30. tammikuuta 2015

Kolmen päivän hiljaisuus

Puhekielto päättyi eilen, mitä jäi käteen?

Olen edelleen kurkkukipuinen ja nuhassa. Kumpikin onneksi hieman hellittänyt otettaan, joten nyt saan jopa nukuttua useamman tunnin kerrallaan. Toissayö meni vielä sellaisissa puolen tunnin ja tunnin pätkissä, viime yönä taisin nukkua jopa kaksi tai kolme tuntia kerrallaan.

Ääni kuuluu jo, mutta se on pieni pihinä. Aion siis jatkaa hiljaisella linjalla. Eilen illalla ja tänään aamulla kylläkin jo kuiskuttelin M:lle aina silloin tällöin (okei, aika paljonkin). Sitten kun alkoi tuntua kurkussa, hiljenin taas hetkeksi. Pitäisi selkeästi vielä malttaa.

Mutta niin, ei tullut tänäänkään mentyä töihin. Sain luvan levätä tämän päivän kotosalla. Maanantaina toivon mukaan olen siinä kunnossa, että pystyn tarttumaan hommiin taas täysipainoisesti, sillä juttuja on kasaantunut tässä viikolla ihan kiitettävä pino. Pelkään, että menetän ääneni uudestaan jo pelkästään soitettavien puheluiden takia. Täytynee ottaa rauhallisesti, jos vielä kurkkua karvastelee.

Hiljaisena oleminen ei yksin ollessa tosiaan ollut mikään ongelma, kuten nyt arvata saattaa. Pari kertaa kokeilin äänen olemusta, mutta muuten olin hiljaa ja istuin tai makasin sohvalla. En kipeänäkään halua mennä päiväksi potemaan sänkyyn, koska sohvalta käsin voi katsoa telkkua tai räplätä konetta eikä kuitenkaan haittaa, vaikka nukahtaisi kesken kaiken. Keittiö ja vessakin ovat hitusen lähempänä kuin makkarista katsoen.

Illat olivat paljon vaikeampia hiljaisuuden suhteen, koska olisin kovasti halunnut jutella M:n kanssa... tai melkein kenen vain, koska olin ollut yksin kotona. Jopa introvertti alkaa kaivata seuraa, kun möllii tarpeeksi omissa oloissaan. Se on varmaan syy siihen, että eilen sitten ratkesin ja aloin höpistä M:lle.

Pyrin nyt viikonloppunakin pitämään juttelut vähäisinä ja puuhastella kaikkea sellaista, mikä ei puhumista vaadi. Pitää yrittää eliminoida kiusaukset.

On ollut jännä huomata, miten paljon minulla on sanottavaa, kun en saa sanoa sitä. Ollaan katsottu leffoja ja sarjoja yhdessä. Sitten M on kommentoinut jotain ja minä olen melkein räjähtänyt omaan kykenemättömyyteeni heittää vastakommenttia ja avata ajatuksiani asiasta X. Meillä on tapana käydä joskus pitkiäkin keskusteluja viihteen kautta nousevista teemoista, mutta nyt niin ei voinutkaan tehdä. Sietämätöntä.

Melkein on käynyt mielessä, että pitäisi kirjoittaa kaikki sanottava ylös ja lahjoittaa M:lle, kun on valmista. Tosin sitä valmista ei varmaan koskaan tulisi, koska yhdestä asiasta tulisi mieleen toinen ja niin edelleen. Seurauksena olisi päättymätön tarina vailla minkäänlaista juonta.

Ehkä nyt vain kärvistelen loppuviikon vähemmällä puhumisella ja pyrin hoitamaan asioita mahdollisimman pitkälle elekielen varassa. Tavoitteena on maanantaille terve kurkku ja kirkas ääni.

29. tammikuuta 2015

Tammikuun kirjat

Ajattelin aloittaa uuden postaussarjan. Vuoden vaihteessa törmäsin jossain (en enää muista missä) lukemishaasteeseen, jossa luetaan 50 kirjaa vuoden aikana. Nykyisillä aikatauluilla sellainen tavoite on minulle mahdoton, joten päätin jättää sen omaan arvoonsa. Päätin kuitenkin, että pyrin lukemaan vähintään kaksi kirjaa kuukaudessa. Viime vuonna tämäkään ei onnistunut, mutta katsotaan, miten naisen käy tällä kertaa.



Anu Holopainen - Ilmeetön mies

Tämän oli itse asiassat tarkoitus olla vuoden 2014 viimeinen kirja, mutta en ihan ehtinyt ajoissa saada sitä loppuun, joten siitä tulikin vuoden 2015 ensimmäinen. Ei siinä mitään.

Ilmeetön mies oli teoksena varsin erilainen kuin aiemmat Holopaiselta lukemani. Toki tämän tiesin jo ennakkoon enkä siis odottanutkaan sen olevan täysveristä fantasiaa. Kirjoitustyyliltään tuttuus kuitenkin tuli vastaan, mikä oli kannaltani hyvä asia, koska kirjan teemat ja yleinen tunnelma eivät olleet ihan makuuni. En sano, että teos olisi ollut huono, se ei vain ollut sellainen, jonka normaalisti valitsisin luettavakseni. Kaipaan ehkä juuri sitä vähän fantskumpaa materiaalia arkipäiviäni piristämään.

Joka tapauksessa Ilmeetön mies oli vaikuttava ja piti otteessaan. Loppuun päästyäni minun oli myös pakko palata taaksepäin ja tarkistaa tapahtumien yksityiskohtia. Pohdittavaakin teos antoi kiitettävästi, joten ei sen lukeminen missään nimessä hukkaan mennyt. Toista kertaa en ehkä silti lukisi.


Arturo Pérez-Reverte - Yhdeksäs portti

Appivanhempien kanssa tuli uudenvuodenaattona katseltua pitkästä aikaa Yhdeksäs portti -elokuva. Se sattui löytymään tallenteena heidän digiboksiltaan ja anopille se oli helppo markkinoida, koska pääosaa näyttelee Johnny Depp. Itse olin katsonut elokuvan viimeksi 2000-luvun alkupuolella ja tykännyt kovasti.

Nytkin elokuva oli hyvä ja katsellessa muistin ostaneeni alkuperäisteoksen joskus vuosia sitten kirjamessuilta tai jostain vastaavasta tapahtumasta. Totesin, että on aika noloa, kun kirja on vuosia lojunut hyllyssä enkä ole sitä edes avannut, joten otinkin sen sitten heti Ilmeettömän miehen jälkeen luku-urakaksi.

Kirja paljastui hyvin erilaiseksi kuin elokuva, mutta ymmärrän oikein hyvin, miksi elokuvassa on laitettu mutkia suoriksi. Jos kirjan sisältöä ei elokuvaan olisi karsittu, olisi tulos saattanut olla aika kaoottinen katsojan näkökulmasta. Kirja ei silti sitä ole ja tarinassa pysyi oikein hyvin mukana. Vilisevät kirjallisuusviitteet synnyttivät halun lukea Kolme muskettisoturia uudemman kerran, mutta voi olla, etten kuitenkaan ihan heti kaiva teoksia hyllystä, koska lukemattomiakin kirjoja on niin paljon.

Tarinan loppu vähän lässähti ja jäi ikään kuin roikkumaan. En oikein tiedä, minkälaista loppua olisin kaivannut, mutta hieman selkeämpi se olisi saanut olla. Sama fiilis jäi myös leffan jälkeen.


J. S. Meresmaa - Mifongin mahti

Sain tämän kirjan syntymäpäivälahjaksi ja olisin ottanut sen heti lukuun, ellei Yhdeksän porttia olisi vielä ollut kesken. Ehdin kuitenkin tähänkin kirjaan vielä tammikuun aikana tarttua. Koska viime vuonna ehdin lukea keskimäärin yhden kirjan kuussa (paitsi lomilla enemmän), olin vähän epävarma, saisinko tämän kokonaan ahmittua tammikuun aikana.

