperit, koska "kyllähän teidän nyt täytyy nähdä, että mä olen sentään jo kuukauden ollut täysikäinen"?

Terveisiä ikuiselta teiniltä ^_^V
Noh, nyt olen huomannut olevani itse tuossa pisteessä (onneksi en noin pahana) näin hienosti 31-vuotiaana. Ei, en saa hepulia, jos kaupassa tai Alkossa kysellään papereita, mutta joissain muissa tilanteissa huomaan ärsyyntyväni, kun minua pidetään nuorempana kuin olen. Tuossa muutama kuukausi sitten sain kuulla olevani niin nuori, etten voi vielä tietää mitään asiasta X (aiheesta päätellen minua veikattiin korkeintaan yläaste-/lukioikäiseksi). Tällä viikolla oma esimies oli listannut minut alle 30-vuotiaiden työntekijöiden joukkoon ja oli todella hämmentynyt, kun huomautin asiasta.

Nuo ovat asioita, jotka pistävät otsasuonen nykimään. Onneksi esimies ei kuitenkaan dissannut minua olettamansa iän perusteella (toisin kuin tuo toinen puhuja), mutta kyllä tuo silti sai miettimään.

Positiiviselta kannalta tästä voisi vetää johtopäätöksenä minun olevan niin nuorekkaan näköinen, että ihmiset hämääntyvät. Kääntöpuolena on vain se, etten tule tietyissä tilanteissa otettua aikuisena ja päätöskykyisenä yksilönä. Väistämättä tässä pohtii, kuinka usein ihmiset ajattelevat mielipiteistäni, että olen vain niin nuori ja siksi kyseistä mieltä ja kyllä ne aatokset siitä muuttuvat, kun ikää tulee lisää.

En kiistä, etteikö ajatusmaailma tästä vielä muokkautuisikin. Niin on käynyt vuosien varrella ja tulee käymään jatkossakin. Sehän kuuluu asiaan. Minulla on kuitenkin harrastuksia ja näkemyksiä, jotka eivät johdu iästäni vaan persoonastani enkä haluaisi, että niihin suhtaudutaan "nuoruuden haihatteluina".

Mietinkin tuossa yksi päivä, pitääkö tässä värjätä hiukset tummanruskeiksi, leikata ne lyhyemmiksi ja vaihtaa silmälasit tylsempiin. Täytyykö uusia vaatekaapin sisältö ja siirtyä omasta tyylistä ns. tavisaikuistyyliin (mitä se ikinä onkaan)? Pitääkö luopua pelaamisesta, cosplaysta, fan fictionin kirjoittamisesta ja omista uskonnollisista / poliittisista näkemyksistä ja siirtyä katsomaan Salkkareita ja Putousta sekä liittyä kirkkoon? Sittenkö olisin oikeasti kolmekymppinen?

Hetken päästä heräsin ja tajusin, miten pahalta kaikki tuo tuntuisi. Enhän se olisi minä ollenkaan vaan joku muu. Kun kerran pukeudun asiallisesti ja työhöni sopivasti, miksi ihmeessä minun pitäisi vaihtaa omasta mielestä tylsemmät vaatteet päälle? Ja Aira Samulinkin värjää hiuksensa juuri niin kuin häntä huvittaa, miksen minä voisi? Toisekseen, mitä se kuuluu kenellekään, jos mieluummin pelaan kuin tuijotan tv:tä tai jos kirkossa käymisen sijaan sytytän kynttilän kotialttarille? Tai jos äänestyslippuukkeeseen kirjoitan numeron, joka antaa äänen minulle tärkeän puolueen ehdokkaalle, vaikka joku nyt pitääkin puoluetta teinien mulle kaikki heti nyt -pelleilynä?

En minä ole mikään nuori kapinallinen, olen kolmekymppinen, aikuinen kapinallinen, jos kerran kapinallinen pitää olla. Silti toivoisin, ettei minun tarvitsisi korjata toisten näkemyksiä iästäni. Siellä kassalla alkoholia ostaessa se on ihan ok, mutta kun avaan suuni olisi mukavaa, että minut otettaisiin vakavasti.

Tiedän, että on typerää edes kriiseillä tällaisesta asiasta. Silti huomaan hetkittäin pohtivani, pitäisikö minun muuttua jotenkin. Ehkä kuitenkin on parempi hyväksyä se, että muutoksia kyllä tulee ajan saatossa ikävuosien kertyessä. On kuitenkin typerää yrittää väkisin muuttaa omaa sisintä ja sen ulkoista ilmaisua vain muiden vuoksi, kun en kuitenkaan vahingoita olemisellani ketään.

Nyt kun vielä saisin tuon taottua oikeasti päähäni. On okei olla kolmekymppinen eri tavalla kuin toiset. Erilaisia ne toisetkin ovat, osa vain piilottaa sen paremmin.

2 kommenttia:

  1. Näin jotenkin itseni tässä tekstissä, voimakkaasti. Siinä on joskus puolensa, että pidetään nuorempana kuin on, mutta välillä se ottaa vain ja ainoastaan kupoliin. Mua pidetään edelleen perheen nuorimpana lapsena, selkeästi, koska asun vielä kotona, ja musta se on ehkäpä typerin juttu ikinä. Mulla on siihen omat syyni ja mielestäni hyvät sellaiset, enkä ole kotiin jäämässä, vaan oikeasti haluan muuttaa omilleni ja teen töitäkin sen eteen. 4 vuotta nuorempi pikkuveli asuu omillaan tyttöystävänsä kanssa ja tälle puhutaan kuin aikuiselle ihmiselle, mua kohdellaan kuin teiniä. Ei se kivalta tunnu, että mua ihan selvästi pidetään max. 16-vuotiaana ja hoetaan että "sitten kun tuosta vähän vielä kasvat ja näet elämää", tietämättä mitä kaikkea olen oikeastaan jo nähnyt. Toki, olen vielä nuori ja alle 30, mutta odottaisin silti kunnioittavampaa käytöstä. Oot silti oikeassa sanoessasi, että ensisijaisesti pitää kuitenkin elää elämäänsä omana itsenään eikä mukautua muottiin vaan siksi että toiset kohtelisivat eri tavalla. Epämiellyttäväähän se on, mutta musta oikeasti vahvoja ovat just ne, jotka pitävät kiinni omasta persoonastaan ja nauttivat täysin rinnoin kaikesta mitä tekevät, niin kuin me videopeleistä, sarjakuvista jne. Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta c:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on tosi kurjaa, jos oma perhekin asennoituu niin, että on nuorempi kuin oikeasti on. Niiden kun nyt voisi olettaa kohtelevan sen iän mukaan ainakin. Ulkopuolisten voi välillä olla vaikea päätellä ikää, kun ulkonäkö voi kuitenkin hämätä... mutta on se silloinkin keljua, jos saa tuollaisia "kyllä sä siitä vielä kasvat ja alat ymmärtää asioita" -palautetta ihan syyttä suotta -___-

      Tämä on varmaan sellainen juttu, jonka kanssa jokainen muottiin sopimaton saa kamppailla. Stereotypiat iän mukaisesta käyttäytymisestä ja ulkonäöstä tuntuu istuvan melkoisen vahvassa.

      Poista