Pohdintaa omasta kirjoittajaminästä

Lauantaina oli taas pitkästä aikaa luovan kirjoittamisen kurssia. Vaikka teimme kirjoitusharjoituksia, tällä kertaa parasta antia minusta oli ihan teoriapuoli. Puhuimme kirjoittajan minästä ja siinä esiintyvistä arkkityypeistä sekä luovan prosessin eri vaiheista. Tietyllä tavalla olen nämä asiat tietänyt, mutten ehkä tiedostanut, sillä uutena ne eivät tulleet ja tulivat kuitenkin. Onko tässä järkeä?

Itseanalyysointi on minusta mielenkiintoista, vaikka se voi joskus olla myös raskasta. Siksipä ajattelinkin pohdiskella tätä aihepiiriä vähän enemmän kuin mitä kurssin tiimoilta oli mahdollista. Osasyy tähän on myös se, etten koe halua avautua kurssilla niin kovin paljon, koska suullinen ilmaisuni on mitä on, enkä halua ryöstää toisten aikaa omilla pohdinnoillani. Jos raapustan ajatukseni blogiin, voi jokainen ihan itse päättää, paneutuuko niihin vai ei... ja ilmaisuni on fiksumpaa tällä tavoin. Kaikki voittavat.

Opettajamme esitteli luovan kirjoittajan sisällä elävät arkkityypit, joiden olisi hyvä olla jonkinlaisessa tasapainossa. Koska ihmisiä tässä ollaan, täydellistä tasapainoa lienee mahdotonta saavuttaa.

Arkkityypit ovat shamaani, kylähullu, tuomari ja virkamies. Shamaani on heittäytyjä, joka antautuu tekstin vietäväksi, kylähullu kokeilee mitä tahansa eikä tunne turhia rajoja, tuomari taas asettaa näitä joko eettis-moraalisista tai muista syistä ja virkamies huolehtii aikatauluista, järjestyksestä ja muusta vastaavasta. Kuulostaa selkeältä kokoonpanolta.

Shamaaniminä

Tällä hetkellä suhteeni shamaaniin on vähän horjuva. Pidän tästä puolesta itsessäni hyvin paljon, mutten ole tavoittanut sitä täydellisesti. Veikkaan tämän johtuvan siitä, etten ole aikoihin suhtautunut mihinkään tarinaan niin intohimoisesti, että olisin kyennyt täydellisesti heittäytymään siihen.

Viimeisin tarina, jossa shamaanini pääsi kunnolla irti, oli Projekti S. R.. Sen jälkeen on ollut hieman hiljaisempaa. Toisaalta tuota orinaalia kirjoittaessa ole innokkaita hetkiä, mutta sen loppupuoli oli ihan raakaa työtä. Ehkä en siis vain muista sitä shamaanihetkeäni sen kanssa, varsinkaan nyt, kun kaikki on vain editointia, editointia, editointia?

Silloin kun shamaanini pääsee vauhtiin, tekstiä voi tulla hurjia sanamääriä päivässä. Jälkeen päin joutuu toki korjailemaan, mutta se ei haittaa, sillä fiilis on mieletön ja kaikki sujuu. Haluaisin päästä tähän tilaan useamminkin, vaikkei siinä toki voi jatkuvasti olla. 

Kylähulluminä

Kylähullu kulkee käsi kädessä shamaanin kanssa. Yleisesti ottaen tulen tämän puolen kanssa aika hyvin juttuun, mutta ihan viime aikoina olen ehkä turhaankin välillä rajoittanut tätä. Palaan tähän tarkemmin seuraavassa kohdassa.

En sanoisi, että ideani olisivat välttämättä älyttömän lennokkaita tai jotenkin ihmeellisiä, mutta aika rohkeasti olen kuitenkin kirjoittanut aiheista, jotka minua kiinnostavat... vaikka joku muu ne saattaisi kokea kyseenalaisiksi.

Joskus on oikein ihana tunne kirjoittaa sellaista, mikä saattaisi osalla ihmisistä nostattaa niskavillat pystyyn tai aiheuttaa muuten vain ahdistusta, nolostusta, mitä tahansa. Tietenkään tällä tavoin ei aina synny sitä parasta ja julkaisukelpoisinta materiaalia, mutta ainakin on materiaalia, jota voi sitten muokkailla ja suodatella hienostuneempaan muotoon.

Ja toisaalta joskus olisi ihan terveellistä muistaa, ettei kaiken tarvitse olla yleisesti hyväksyttyä. Vaikka kirjoittaisi viihdekirjallisuutta, taiteellinen vapaus pätee myös siihen. Välillä on hyvä heittää normit romukoppaan ja katsoa, mitä tapahtuu. Tämä on asia, joka minun pitäisi muistaa vielä useammin.

Tuomariminä

Tuomari on minussa nostanut päätään erityisesti siitä lähtien, kun olen saanut anopin ja pari muuta vanhempaa ihmistä lukijalistalle. Yhtäkkiä olen kummasti alkanut miettiä, voinko kirjoittaa näin tai noin, mureneeko näiden ihmisten kuva minusta, jos raapustan jotain tiettyä. Mitäs jos tarinassa hahmojen välinen romantiikka ei jää kädestä pitelyn asteelle? Miten nämä ihmiset suhtautuvat minuun jatkossa?