Mutta sainhan minä. Osittain siitä on kiittäminen flunssaa, kun ei ole jaksanut juuri muuta tehdä kuin maata kirja kädessä. Normaalistihan luen sellaista yhden luvun vauhtia per ilta (ja sillä tavoin Mifongin lukemiseen menee ikuisuus).

Mifongin mahti oli minusta vielä parempi kuin kaksi aiempaa osaa. Tykkäsin hahmoista, tykkäsin tarinasta ja tykkäsin jopa kirjan rakenteesta aiempia enemmän. Kirjassa oli juttuja, jotka jäivät harmittamaan, mutta ei siksi, että ne olisivat kirjoitettu huonosti. Ne vain olivat ikäviä, surullisia ja harmillisia.

Samaan aikaan painin kuitenkin oman luomisen tuskan kanssa ja Mifonki oli omiaan pahentamaan sitä. Jostain syystä aloin verrata omaa tekstiä Meresmaahan ja se vasta kivulias prosessi olikin. Meresmaan Mifonki-sarjalla ja minun originaalillani ei ole juuri muuta yhteistä kuin että ne molemmat sijoittuvat kirjoittajan itse luomaan fantasiamaailmaan., joten minun ei pitäisi liikoja ahdistua. Mutta yritän nyt ottaa tästä opiksi ja nauttia kirjoista tuskailemisen sijaan.


Lukemattomien kirjojen pino on vielä valtaisa. En tiedä, mihin tartun seuraavaksi, mutta varmaa on se, etten enää ehdi tammikuun aikana kokonaista kirjaa kahlata läpi. Kuuta on kuitenkin jäljellä vain se pari päivää ja mikään kirjoista ei ole erityisen ohut. Palaan siis kirja-asioihin taas ensi kuussa. Katsotaan, monta ehdin helmikuussa lueskella.

28. tammikuuta 2015

Luovaa prosessointia nuhakuumeessa

Saikulla on aikaa istua koneen ääressä ja naputtaa blogiin kaiken maailman juttuja. Tosin ei tätä sohvalla röhnöttämistä voi oikein istumiseksi kutsua eikä aivotoiminnan laadustakaan ole kovin suuria takeita. Koska en kuitenkaan pysty nyt nukkumaan, ajattelin tehdä jotain edes hyödyllisen suuntaista sen sijaan, että tuijottaisin kattoa ja sirpaloituisin omaan olooni (joka sivumennen sanoen on kauheampi kuin yhdessäkään flunssassa viimeiseen viiteen vuoteen).

Kirjoittajan arkkityyppien lisäksi puhuimme lauantaina luovan prosessin eri vaiheista. Tämäkin on taas niin selvää juttua, että varmaan se on tullut alitajuisella tasolla jo aiemmin tiedostettua, mutten ole varsinaisesti ajatellut asiaa. Kun prosessista lähdettiin puhumaan, tuli oivallus, että noinhan se tosiaan on.

Opettajamme kuvasi luovaa prosessia erilaisilla veden olomuodoilla. Taas kerran ajattelin omaksi ja muiden riemuksi pohdiskella omaa kirjoittamista näiden kautta.

Puro

Puro on pirskahteleva ja nopeakulkuinen, muttei välttämättä kovin selkeä. Tämä on ainakin itselleni hyvin usein se aloitusvaihe. Minulla on idea tai jopa useampi, mutta ne ovat vielä aika hajanaisia. Lähden silti kirjoittamaan ja katson, mihin oikein päädyn. Puro voi nimittäin tehdä myös äkkinäisiä käännöksiä ja johdattaa johonkin ihan muualle kuin alun perin ajattelin.

Tässä vaiheessa on oma viehättävyytensä, sen nopeatempoisuus on kiehtovaa. En silti varsinaisesti pidä purosta, koska inhoan epäselvyyksiä. Minua ahdistaa se, etten vielä tiedä, mihin olen matkalla. Samaan aikaan kyllä nautin tekemisestä, mutta haluaisin kuitenkin siihen lisää selkeyttä. Joskus minua myös rassaa se, kuinka paljon näitä puromuotoisia ideoita pääni pukkaa. Se nimittäin tekee sitä joskus todella tiuhaan tahtiin, eivätkä kaikki jutut sovi samaan tarinaan. Päässäni siis pyörii monta juttua yhtä aikaa ja suurin osa soveltuisi romaanimittaisiksi tarinoiksi.

Järki sanoo, etten voi tarttua 3-5 tarinaan yhtä aikaa, vaikka olisi todella mahtavaa heittäytyä niihin kaikkiin ja katsoa, miten purot lähtevät kehittymään. Sillä tavoin saisin varmasti aikaan monta alkua, mutten yhtään valmista juttua. Sen takia näitä ideoita täytyy vain varastoida. Minulla onkin koneella tallessa useampi luonnostelma, alkuasetelma tms. odottamassa sitä hetkeä, kun pystyn niihin tarttumaan. Voi olla, ettei sellaista koskaan tule, mutta jos tulee, ovatpahan siellä valmiina.


Joki

Joki kulkee tasaisemmin kuin puro. Sillä on selkeä uoma ja päämäärää. Sekin voi kääntyillä, mutta ei niin yhtäkkisesti kuin puro. Se on luotettavampi, turvallisempi ja rauhallisempi. Itselleni se on ehkä paras kirjoittamisen vaihe, koska silloin asiat sujuvat. Mikään ei ole yhtä intensiivistä kuin purovaiheessa, mutta se ei haittaa, sillä jatkuvasti ei voi puhkua innosta. Tasainen tekeminen on oikein hyvä tapa edistää tarinaa.

Aiemmissakin postauksissa mainitun originaalin kohdalla tätä jokivaihetta oli oikeastaan viime keväästä sinne elokuun loppuun. Puro-osuus jäi todella pieneksi alkuvuoden sykäykseksi, kun aloitin tarinan. Alun jälkeen pidin tauon ja sitten siirryin purjehtimaan joelle.

Veikkaan, että moni kirjoittaja tykkää tästä vaiheesta. Kukapa siitä ei pitäisi, kun asiat sujuvat? Toisaalta ainakin itselleni tämä on sellainen vaihe (kuten purokin), etten pahemmin kritisoi tekemisiäni. Kaikki tuntuu tasaisen hyvältä eikä kriittiselle tarkkailulle jää yksinkertaisesti sijaa. Se ei haittaa, sillä epäkohtia voi pohdiskella myöhemmin (tai yrittää työntää tekstin jollekulle toiselle, joka niitä sitten osaa osoitella). Silloin kun materiaalia syntyy, kannattaa mielestäni panostaa juurikin siihen ja jättää se kritiikki tyynyn alle odottamaan omaa vuoroaan.


Seisova vesi

Seisovan veden vaihe on käytännössä sama asia kuin writer's block. Silloin ei vain tapahdu, vaikka kuinka yrittäisi. Tai voi tapahtua, jos pakottaa itsensä, mutta jälki voi hyvinkin olla sen mukaista. Ainakin omalla kohdallani olen tämän todistanut, kun olen joskus pakottanut itseni kirjoittamaan (tosin kyse on ollut jutuista, joita en alun perinkään välttämättä halunnut kirjoittaa vaan räävin ne kasaan jonkun muun haluta, btw, en suosittele).

Olen monenkin tarinan kohdalla kipuillut tässä vaiheessa. Erityisesti ficcien kohdalla se on hyvin tuskallista, koska monesti sitä alkaa julkaista pitkää tarinaa, ennen kuin sen on kirjoittanut kokonaan valmiiksi (en tiedä, sortuvatko muut tähän, mutta itse teen näin, koska palaute usein inspiroi). Sitten yhtäkkiä tajuan olevani seisovassa vedessä eikä mikään etene, mutta porukka odottaa jatkoa. Voi sitä kurjuutta! Ihan oma moka tietysti, mutta ei se poista mielipahaa.

Yhtälailla sama vaihe voi osua, ja suurella todennäköisyydellä osuukin, myös originaalin kirjoitusprosessiin. Jos tarinaa ei kuitenkaan ole vielä julkaissut missään, ei paine jatkamiselle ole ehkä yhtä suuri kuin ficcien kanssa. Vaihe on tuskallinen, mutta tuskaa ei sentään tarvitse jakaa kiihkeästi jatkoa odottavien lukijoiden kanssa.

