20. lokakuuta 2014

Opiskeluahdistuksia

Syksy on lähtenyt aika hyvin käyntiin ja opinnotkin on taas saatu alkuun. Eilen palauttelin luovan kirjoittamisen tehtävät tuskailtuani ensin niiden kanssa hyvän tovin. Jotenkin niiden laatu ei vastannut omia vaatimuksia, mutta deadline painoi päälle ja pakko oli palauttaa. Nyt ahdistaa jo valmiiksi lauantain tapaaminen, koska nuo rävellykset toki jaetaan siellä kaikille.

Mietin, mikä niissä oikein mättää? Kieliopillisesti ja kenties kielellisestikin ne olivat ihan kelpoa tavaraa, varsinkin sen jälkeen, kun korjasin typot pois. Ne eivät vain kuulosta minulta samalla tavalla kuin jotkin muut kirjoitukset. Jouduin tiivistämään todella paljon, muuttamaan rakennetta erilaiseksi, että sain kaiken mahtumaan yhteen 4A:ään (per tarina toki). Jouduin hylkäämään tapani kertoa, koska se ei vain soveltunut näin lyhyeen ilmaisuun. Miltei meinasin jo sortua runoilemaan, mutta ei sentään.

Hetken kävi myös mielessä käyttää vapaassa kirjoitelmassa Kalevala-aiheista ficciäni, joka on runomuodossa. Sekään ei kuitenkaan mahtunut yhteen sivuun (paitsi, jos olisin laittanut sen kahdelle palstalle, mutta se olisi kai ollut huijaamista?) enkä ollut valmis tiivistämään sitä enää yhtään.

Tiivistäminen on hyvä taito. Tekstistä pitääkin osata karsia turhat pois. Minun tapani kirjoittaa on kuitenkin mielestäni aika tiivis ja turhia koreilematon jo valmiiksi. Ongelma on enemmänkin siinä, että tarinani eivät ole lyhyitä ja tiiviitä. Niissä on paljon käänteitä, niissä paneudutaan hahmojen sielunelämään joskus syvällisestikin, ne polveilevat ja risteilevät ennen lopullista päämäärää. Tällaista ei voi tehdä yhden sivun jutussa, se sivu ei vain riitä siihen. Sen takia tekstin ääni ei ole enää sama, ei niin minun tyyliseni.

Tarkoitus ei ole syytellä kurssia tai opettajaa, pikemminkin kriiseilen itseni, oman ääneni kanssa. Lyhyessä ilmaisussa minun on vain löydettävä se uudestaan. Kaivettava esiin jotain sellaista, jota en ole tottunut käyttämään. Ja hetkittäin pysähdyn miettimään, onko minun oikeasti tehtävä niin. En halua olla runoilija, en halua kirjoittaa lyhyttä proosaa. Minä haluan kirjoittaa pitkää ja polveilevaa spekulatiivista fiktiota.

Noh, ymmärrän hyvin, etten voi työntää romaanikässäriä luettavaksi muille kurssilaisille tai opettajalle. Aika ei riitä kaikkeen. Kurssi ei ole pelkästään minua ja minun tarpeitani varten, meitä on siellä neljätoista. Minun täytyy vain osata ottaa siitä tarvitsemani ja sivuuttaa se, mikä ei ole oleellista. Ymmärrän myös sen, ettei harjoituksista ole haittaa. Oman äänen hakeminen on aina hyödyllistä, vaikka sen tekisi itselle sopimattoman tyylilajin kautta. Tuleepahan kokeiltua sellaista, mihn ei muuten uhraisi aikaansa.

Olen siis edelleen ihan tyytyväinen, että hakeuduin kurssille. Silti minua hirvittää mahdollinen palaute teksteistäni. Hirvittää myös nähdä muiden tuotoksia, sillä epäilemättä vertaan niitä omiini, vaikkei niin pitäisi tehdä. Voinkin siis jo valmistautua henkisesti kriiseilemään kirjoittamisen suhteen vielä moneen otteeseen seuraavien kuukausien aikana. Toivottavasti siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Japanin opiskelukaan ei ole alkanut täysin ilman ahdistusta. Niiden osalta olen kuitenkin tyytyväinen omaan osaamiseeni. Se ei tarkoita, että olisin valmis nyt lopettamaan ja toteamaan olevani valmis. Ehei, minulla on vielä paljon opittavaa. On silti kiva huomata, miten paljon jo osaa, vaikka samalla tiedostaa, miten paljon ei osaa.