Nuo ovat inhimillisiä kysymyksiä, mutten pidä siitä, miten ne rajoittavat minua. Ennen kirjoitin sumeilematta vaikkapa isän ja pojan välisestä insestisuhteessa, nykyisin en ihan välttämättä lähtisi koko aihetta käsittelemään. Valitettavasti tuomari vain pyrkii rajoittamaan viattomampiakin aiheita, joten tämä heppu on saatava ruotuun, ennen kuin se estää koko kirjoittamisen kokonaan.

Myös bloggaaminen on vahvistanut tuomarin asemaa. Kun kirjoitan fiktiota, voin aina painottaa sen olevan juuri sitä. Hahmojen ajatukset eivät välttämättä ole minun mielipiteitäni. Kun kirjoitan blogia, kirjoitan itsestäni ja ajatuksistani. Jos joku pillastuu teksteistäni, se osuu vielä paljon henkilökohtaisemmalle alueelle kuin fiktiota kirjoittaessa.

Toisaalta ehkä blogin parissa tuomarille on syytä antaakin hieman enemmän valtaa kuin kylähullulle. Ihan kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen eikä edes kirjoittaa julkiseen levitykseen. Sen sijaan fiktion puolella haluaisin taas antaa enemmän tilaa shamaanille ja kylähullulle, saattaisin nimittäin saada jotain hienoa aikaan.

Virkamiesminä

Virkamies tuli minussa esiin hienosti loppukesästä 2014, kun iskin itselleni deadlinen originaalin ensimmäisen version suhteen. Sen piti olla paketissa 31.8.2014 eikä selityksiä hyväksytty. Se taisi olla kasassa paria päivää aikaisemmin, vaikka osa päivistä oli silkkaa tuskaa, kun töiden jälkeen oli tiedossa lisää töitä Wordin parissa.

Tuo onkin niitä harvoja kertoja, kun olen onnistunut pitämään kiinni itse asettamastani deadlinesta. Jos minulle asetetaan raja ulkopuolelta, sitä on helpompi noudattaa, koska joku muu tavallaan valvoo asiaa. Itsehän voi löyhätä aikarajoituksia, jos tuntuu, että tökkii... ja voi, olen siinä liian taitava.

Toisaalta välillä aiheutan itselleni ansan määrittelemällä, miten paljon minun pitäisi kirjoittaa missäkin ajassa. Sitten teksti ei sujukaan, joten istun koneen ääressä ja tuijotan Wordia yhden illan, sitten toisen ja kolmannen, kunnes kiroan sitä, että olisi kaikkea tekemistä, mutten voi tehdä mitään, koska pitää kirjoittaa.

Ei näin. Minun kai pitäisi löytää deadlineista luistamisen ja itseni liiallisen kurmottamisen väliltä se kuuluisa keskitie, jonka kultaa tiedetään olevan. Jos tekstiä ei yksinkertaisesti tule, ei minun kannata pilata koko iltaa tyhjän näytön tuijottamisella. Voisin esimerkiksi aktivoida aivojani lukemalla jotain. Se olisi huomattavasti fiksumpaa... ja saattaisi jopa herätellä shamaania ja kylähullua.

Tasapaino?

Tässä kohtaa itsestäni tuntuu, että olen hieman hukassa tuolla tuomarin ja virkamiehen vaatimusten kanssa. Hetkellisesti ainakin voisin yrittää painaa näitä kahta taka-alalle ja yrittää saada aktivoitua shamaania ja kylähullua toimintaan. Jos tulos on sitten jotain aivan kaameaa, ei sitä ole mikään pakko esitellä kenellekään, ennen kuin tuomari on sen tarkistanut virkamiehen asettamien ehtojen mukaisesti.

Minun olisi myös hyvä muistaa se, etten koskaan ole ollut tasainen puurtaja kirjoittamisen suhteen. Pystyn asettamaan itselleni näitä "kirjoita 1000 sanaa päivässä" -tavoitteita ja jossain määrin niitä jopa noudattamaan, mutta yleensä se on tuskaa. Toki välillä nämä ovat tarpeellisia raja-aitoja, mutta silloin kun ne eivät ole välttämättömiä, voisin panostaa itselleni luontaisempaan "elä kuin lehmä pellossa" -tapaan. Saa olla päiviä, jolloin en kirjoita sanaakaan, ja toisena päivänä on ihan ok istua koneella aamusta iltaan ja paukuttaa se 3000-6000 sanaa Wordiin.

Jos joskus saan oikeasti kirjoittamisesta itselleni ammatin, joudun ehkä tuota periaatetta miettimään uudestaan. Työkseen kirjoittaminen vaatii raamitusta eri tavalla kuin vapaalla puuhaaminen. Nyt kirjoittaminen on kuitenkin osa vapaa-aikaani, joten ehkä siitä kannattaa tehdä itselle miellyttävää sen sijaan, että rasittaisi itseään liiallisilla vaatimuksilla.

Tämä ei tietysti tarkoita, etteikö minulla olisi tavoitteita. Kyllä niitä on ja pyrin koko ajan niitä kohti. En silti tarvitse minuuttiaikataulua saavuttaakseni haluamani.