Opettajan ohje oli yksinkertainen: kannattaa tehdä kaikkea muuta. Tavallaan olen tätä noudattanutkin, sillä tässä kohtaa usein tartunkin toiseen tarinaan. Se on johtanut siihen, että minulla on useita keskeneräisiä pidempiä juttuja, mikä taas ei ole kamalan hyvä. Jos on pakko kirjoittaa pitkän jutun välissä jotain muuta seisovan veden vaiheen vuoksi, olisi ehkä parempi työstää jotain novellimittaista. Ainakin minun olisi viisaampaa toimia näin, toisten puolestahan en voi sanoa.

Vaihtoehtoisesti voisi ottaa vapaata koko kirjoittamisesta ja käyttää aikaa lukemiseen, pelaamiseen ja kaikkeen muuhun kivaan, joka jää usein syrjään, kun oikein innostuu naputtelemaan tekstiä näytölle. Olen vain joskus (usein) tuntenut syyllisyyttä siitä, että "hairahdun" muiden harrasteiden pariin. Ruoskin itseäni henkisesti samalla, kun pelailen, koska minunhan pitäisi panostaa tekstiin eikä jahdata monstereita Ivalicen aavikoilla.

Nyt olen kuitenkin päättänyt hylätä tuon syyllisyyden. Seuraavan kerran, kun kirjoittaessa pyllähdän seisovaan veteen, keksin jotain muuta kivaa. Se voi olla uusi novellimittainen tarina tai kauan hyllyssä vuoroaan odottanut peli tai tuore romaani, kenties se cosplay-asu, jota en koskaan ehtinyt tehdä. Mitä vain! Minulla on lupa tehdä muutakin kuin kirjoittaa, varsinkin silloin, kun kirjoittaminen ei nappaa. Tiedän, että enemmin tai myöhemmin palaa kuitenkin näppäimistön ääreen ja viimeistelen tarinani. Ja jos en, ehkä sen ei ollut tarkoituskaan valmistua. On myös tarinoita, jotka on parempi hylätä.


Myrsky

Viimeiseksi vaiheeksi jää myrsky. Se on se hetki, kun mikään ei tunnu hyvältä ja kaiken haluaa deletoida. Opettajan mukaan tässä kohtaa monet itse asiassa painavatkin hetken mielijohteesta delete-nappia ja oikeasti hävittävät aikaansaannoksensa.

Minusta se kuulosti kamalalta.

Olen ollut itsekin myrskyssä usein. Oma tuotos tuntuu umpisurkealta ja jatkaminen järjettömältä, koska muut ovat niin paljon parempia eikä tästä kuitenkaan mitään tule. Tässä kohtaa tekstiä on mahdotonta katsoa yhtään sen objektiivisemmin kuin jokivaiheessakaan. Jos joessa kaikki sujuu ja on hyvää, tässä kohtaa mennään äärilaidasta toiseen. Ei suju ja silkkaa paskaa löytyy paperilta. Hyi pois!

En ole sortunut tuohon deleten hakkaamiseen, vaikka joskus on mieli tehnyt. Sen sijaan olen ehkä poistellut varsinaisesta tarinasta osioita siirtämällä ne talteen toiseen tiedostoon. Siellä ne ovat turvassa siltä varalta, että joskus muutan mieleni ja haluankin käyttää niitä.

Tässäkin kohtaa opettaja suositteli kaiken muun tekemistä, mikä on varmaankin hyvä neuvo. Ei se teksti ainakaan etene, jos sen vilkaisukin saa tuskanhien nousemaan otsalle ja vatsan kääntymään ympäri. Paha olo omasta tuotoksesta kannattaa käsittää vaiheena ja antaa sen riehua oman aikansa. Myrskyn jälkeen näkee asiat yleensä paljon selkeämmin ja sitten tuleekin se hetki, kun omaa tekstiä voi aidosti kritisoida. Siellä on epäilemättä kaiken maailman kökköyksiä, jotka ansaitsevat joutua poistolistalle, mutta siellä on myös kaunista ja upeaa, joka olisi menetetty, jos myrskylle olisi antanut täyden vallan.

Ulos ei kannata mennä, kun siellä myrskyää. Sama koskee tekstiä. Anna olla ja nauti kuppi kuumaa viltin alla. Myöhemmin asiat ovat paremmin.


Juuri nyt

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen originaalini kanssa pitkälti myrskyssä. Se ei alkanut heti tekstin ensimmäisen version kirjoittamisen jälkeen. Nyt vasta, kun aloin editoida sitä, törmäsin puhuriin. Alkuun homma sujui, nyt ei todellakaan. Kaikki on kusta ja paskaa eikä sateenkaaria ja yksisarvisia näy missään.

Olen myös löytänyt myrskyämiselleni aivan uuden aspektin. Vertaan tekstiäni julkaistuihin kirjailijoihin! Tällä hetkellä olen lukemassa J. S. Meresmaan Mifongin mahtia ja voih, se aiheuttaa minulle kamalan kompleksin. Kirja on loistava ja juuri siksi kärvistelen sen kanssa. En pysty nauttimaan tarinasta täysillä, koska se saa minut ajattelemaan, kuinka surkea oma räpellykseni onkaan.

Minun ei todellakaan pitäisi tehdä tällaista. Yleensä vertaan itseäni kirjoittaviin tutuihini ja sekin on epäterveellistä, koska meillä on kaikilla täysin erilainen, omalla tavallaan hieno tyyli. En välttämättä ole muita huonompi, minä vain kirjoitan eri tavalla. Usein osaan ottaa sen vahvuutena, mutta juuri nyt en siihen kykene vaan näen ainoastaan tyylini heikkoudet. Ja kieriskelen kateudessa, kun muut ovat niin hyviä.

Onneksi sentään tiedän, että tämä on vaihe. En kuvittele fiiliksen kestävän ikuisesti. Sen takia en ole luovuttanut Meresmaan kirjankaan suhteen. Pikemminkin olen ottanut sen ohjenuoraksi. Lukiessa bongailen sieltä hyviä juttuja, niitä, jotka minäkin haluaisin osata toteuttaa yhtä hienosti. Kenties saan siitä uutta potkua tarinani editoimiseen, kunhan vain ensin saan myrskyn tyyntymään.

Nyt voisikin olla hyvä aika työstää Nova-novelliani, joka on ollut vasta ajatuksen tasolla. Se tarjoaisi irtioton editoinnista ja olisi kuitenkin lähellä originaaliani. Lisäksi on tietysti kirjoituskurssin tehtävät. Kumpikaan ei aiheena kiinnosta minua kovin paljoa, mutta ainakin ne ohjaisivat mieleni jonnekin ihan muualle tästä suuresta ähkinnän täyttämästä editointiprosessista.

Tosin aion myös olla välillä rehellisesti kirjoittamattakin. Tales of Symphonia huutelee hyllystä säännöllisesti ja perjantaina ilmestyy Life is Strangen ensimmäinen episodi, joten pelaaminen olkoon sallittua myös. Sitä paitsi, eihän sitä tiedä, mitä siltä puolelta tarttuu matkaan. Japanilaisista roolipeleistähän koko originaali ylipäätään sai alkunsa.

27. tammikuuta 2015

Hiljennetty

Tämä viikko ei nyt alkanut ihan niin hyvin kuin olisi toivonut. Perjantaina olin jo havaitsevinani, että kurkku on karhea, maanantaina olo oli tukkoinen ja ääni muuttunut viskibassoksi. Tänään ei ole koko ääntä. Visiitti työterveyteen toi kolme päivää saikkua ja puhekiellon.

Kuumetta minulle ei ole toistaiseksi noussut, mutta olo on kieltämättä kaikin puolin kurja. Nenä on aivan tukossa höyryhengittelystä huolimatta ja kurkku ajoittain suorastaan tulessa. Yskiäkään ei kuulemma saa, koska se voi vahingoittaa nyt heikossa hapessa olevia äänihuulia, joten pyrin sitten juomaan tarpeeksi, napsimaan kurkkupastillia ja tarvittaessa pitää hakea yskänlääkettä.

