20. tammikuuta 2015

Sosiaaliahdistus

Minulla ei ole mitään diagnoosia sosiaalisten tilanteiden pelkoon, paniikkihäiriöön tms. enkä ole aikeissa sellaista mennä lääkäriltä pyytämään. Tästä huolimatta törmään aina ajoittain siihen, että sosiaaliset tilanteet aiheuttavat minulle suunnatonta ahdistusta.

Tämänkertaisen ahdistuksen aihe on M:n kaverin tapaaminen. Tähän päivään mennessä en ole tavannut yhtään hänen sellaista kaveriaan, jota en olisi tuntenut entuudestaan. Nyt kuitenkin M:n lukioaikainen kaveri otti yhteyttä ja mokomat sopivat kahvitreffit meille. Toki olisin voinut painua illaksi vaikkapa shoppailemaan, mutta eikös siedätyshoito ole paras lääke ongelmiin? Ehkä...

Oikeasti aika harva ihminen on kamalan pelottava, mutta silti löydän itseni tilanteista, joissa en kykene sanomaan mitään. Puheenaiheet karkaavat, ennen kuin ehdin niin tarttua ja jos yritän osallistua, soperran jotain niin käsittämätöntä, ettei kukaan oikein saa siitä kiinni. Se on noloa ja lisää ahdistusta entisestään sekä nostaa kynnystä yrittää uudestaan.

Erityisesti tämä ongelma esiintyy yksityiselämäni puolella. Sukulaisia on kamala tavata, koska en keksi heidän kanssaan puhuttavaa, saati sitten M:n sukulaisten kanssa. M:n perhe on onneksi jo niin tuttu, että voin olla oma kurja itseni (ja välillä olen tosi kurja, anteeksi siitä!). Kaksi viikkoa Japanissa tuolla porukalla teki ihmeitä, kyllä siinä aika monta muuria romahti alas. En kuitenkaan voi jokaisen serkunkumminkaiman kanssa lähteä kaukomatkalle kahdeksi viikoksi rentoutuakseni heidän seurassaan. On vain sinniteltävä satunnaisten tapaamisten läpi ja toivottava, ettei kukaan kiinnitä minuun suurempaa huomiota.

Hassua tässä on se, että töissä olen erilainen. Tapaan lähes päivittäin uusia ihmisiä eikä se ole ongelma. Toki joskus jännittää, muttei niin paljon, että menisin lukkoon. Työkavereidenkin kanssa pystyn kommunikoimaan ihan järkevästi ja olemaan ajoittain jopa eri mieltä. Tosin isot, koko talon palaverit ovat minulle kauhistus. Ne ovat ok, jos voin olla vain vastaanottamassa tietoa, mutta ahdistus, unettomuus, vatsavaivat ja ties mikä seuraa, jos tiedän, että siellä pitäisi esimerkiksi esitellä jotain työjuttua... varsinkin, jos joudun tekemään sen yksin. Sama koskee koulutusten vetämistä. Onneksi pääosa työstä ei kuitenkaan ole noita kahta.

Töissä on vapaa-aikaan verrattuna kuitenkin se ero, että voin aina vetäytyä työroolini taakse. Minulla on lähes valmis käsikirjoitus, jonka pohjalta pystyn myös tarvittaessa improvisoimaan. Asiakkaat eivät näe todellista minua, vain kaikuja siitä. Teen työtä kyllä omalla persoonallani, mutta olen aina roolissa. Vapaa-ajalla minun taas pitäisi olla oma itseni eikä työntekijä X, jolloin iskee epävarmuus ja kummalliset pelot. Vieraille puhuminen on vaikeaa... ja joskus jopa niille sukulaisille tai omille kavereille.

En tiedä, pääsenkö vaivasta koskaan eroon. Kun ihmiset tulevat tutuiksi, tilanne yleensä helpottuu, mutta siihen menee paljon aikaa. Uusiin ihmisiin tutustuminen on myös stressaavaa ja kuluttavaa, joten en alituiseen hakeudu tällaisiin tilanteisiin. En siis saa kamalasti harjoitustakaan. Toisaalta, miksi tekisin ehdoin tahdoin vapaa-ajastani epämiellyttävää? Se on kuitenkin tarkoitettu kivoihin asioihin, arjen pyörittämiseen ja rentoutumiseen. Ehkä näin on ihan hyvä?

2 kommenttia:

  1. Mulla on niin sama! En tiedä mikä ihme siinä ihmisten kohtaamisessa on niin pelottavaa mutta aina mua vaan ujostuttaa ja en keksi mitään sanottavaa koska pelkään sanovani jotain typerää ja monesti haluaisin sanoa jotain mutta kun olen miettinyt asiaa päässäni ja todennut, että kyseisen asian voi sanoa ääneen on aihe jo usein vaihtunut.. :D

    On siis tuskaa aloittaa uudessa koulussa tms. koska olen niin ujo tutustumaan ihmisiin. Ainahan niitä kavereita on kuitenkin löytynyt mutta alkuvaihe on tuskaa....

    Töissä taas yllättävä kyllä uskallan puhua paremmin tuntemattomille, ehkä se on juuri se työroolin tuoma turva? En minä mikään suupaltti ole ja työkavereille puhuminen alkuun ujostuttaa mutta asiakkaille uskaltaa jotenkin puhua reippaammin kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paha tosiaan sanoa, mistä tuo oikein johtuu. Ehkä sitä vain on jotenkin muita hitaampi sosiaalisissa tilanteissa. Tai sitten taustalla on jotain itsetuntojuttuja... tästä varmaan voisi vetää vaikka minkälaiset keittiöpsykologia-analyysit :D

      Mä en ole koulussa onnistunut solmimaan kunnollisia kaverisuhteita sitten yläasteen ja työkaveritkin on ihan vain työkavereita... mutta onneksi noita ihmissuhteita on muuta kautta tullut rakennettua, niin ei tarvitse kaikkea vapaa-aikaa ihan yksinään viettää.

      Työrooli tosiaan vähän turvaa selustaa. Kai se tuo tietynlaisen asiantuntijuuden ja sitä kautta sitten osaa olla varmempi ja reippaampi. Ekat työviikot uudessa paikassa on tosin ihan kamalia, kun mitään ei vielä tiedä eikä osaa.

      Poista