Mutta tosiaan kolmeen päivään ei nyt saisi ääntä käyttää. Se voi olla haasteellista. Osa ehkä tuntee minut hyvin hiljaisena tyyppinä, mutta vähintään yhtä moni tietää, että osaan olla myös kamala höpöttäjä, joka on todella vaikea hiljentää. Olen enemmän sitä M:n seurassa.

Nyt kun olen vielä yksin kotona, ei hiljaisuudessa ole ongelmaa. Kenellepä minä täällä höpöttäisin? Okei, usein yksinollessa lauleskelen kyllä, mutta nyt ei tulisi mieleenkään. Voin vain kuvitella, kuinka paljon se sattuisi kurkkuun.

Sitten kun M tulee kotiin, minulla alkaa vaikeammat ajat. Haluaisin kertoa hänelle luultavasti kaikista niistä ajatuksista, jotka ovat päivän aikana ehtineet seilata pääni läpi. Olisi mukava istua sohvalla ja höpistä, mutta ei. Se on kiellettyä. On vain harjoitettava sanatonta viestintää. Varmaan jonkin verran joudun kirjoittamaan lappusia, sillä esimerkiksi kaupasta on tällä viikolla vielä haettava asioita.

Sanoisin, että tästä tulee ihan mielenkiintoista. Toki sitä varmasti voi hätätapauksessa kuiskutella, mutta sitä ei suositeltu. Täysi mykkyys ja lämmin juoma on kuulemma parasta lääkettä. Ja jos ei perjantaina vielä ääni tule, sitten uudestaan työterveyteen. Toivon kuitenkin, että pääsen takaisin töihin.

Tällä hetkellä ei huvita tehdä oikein mitään. Ehkä yritän hieman lueskella ja kenties myöhemmin pelata tai kirjoittaa. Viltin alla on onneksi mukavan lämpöistä, mutta makailukaan ei ole silti miellyttävää, koska se tukkii nenän entistä pahemmin. Kolme tyynyä sentään vähän helpottaa.

Mutta näillä mennään. Kolmen päivän hiljaisuusmeditaatio edessä. Ehkä tästä voi saada irti jotain hyvääkin.

26. tammikuuta 2015

Pohdintaa omasta kirjoittajaminästä

Lauantaina oli taas pitkästä aikaa luovan kirjoittamisen kurssia. Vaikka teimme kirjoitusharjoituksia, tällä kertaa parasta antia minusta oli ihan teoriapuoli. Puhuimme kirjoittajan minästä ja siinä esiintyvistä arkkityypeistä sekä luovan prosessin eri vaiheista. Tietyllä tavalla olen nämä asiat tietänyt, mutten ehkä tiedostanut, sillä uutena ne eivät tulleet ja tulivat kuitenkin. Onko tässä järkeä?

Itseanalyysointi on minusta mielenkiintoista, vaikka se voi joskus olla myös raskasta. Siksipä ajattelinkin pohdiskella tätä aihepiiriä vähän enemmän kuin mitä kurssin tiimoilta oli mahdollista. Osasyy tähän on myös se, etten koe halua avautua kurssilla niin kovin paljon, koska suullinen ilmaisuni on mitä on, enkä halua ryöstää toisten aikaa omilla pohdinnoillani. Jos raapustan ajatukseni blogiin, voi jokainen ihan itse päättää, paneutuuko niihin vai ei... ja ilmaisuni on fiksumpaa tällä tavoin. Kaikki voittavat.

Opettajamme esitteli luovan kirjoittajan sisällä elävät arkkityypit, joiden olisi hyvä olla jonkinlaisessa tasapainossa. Koska ihmisiä tässä ollaan, täydellistä tasapainoa lienee mahdotonta saavuttaa.

Arkkityypit ovat shamaani, kylähullu, tuomari ja virkamies. Shamaani on heittäytyjä, joka antautuu tekstin vietäväksi, kylähullu kokeilee mitä tahansa eikä tunne turhia rajoja, tuomari taas asettaa näitä joko eettis-moraalisista tai muista syistä ja virkamies huolehtii aikatauluista, järjestyksestä ja muusta vastaavasta. Kuulostaa selkeältä kokoonpanolta.

Shamaaniminä

Tällä hetkellä suhteeni shamaaniin on vähän horjuva. Pidän tästä puolesta itsessäni hyvin paljon, mutten ole tavoittanut sitä täydellisesti. Veikkaan tämän johtuvan siitä, etten ole aikoihin suhtautunut mihinkään tarinaan niin intohimoisesti, että olisin kyennyt täydellisesti heittäytymään siihen.

Viimeisin tarina, jossa shamaanini pääsi kunnolla irti, oli Projekti S. R.. Sen jälkeen on ollut hieman hiljaisempaa. Toisaalta tuota orinaalia kirjoittaessa ole innokkaita hetkiä, mutta sen loppupuoli oli ihan raakaa työtä. Ehkä en siis vain muista sitä shamaanihetkeäni sen kanssa, varsinkaan nyt, kun kaikki on vain editointia, editointia, editointia?

Silloin kun shamaanini pääsee vauhtiin, tekstiä voi tulla hurjia sanamääriä päivässä. Jälkeen päin joutuu toki korjailemaan, mutta se ei haittaa, sillä fiilis on mieletön ja kaikki sujuu. Haluaisin päästä tähän tilaan useamminkin, vaikkei siinä toki voi jatkuvasti olla. 



Kylähulluminä

Kylähullu kulkee käsi kädessä shamaanin kanssa. Yleisesti ottaen tulen tämän puolen kanssa aika hyvin juttuun, mutta ihan viime aikoina olen ehkä turhaankin välillä rajoittanut tätä. Palaan tähän tarkemmin seuraavassa kohdassa.

En sanoisi, että ideani olisivat välttämättä älyttömän lennokkaita tai jotenkin ihmeellisiä, mutta aika rohkeasti olen kuitenkin kirjoittanut aiheista, jotka minua kiinnostavat... vaikka joku muu ne saattaisi kokea kyseenalaisiksi.

Joskus on oikein ihana tunne kirjoittaa sellaista, mikä saattaisi osalla ihmisistä nostattaa niskavillat pystyyn tai aiheuttaa muuten vain ahdistusta, nolostusta, mitä tahansa. Tietenkään tällä tavoin ei aina synny sitä parasta ja julkaisukelpoisinta materiaalia, mutta ainakin on materiaalia, jota voi sitten muokkailla ja suodatella hienostuneempaan muotoon.

Ja toisaalta joskus olisi ihan terveellistä muistaa, ettei kaiken tarvitse olla yleisesti hyväksyttyä. Vaikka kirjoittaisi viihdekirjallisuutta, taiteellinen vapaus pätee myös siihen. Välillä on hyvä heittää normit romukoppaan ja katsoa, mitä tapahtuu. Tämä on asia, joka minun pitäisi muistaa vielä useammin.


Tuomariminä

Tuomari on minussa nostanut päätään erityisesti siitä lähtien, kun olen saanut anopin ja pari muuta vanhempaa ihmistä lukijalistalle. Yhtäkkiä olen kummasti alkanut miettiä, voinko kirjoittaa näin tai noin, mureneeko näiden ihmisten kuva minusta, jos raapustan jotain tiettyä. Mitäs jos tarinassa hahmojen välinen romantiikka ei jää kädestä pitelyn asteelle? Miten nämä ihmiset suhtautuvat minuun jatkossa?

Nuo ovat inhimillisiä kysymyksiä, mutten pidä siitä, miten ne rajoittavat minua. Ennen kirjoitin sumeilematta vaikkapa isän ja pojan välisestä insestisuhteessa, nykyisin en ihan välttämättä lähtisi koko aihetta käsittelemään. Valitettavasti tuomari vain pyrkii rajoittamaan viattomampiakin aiheita, joten tämä heppu on saatava ruotuun, ennen kuin se estää koko kirjoittamisen kokonaan.

Myös bloggaaminen on vahvistanut tuomarin asemaa. Kun kirjoitan fiktiota, voin aina painottaa sen olevan juuri sitä. Hahmojen ajatukset eivät välttämättä ole minun mielipiteitäni. Kun kirjoitan blogia, kirjoitan itsestäni ja ajatuksistani. Jos joku pillastuu teksteistäni, se osuu vielä paljon henkilökohtaisemmalle alueelle kuin fiktiota kirjoittaessa.

Toisaalta ehkä blogin parissa tuomarille on syytä antaakin hieman enemmän valtaa kuin kylähullulle. Ihan kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen eikä edes kirjoittaa julkiseen levitykseen. Sen sijaan fiktion puolella haluaisin taas antaa enemmän tilaa shamaanille ja kylähullulle, saattaisin nimittäin saada jotain hienoa aikaan.


Virkamiesminä

Virkamies tuli minussa esiin hienosti loppukesästä 2014, kun iskin itselleni deadlinen originaalin ensimmäisen version suhteen. Sen piti olla paketissa 31.8.2014 eikä selityksiä hyväksytty. Se taisi olla kasassa paria päivää aikaisemmin, vaikka osa päivistä oli silkkaa tuskaa, kun töiden jälkeen oli tiedossa lisää töitä Wordin parissa.

Tuo onkin niitä harvoja kertoja, kun olen onnistunut pitämään kiinni itse asettamastani deadlinesta. Jos minulle asetetaan raja ulkopuolelta, sitä on helpompi noudattaa, koska joku muu tavallaan valvoo asiaa. Itsehän voi löyhätä aikarajoituksia, jos tuntuu, että tökkii... ja voi, olen siinä liian taitava.

Toisaalta välillä aiheutan itselleni ansan määrittelemällä, miten paljon minun pitäisi kirjoittaa missäkin ajassa. Sitten teksti ei sujukaan, joten istun koneen ääressä ja tuijotan Wordia yhden illan, sitten toisen ja kolmannen, kunnes kiroan sitä, että olisi kaikkea tekemistä, mutten voi tehdä mitään, koska pitää kirjoittaa.

Ei näin. Minun kai pitäisi löytää deadlineista luistamisen ja itseni liiallisen kurmottamisen väliltä se kuuluisa keskitie, jonka kultaa tiedetään olevan. Jos tekstiä ei yksinkertaisesti tule, ei minun kannata pilata koko iltaa tyhjän näytön tuijottamisella. Voisin esimerkiksi aktivoida aivojani lukemalla jotain. Se olisi huomattavasti fiksumpaa... ja saattaisi jopa herätellä shamaania ja kylähullua.


Tasapaino?

Tässä kohtaa itsestäni tuntuu, että olen hieman hukassa tuolla tuomarin ja virkamiehen vaatimusten kanssa. Hetkellisesti ainakin voisin yrittää painaa näitä kahta taka-alalle ja yrittää saada aktivoitua shamaania ja kylähullua toimintaan. Jos tulos on sitten jotain aivan kaameaa, ei sitä ole mikään pakko esitellä kenellekään, ennen kuin tuomari on sen tarkistanut virkamiehen asettamien ehtojen mukaisesti.

Minun olisi myös hyvä muistaa se, etten koskaan ole ollut tasainen puurtaja kirjoittamisen suhteen. Pystyn asettamaan itselleni näitä "kirjoita 1000 sanaa päivässä" -tavoitteita ja jossain määrin niitä jopa noudattamaan, mutta yleensä se on tuskaa. Toki välillä nämä ovat tarpeellisia raja-aitoja, mutta silloin kun ne eivät ole välttämättömiä, voisin panostaa itselleni luontaisempaan "elä kuin lehmä pellossa" -tapaan. Saa olla päiviä, jolloin en kirjoita sanaakaan, ja toisena päivänä on ihan ok istua koneella aamusta iltaan ja paukuttaa se 3000-6000 sanaa Wordiin.

Jos joskus saan oikeasti kirjoittamisesta itselleni ammatin, joudun ehkä tuota periaatetta miettimään uudestaan. Työkseen kirjoittaminen vaatii raamitusta eri tavalla kuin vapaalla puuhaaminen. Nyt kirjoittaminen on kuitenkin osa vapaa-aikaani, joten ehkä siitä kannattaa tehdä itselle miellyttävää sen sijaan, että rasittaisi itseään liiallisilla vaatimuksilla.

Tämä ei tietysti tarkoita, etteikö minulla olisi tavoitteita. Kyllä niitä on ja pyrin koko ajan niitä kohti. En silti tarvitse minuuttiaikataulua saavuttaakseni haluamani.

20. tammikuuta 2015

Sosiaaliahdistus

Minulla ei ole mitään diagnoosia sosiaalisten tilanteiden pelkoon, paniikkihäiriöön tms. enkä ole aikeissa sellaista mennä lääkäriltä pyytämään. Tästä huolimatta törmään aina ajoittain siihen, että sosiaaliset tilanteet aiheuttavat minulle suunnatonta ahdistusta.

Tämänkertaisen ahdistuksen aihe on M:n kaverin tapaaminen. Tähän päivään mennessä en ole tavannut yhtään hänen sellaista kaveriaan, jota en olisi tuntenut entuudestaan. Nyt kuitenkin M:n lukioaikainen kaveri otti yhteyttä ja mokomat sopivat kahvitreffit meille. Toki olisin voinut painua illaksi vaikkapa shoppailemaan, mutta eikös siedätyshoito ole paras lääke ongelmiin? Ehkä...

Oikeasti aika harva ihminen on kamalan pelottava, mutta silti löydän itseni tilanteista, joissa en kykene sanomaan mitään. Puheenaiheet karkaavat, ennen kuin ehdin niin tarttua ja jos yritän osallistua, soperran jotain niin käsittämätöntä, ettei kukaan oikein saa siitä kiinni. Se on noloa ja lisää ahdistusta entisestään sekä nostaa kynnystä yrittää uudestaan.

Erityisesti tämä ongelma esiintyy yksityiselämäni puolella. Sukulaisia on kamala tavata, koska en keksi heidän kanssaan puhuttavaa, saati sitten M:n sukulaisten kanssa. M:n perhe on onneksi jo niin tuttu, että voin olla oma kurja itseni (ja välillä olen tosi kurja, anteeksi siitä!). Kaksi viikkoa Japanissa tuolla porukalla teki ihmeitä, kyllä siinä aika monta muuria romahti alas. En kuitenkaan voi jokaisen serkunkumminkaiman kanssa lähteä kaukomatkalle kahdeksi viikoksi rentoutuakseni heidän seurassaan. On vain sinniteltävä satunnaisten tapaamisten läpi ja toivottava, ettei kukaan kiinnitä minuun suurempaa huomiota.

Hassua tässä on se, että töissä olen erilainen. Tapaan lähes päivittäin uusia ihmisiä eikä se ole ongelma. Toki joskus jännittää, muttei niin paljon, että menisin lukkoon. Työkavereidenkin kanssa pystyn kommunikoimaan ihan järkevästi ja olemaan ajoittain jopa eri mieltä. Tosin isot, koko talon palaverit ovat minulle kauhistus. Ne ovat ok, jos voin olla vain vastaanottamassa tietoa, mutta ahdistus, unettomuus, vatsavaivat ja ties mikä seuraa, jos tiedän, että siellä pitäisi esimerkiksi esitellä jotain työjuttua... varsinkin, jos joudun tekemään sen yksin. Sama koskee koulutusten vetämistä. Onneksi pääosa työstä ei kuitenkaan ole noita kahta.

Töissä on vapaa-aikaan verrattuna kuitenkin se ero, että voin aina vetäytyä työroolini taakse. Minulla on lähes valmis käsikirjoitus, jonka pohjalta pystyn myös tarvittaessa improvisoimaan. Asiakkaat eivät näe todellista minua, vain kaikuja siitä. Teen työtä kyllä omalla persoonallani, mutta olen aina roolissa. Vapaa-ajalla minun taas pitäisi olla oma itseni eikä työntekijä X, jolloin iskee epävarmuus ja kummalliset pelot. Vieraille puhuminen on vaikeaa... ja joskus jopa niille sukulaisille tai omille kavereille.

En tiedä, pääsenkö vaivasta koskaan eroon. Kun ihmiset tulevat tutuiksi, tilanne yleensä helpottuu, mutta siihen menee paljon aikaa. Uusiin ihmisiin tutustuminen on myös stressaavaa ja kuluttavaa, joten en alituiseen hakeudu tällaisiin tilanteisiin. En siis saa kamalasti harjoitustakaan. Toisaalta, miksi tekisin ehdoin tahdoin vapaa-ajastani epämiellyttävää? Se on kuitenkin tarkoitettu kivoihin asioihin, arjen pyörittämiseen ja rentoutumiseen. Ehkä näin on ihan hyvä?

19. tammikuuta 2015

Novellituskailua

Kirjoituskurssi jatkuu taas ensi lauantaina. Opettaja ei ole vielä laittanut sähköpostia deadlinesta, mutta oletan sen jo menneen, koska aiemmilla kerroilla se on ollut aina vajaata viikkoa ennen. Ehkä opettaja unohti, ehkä putosin sähköpostilistalta? Noh, samapa tuo. Pidin joka tapauksessa itselleni sunnuntaita 18.1.2015 deadlinepäivänä oli se sitä oikeasti tai ei.

Minun novellinihan on oikeasti Final Fantasy XIV -fan fictionia. Tämä ei ollut mitenkään tarkoituksellista ja jos olisin tiennyt, että 7 virkkeen novellista aletaan työstää jotain isompaa (ehkä se olisi pitänyt arvata?), olisin luultavasti valinnut jotain muuta. Ehkä olisin kirjoittanut jotain tuohon originaaliin liittyen.

Tämä kirjoitustyö ei nimittäin ollut mikään helppo juttu. Olin kyllä jossain vaiheessa ajatellut kirjoittaa kyseisestä pelistä (en kurssille), mutta minulla ei ollut vielä mitään kunnollista suunnitelmaa. Ei hajuakaan tarinasta, jonka toteuttaisin. Käytännössä minulla oli ihan oikeasti vain nuo 7 virkettä, jotka kursin kokoon kurssilla, kun äkkiä piti keksiä jotain.

Alkuun siis tuskailin tarinan kanssa. Kun se alkoi muodostua, tajusin, että nyt mennään liian eeppisissä mittasuhteissa. Novelli minun piti kirjoittaa, ei romaania. Tämä on yleinen ongelma minulla. Olen toki kirjoittanut lukuisia lyhyempiä tarinoita (liekö täyttävät silti novellin määritelmää?), mutta pääsääntöisesti aivoni tykkäävät työntää ulos pitkiä ja monimutkaisia juonikuvioita. Se on hieman ongelmallista, koska päässäni on koko ajan useampi romaanimittainen tarina, jota haluaisin kirjoittaa, mutten kykene repeämään joka suuntaan.

Ymmärsin kyllä, etten missään nimessä ehdi vajaassa kahdessa kuukaudessa paukuttaa romaania kasaan. Okei, noita 150 000 sanaa kuukaudessa saavutuksia on tullut tehtyä, mutta ne on aina hoidettu kesälomalla, ei kiireiseen joulun aikaan. Toisekseen romaanin kirjoittaminen olisi ollut epäreilu veto kurssitovereita vastaan, kun kuitenkin oletus on, että kaikki lukevat kaikkien raapustukset.

Minun oli siis tehtävä tarinalle jotain. Tiivistäminen ei enää tuossa mittasuhteessa riitä vaan koko ajattelutapaa on muutettava. Lopulta en osaa sanoa, sainko aikaan novellin vai prologin, mutta ainakin jonkinlainen kokonaisuus siitä tuli. Tarkoitus ei ole joka tapauksessa tätä tarinaa jatkaa niihin eeppisiin mittoihin, joihin se tuosta voisi helposti paisua. Olisihan se kivaa, mutta minulla on aika paljon pitkiä juttuja jo valmiiksi kesken. En tarvitse yhtään lisää.

Kokonaisuudesta tuli 13 sivua, n. 4000 sanaa eli ehkä vähän turhan pitkä kurssille joka tapauksessa. Laitoinkin opettajalle viestiin, etten edes oleta tekstiäni käsiteltävän kokonaisuudessaan. Tämän kahden kuukauden vatvomisen jälkeen en kuitenkaan pystynyt sitä tässä kohtaa enempää tiivistämään. Se vaihe tulee ehkä vähän myöhemmin, kun teksti on saanut olla ja möllöttää tovin (ja kenties olen saanut siitä jotain palautettakin?).

Seuraavat kirjoitussuunnitelmatkin alkavat hiljalleen muotoutua. Teen toki kurssin tehtävät, mutta tällä hetkellä tähtäimessä on ehdottomasti originaalin muokkaaminen. Se on vielä pahasti vaiheessa, joten siihen pitää panostaa. Sen lisäksi haaveilen Novaan osallistumisesta. En tiedä, onko näillä minun olemattomilla novellin kirjoituskyvyilläni mitään järkeä edes yrittää, mutta ehkä siinä tulisi sitäkin puolta harjoitettua.

Epäilemättä saan myös tämän kevään aikana taistella tuon ficinkin kanssa. Kenties siitä kuoriutuu kunnollinen tarina jossain vaiheessa... tai jos ei, onpahan ainakin tullut yritettyä.

18. tammikuuta 2015

Tukkataikoja

Tuleekohan koskaan vuotta, etten yhtään vaihtele hiustyyliäni? Tiedän, ettei kaiken maailman säätäminen tee hiuksille kovin hyvää, mutta väriä on vain niin kiva vaihtaa säännöllisen epäsäännöllisesti.

Viime vuonna nähtiin mm. tällaisia tukkia:



Puna-sinisestä päädyttiin monen mutkan kautta täysin siniseen. Nyt tuo sininen kuitenkin alkoi jo tympiä. Se on nimittäin todella työläs ylläpitää kauniina (ei sillä, etteikö punainenkin olisi). Siitä eroon pääseminen ei vain ole kovin helppoa. Vuonna 2010 tilasin Manic Panicin vaalennusainetta, jossa luki, että maksimiaika on 3 tuntia ja toki pidin sen maksimin sitten. Sininen lähti, valkoinen tuli tilalle ja hiukset hapertuivat aika kamaliksi. Ei siis enää samaa virhettä.

Sen sijaan päätin yrittää aloitusta syväpuhdistavalla shampoolla, sen jälkeen öljyhoitoa yön yli ja sitten värinpoisto. Lopputulos oli vähintäänkin mielenkiintoinen...



Sinisestä siirryttiin siis johonkin blondista vihertävään liukuvaan kammotukseen. Kuvassa tukka ei edes näytä niin pahalta kuin livenä, sillä pituuksien vaaleanpunertavat raidat eivät juurikaan näy. Joka tapauksessa tulin hyvin äkkiä siihen tulokseen, ettei edes etäisesti blondi vain yksinkertaisesti sovi minulle.

Mietin puolittain epätoivoisesti, mitä tässä pitäisi lähteä tekemään. Sen tiesin, ettei kestovärejä ole päähän laittamista ja uusi värinpoisto saattaisi kärventää hiukset. Punaista väriäkin oli kaapissa sen verran vähän, että luultavasti se ei olisi riittänyt koko tukan värjäämiseksi. Pohdin ongelmaa yön yli.

Tänään sitten päätin ottaa riskin ja kaivoin kaapista Color Maskin sävyt Pepper ja Silver. Tein näistä sekoituksen, jonka laitoin hiusten tyveen ja osittain pituuksiin. Latvat saivat puolestaan kunnon annoksen pelkkää Pepperiä. Annoin hiusten olla kolmisen tuntia, ennen kuin kävin pesemässä pääni. Nyt kun ne ovat kuivuneet, voin todeta, että tulos on ihan kelvollinen...


Edelleen tukkaan jäi sinisiä raitoja, mutta voin elää muutaman päivän niiden kanssa. Uskoisin niidenkin peittyvän, jos seuraavalle saunareissulle laittelee tukkaan vielä hitusen Color Maskia. Jossain vaiheessa on luultavasti syytä ihan kunnollakin värjätä punaiseksi. En tiedä, miten nopeasti sininen alkaa kukkia tuolta alta, kun hiuksia pesee.

Olen jotakuinkin tyytyväinen väriin, vaikka se on vähän paluuta vanhaan. Kenties minut on vain tarkoitettu punapääksi?

11. tammikuuta 2015

Haaveilen vain...

Perjantaina kolahti luukusta sisään EF:n mainoslehtinen, jonka sitten huvikseni selailin läpi. Silmään pisti Tokiossa pidettävät kielikurssit. Seuraava alkaa jo huomenna, mutta näytti noita aloituksia olevan pitkin vuotta. Lyhin opiskeluaika oli 2 viikkoa, pisin vuoden verran.

Vaikka japania voi opiskella ihan Suomesta käsin ja kurssilla säännöllisesti käynkin, olisi todella ihanaa päästä myös paikan päälle kehittämään kielitaitoaan.

Kesällä en välttämättä Japaniin halua lähteä, mutta syksy tai kevät olisi sopivaa aikaa. Sääkin todennäköisesti olisi omaan makuuni, jolloin reissusta luultavasti nauttii enemmän.

Ongelmatontahan tuo ei kuitenkaan ole. Reissu vaatii sekä aikaa että rahaa eli vähintään parin viikon loma pitäisi töistä saada muuhun kuin kesäloma-aikaan. Se on toki neuvottelukysymys, mutta aina ei silti välttämättä onnistu. Raha taas on tietysti järjestelykysymys... Tuollainen parin viikon reissu kustantaisi reilut 1400 euroa plus lennot, asuntolamaksu (25 euroa per viikko) ja ruoka sekä tietysti ostokset ja sisäänpääsymaksut eri paikkoihin. Parilla tonnilla ei taideta selvitä, kolmella jo hyvinkin kivasti. Se on aika paukku näillä palkoilla, vaikka minulla säästöjä onkin. Sitä vain usein tulee mietittyä, mihin ne säästönsä käyttää, kun elämisen kannalta tärkeämpiäkin kohteita voisi olla.

Erinäisten resurssien lisäksi matkaan lähteminen vaatisi rohkeutta. En ole koskaan ollut yksin Suomen ulkopuolella. Japani on kyllä yksin matkaavalle naiselle ihan turvallinen kohde, ei siinä, mutta tuolloin joutuisin pärjäämään täysin omien taitojeni varassa. Se on vähän pelottavaa, mutta epäilemättä se olisi myös antoisa ja vahvistava kokemus.

Katselin EF:n hintoja mm. kuljetukselle Naritasta asuntolalle ja takaisin ja puistelin jo päätäni. En todellakaan maksaisi noista yli 200 euroa, kun Narita Express -lippu kustantaa noin 30 euroa. Tuossa kohtaa nosti uhma päätään ja totesin, että jos olen jo kertaalleen selvinnyt Naritasta Tokioon, selviän toistekin, vaikka sitten joutuisin tekemään sen yksin. Tokion asemalta asuntolaan löytäminen on toki toinen tarina, mutta jotenkin en usko sen olevan mahdotonta. Tokiossa liikkuminen oli viime kerralla lopulta aika simppeliä... ja minulla on paikan päällä kaveri, jolta varmasti voisin kysyä myös apua.

Yksi tekijä juttuun on myös ikävä. Varsinainen koti-ikävä tuskin ehtii kahdessa viikossa iskeä, mutta tiedän varsin hyvin, että M:aa kaipaisin kovasti. Ei sillä, ettenkö selviäisi erossa hänestä, mutta olen herkkä ikävöimään, joten varmasti jonkinlaiset tunnemyrskyt ja lentokoneessa itkeskelyt tulisi käytyä läpi. Iltaisin saattaisi myös synkistelyhetket iskeä, koska olen todella huono nukkumaan yksin. Ylipäätään vieraissa paikoissa nukkuminen on minulle jostain syystä hyvin vaikeaa ja vielä vaikeampaa se on ilman M:aa. Tämän asian kanssa joutuisin siis epäilemättä painimaan.

Saa nähdä, miten tässä käy. Voi olla, että tämä reissu jää vain haaveeksi jo ihan hintansa puolesta (ei sillä tavalliseen matkaankin voi helposti se pari tonnia hulahtaa). On kuitenkin mukava edes leikitellä asialla mielessä... kenties taas jonain päivänä oikeasti astun Japanin maalle ja pääsen nauttimaan kaikesta kivasta enkä vain haaveksi temppeli- ja pyhättövierailujen rauhasta, kauniista maisemista, shoppailusta ihanissa kaupoissa ja kaikesta muusta, mitä Japanilla on tarjota.

10. tammikuuta 2015

Kuulumisia

Nyt on taas sellainen aika, etten oikein tiedä, mistä kirjoittaisin blogiin. Sen takia on luonnollisesti ollut hieman hiljaisempaa. Joululoma hujahti ohitse ja lähinnä tuli sukuloitua ja oltua kotona. Helsingissäkin tosin kävin, mutta siitä reissusta ei ole kerrottavaa kokonaisen postauksen verran. Käytiin kavereiden kanssa shoppailemassa ja istuttiin sitten lounaalla ja teellä pitkän kaavan mukaan.

Työt alkoivat taas 7. päivä ja oli yllättävän rankkaa pitkän loman jälkeen. Tällainen kolmen päivän harjoitusviikko sopi oikein hyvin tähän väliin. Sekin väsytti ihan riittävästi enkä iltaisin saanut oikein muuta aikaan kuin pelikoneen ääressä istumista. Ehkä sitä ensi viikolla on jo pirteämpi.


Keskiviikkona oli saapunut myös joulupaketti Japanista. Se sisälsi taas älyttömän satsin kaikkea hyvää ja herkullista. Rakastuin noihin Puré Gummy yuzu & mikan -karkkeihin. Ne ovat kuulemma lukioikäisten tyttöjen suosiossa ja ymmärrän kyllä hyvin. Olisin voinut syödä niitä vaikka kuinka paljon. Tosin kaikki muukin oli taas superhyvää. Hamstrattavien herkkujen lista seuraavalle reissulle vain kasvaa.



Synttärilahjojakin kertyi yli odotusten. Osan ehdinkin jo esitellä edellisessä postauksessa, mutta laitoin silti tähän uudestaan. Astronomican ja orkkidean sain tosiaan jo viime sunnuntaina. Varsinaisena syntymäpäivänä sain sitten M:lta Mifongin mahdin ja Tangle Angle -hiusharjan. Mifonkihan oli toivelistalla, joten olin iloinen, että se paketista kuoriutui. Saan harvoin kirjoja, ne kuitenkin ilahduttavat aina. Täytyykin ottaa tuo lukuun heti, kun saan Yhdeksän porttia luettua.

Tangle Angel taas oli kiva ylläri, se kun ei ollut listallani, mutta ehdottomasti haluttu silti. Tangle Teezer -harja on ollut minulla jo pidempään aktiivisessa käytössä. Toisissa tilanteissa se on kuitenkin epäkäytännöllinen, koska siinä ei ole vartta. Tangle Angelissa sen sijaan on, joten tarpeeseen todella tulee.

Ja sitten eilen oli edessä ylläri, kun tulin töistä kotiin. Toinen paketti Japanista! Tätä en osannut yhtään odottaa ja olin kuin puulla päähän lyöty. Kaveri oli päättänyt postittaa minulle myös synttärilahjan, josta paljastuivat sukat ja furoshiki. Tykkäilen kovasti japanilaisista sukista. Furoshikille minulla ei ole varsinaisesti käyttöä, mutta ehkä nyt hankin lounaslaatikon ja ryhdyn kuskaamaan töihin eväät sellaisessa. Sen voin sitten kääriä furoshikiini ja olla taas kerran entistä oudompi tyyppi. Loistova ajatus!

Paljon muuta ei sitten kuulukaan. Olen pelannut, pelannut ja pelannut. Kirjoitushommelit ovat sen takia jääneet vähän taka-alalle ja kirjoituskurssin novelli onkin siksi edelleen kesken (no, on sitä kuitenkin 12 sivua). Vähän kauhistuttaa, mitä sen kanssa vielä käy, kun se vain venyy ja paukkuu... Kärsin taas siitä ongelmasta, ettei lyhyiden tarinoiden kirjoittaminen ole minulle luontevaa ja haluaisin venyttää jutun romaanimittaiseksi. Kohta on varmaan vain aloitettava se alusta ja muokattava tyystin eri suuntaan. Tuskaa.

Loman aikana tuli myös editoitua originaalia. Neljä ensimmäistä lukua olen saanut käytyä läpi, viidennen kohdalla into hieman jumahti, mutta ehkä vielä jossain välissä saan taas revittyä motivaationi kasaan. Sinällään editointi ei ole mitenkään erityisen kamalaa. Nyt vain onnistuin koukuttamaan Tales of Symphoniaan ja sen takia pelaaminen houkuttelee enemmän.

Yritän olla ottamatta liikoja paineita mistään, koska en halua muuttua stressipalloksi. Silloin en saa mitään hoidettua kunnolla ja olo on koko ajan kurja. Parempi siis, että hommat valmistuvat hitaasti kuin että uuvutan itseni niiden kanssa.

Tällaista siis tähän väliin. Koetan jossain vaiheessa saada aikaan muutakin kuin sekametelisoppapostauksia. Eiköhän sitä taas jostain syövereistä synny kunnollinen ideakin, kun tarpeeksi hauduttelee.

4. tammikuuta 2015

Synttärijuhlinnat

Syntymäpäivät ovat vasta loppiaisena, mutta koska se on myös viimeinen lomapäivä, en yksinkertaisesti halunnut ketään meille silloin. Siispä päätin hoitaa pakollisen kahvittelun pois alta tänään. Olen vähän huono juhlistamaan omia synttäreitä, koska monesti on tapahtunut jotain ikävää juuri kyseisenä päivänä... ja koska juhla ajoittuu aika pian joulun ja uuden vuoden jälkeen ja olen aivan sosiaaliähkyssä valmiiksi.

Tänä vuonna mentiinkin sitten ihan minimijuhlinnalla ja pyysin vain meidän molempien vanhemmat paikalle. Ehkä jonain vuonna räväytän ja järkkään kunnon kaveribileet... tai sitten en. Ei sinne kukaan tulisi kuitenkaan xD

Keeki
Tehtiin simppelikakku itse. Tämä herkku oli gluteiiniton, koska se valmistettiin manteli- ja hasselpähkinäjauhoista, mutta tietysti pähkinäallergikolle se ei sovi sitten ollenkaan. Pohjaan tuli lisäksi makeutusainetta ja kananmunaa, täytteeseen lime-valkosuklaarahkaa kermavaahdolla ja hilloa. Päällinen on samaa rahka-kermasekoitusta. Ja sitten vähän söpöä tilpehööriä päälle kauniissa kaaoksessa, koska en osaisi kuitenkaan tehdä mitään hienoa, symmetristä koristelua.

Kakusta tuli yllättävän hyvä. Pelkäsin, ettei siitä tulisi maittava, kun meno oli melkoisen impro kaupassa käymistä myöten. Harvoin tulee mitään päästä heitettyä reseptiä testattua etukäteen, kun meillä ei oikein noita syöjiä ole ja kahdestaan kokonaisen kakun syöminen voi jo käydä työstä. Noh, onneksi tämä menikin sitten kokonaan kahvittelun lomassa, joten ei tarvitse ihmetellä, miten sen lopun jaksaa syödä.

Kattaus meillä oli tosi simppeli. Kaikki tarjoiluastiat ovat anopin tekemiä ja muumimukit on saatu lahjaksi myös (minun puolen suvulta). Tykkäilen erityisen paljon noista suorakaiteen mallisista kirsikankukkavadeista. Vaikkei meillä juuri muuta vaaleanpunaista ole, ne jotenkin sopivat meille erityisen hyvin.

Muumimukit eivät ole minulle mikään juttu eikä meillä niitä juuri käytetä, mutta päätettiin tänään tehdä poikkeus ja ottaa ne kerrankin esille. Lautasia tosin meillä on vain kaksi, joten vieraat saivat tyytyä Luhta-astiastoon :P

Kakun lisäksi tarjolla on Fanipaloja, jotka eivät maistuneet juuri kenellekään. Noh, saanpahan mussuttaa ne myöhemmin itse. Pasteijat tekivät hyvin kauppansa, mutta niitä olikin toisaalta varattu aika vähän, joten ehkä siksi vain tuntui, että ne katosivat äkkiä.

Joka tapauksessa mentiin aika kevyillä eväillä, koska vieraitakin oli melko vähän... enkä minä ole mikään leipuri. M joutui tuonkin kakun kanssa auttamaan, muuten se olisi ollut katastrofaalinen esitys.

Reilut pari tuntia hujahti aika äkkiä tuossa pöydän ääressä. Itse istuin tapani mukaan aika hiljaa, mutta vanhemmat keksivät onneksi keskusteltavaa ihan ilman, että minä juuri puutuin asiaan. Joka tapauksessa tällaiset kahvittelut ovat minusta aina väsyttäviä ja nyt olenkin ihan puhki eikä huvittaisi oikein mikään. Kiva silti, että halusivat tulla ja näyttivät viihtyvänkin. Ja oikeasti se, että vieraat osaavat kommunikoida keskenään ilman, että minun tarvitsee toimia keskustelun eteenpäinviejänä, on ihan loistojuttu.

Lahjojakin tuli, vaikka oltiin äidin kanssa jo sovittu, että minulle riittää Pelaajan tilauksen uusinta. Appivanhemmiltakaan en ollut mitään pyytänyt, mutta tulivat silti paketin kanssa. M:lle sanoin, että antaa lahjansa vasta sitten varsinaisena synttäripäivänä niin jää jotain kivaa sinnekin.



Sain siis appivanhemmilta Astronomica-kirjan, jonka läpi kahlaamiseen saankin sitten käyttää varmasti seuraavan vuoden. Selailin sitä hieman ja se vaikuttaa kyllä todella mielenkiintoiselta... melkein alkoi sormet syyhytä scifin kirjoittamisen pariin, kun katselin upeita avaruuskuvia. Tämä siis saattoi olla varsin hasardi lahjavalinta. Tiedä, mihin joudun näiden kaikkien ajatusten kanssa.

Omilta vanhemmilta sain orkkidean, jonka toivon mukaan onnistun pitämään elossa edes tovin verran. Meillä on nyt viime viikkoina ruvenneet anopinkieletkin kuolemaan, joten olen hieman skeptinen. Kaunis kukka joka tapauksessa ja nyt se saa oleskella keittiönpöydällä piristämässä pian alkavia arkiaamuja.



Yritin myös saada itseni juhlan kunniaksi ihmisen näköiseksi. Jostain syystä suora tukka ei nykyisin iske yhtään, joten pyrin aina saamaan edes vähän kiharaa siihen. Normaalisti en kuitenkaan käytä kiharrinta, mutta tänään tein poikkeuksen. Onhan tuo paljon hienomman näköinen, kun yön jälkiltä puretut letit tms. En silti jaksaisi joka aamu kihartimen kanssa leikkiä.

Hiukset näyttävät ihan vihreiltä kuvissa, mutta se johtunee huonosta valaistuksesta (ja kännykän kamerasta). Oikeasti ne ovat edelleen lähempänä sinistä kuin vihreää. Joskin haalistuvat hyvää vauhtia, joten saapa nähdä, millaiset niistä vielä kehittyvät.

Oli tosiaan ihan kiva, mutta myös hyvin uuvuttava päivä. Nyt aionkin vain nauttia olostani ja möllötellä. Jos myöhemmin vähän piristyn, saatan pelailla tai jotain. Tällä hetkellä on kuitenkin sen verran aivokuollut olo, etten ihan heti taida jaksaa puuhailla yhtään mitään.