Minulla oli pitkään kausi, jolloin raivostuin koko kielestä, koska ymmärsin koko ajan paremmin, miten huono olen, miten vähän osaan ja mitä virheitä teen. Tuo on juuri se hetki, kun tekee mieli heittää kirves kaivoon ja rage quitata koko juttu. Kuherruskuukausi uuden kielen kanssa on mennyt ohitse ja oppimisen huuma korvautunut raa'alla työllä, jonka tulokset eivät kuitenkaan ole heti nähtävissä. Oma osaamattomuus ärsyttää ja tulee tunne, että paukuttaa päätä seinään.

Olen iloinen, että selvisin tuosta kaudesta ja voin nyt taas tervehtiä opiskelua ilolla (vaikka läksyjen teko joskus keljuttaakin). Tällä hetkellä kielen opiskelu ei tunnu suossa rämpimiseltä, mitä se oli melkein pari vuotta. Tiedän, mitä osaan ja mitä en osaa. Tiedän myös, että on vielä paljon asioita, joita en tiedä ollenkaan ja osaa ottaa huomioon. Pystyn silti jo ilmaisemaan itseäni edes auttavasti japaniksi ja kirjoittamaan aineita annetusta aiheesta. Ymmärrän myös lukemaani (jos se ei sisällä liikaa kanjeja ja vieraita sanoja :D) ja kuunteleminenkin on helpottunut, vaikka jälkimmäinen on yhä heikkouteni.

Mikä sitten ahdistaa? Ryhmä. Anteeksi kamalasti, olen varmasti hirveä ja ymmärtämätön ihminen, mutta ahdistun toisista. Meillä on oikeasti tosi kiva ja mukava porukka, mutta minun on vaikea olla kiipeämättä seinille, kun ihmisillä on monisteet hukassa ja tehtävät tekemättä.

Joo, joku voisi sanoa, että mitä toisten tekemiset minulle kuuluvat? Perinteisesti voisi ajatella, etteivät kuulukaan, mutta kun tuntien määrä ja aika on rajallista, muiden kohellus vaikuttaa minuunkin. Lyhyen tunnin aikana ehtii vähemmän, kun osalla on tehtävät tekemättä ja vastauksia ryhdytään arpomaan siinä vaiheessa, kun vastausvuoro osuu omalle kohdalle. Perään kuullaan kootut selitykset siitä, miksei niitä läksyjä ole voinut tehdä.

Tajuan, että joskus on kiirettä ja hässäkkää tai tapahtuu jotain, mikä pistää läksyt prioriteettilistan alimmaiseksi. Tätä tapahtuu itsellekin, mutta ei nyt joka ainoa kerta sentään. Miksi se tapahtuu toisille aina ja jatkuvasti? Eikö se ole kamalan stressaavaa?

Kun puhutaan vapaaehtoisesta opiskelusta, minun on vaikea ymmärtää käsien levittelyä ja tehtävien tekemättä jättämistä. Eikö siellä olla sitä varten, että opitaan? Ja eikö oppimista edistä se, että tehdään annetut hommat? En valittaisi tästä, jos se ei olisi minulta pois. Ehtisimme vain paneutua tunneilla useampiin asioihin, jos kaikki hoitaisivat oman osuutensa.

No joo, pyrin kuitenkin pitämään suuni. Ihan oikeasti meillä on ryhmässä kivoja tyyppejä ja opettajakin on loistava. Pidän hänen tyylistään ja tavastaan opettaa ja tykkään uudesta kirjastakin. Kurssin taso on aikalailla sopiva itselle, varsinkin höystettynä aineilla, jossa pääsee oikeasti kokeilemaan omia rajojaan ja harjoittelemaan kanjeja. Tässä mielessä on lopulta pieni asia, jos joku toinen ei jaksa panostaa opiskeluunsa yhtä paljon kuin itse haluaisin. Onhan se hienoa, että kaikessa kiireessään ihmiset kuitenkin ehtivät edes tunneille hiomaan kielitaitoaan, vaikkeivät sitten muuten kerkiäisi läksyihin panostaakaan.

Yritän siis muovata omaa asennettani suvaitsevaisemmaksi, vaikka myönnän sen olevan välillä vaikeaa. Jonain päivänä voi käydä niin, että minulla on niin kiirettä, etten saakaan läksyjäni hoidettua. Kenties silloin ymmärrän paremmin. Toivon tosin, ettei niin suurta hässäkkää osu kohdalle, mutta mistäs sitä koskaan tietää. Jokaisella on omat syynsä toimia niin kuin toimii. En voi muuttaa muita, vain itseäni, joten ei auta kuin asennekasvattaa itseään. Kyllä se tästä vielä.


PS. Blogin kirppiselle on päivitetty juttuja ;)

2 kommenttia:

  1. Yhteen sivuun ei tosiaan saa kummoista juonta. Kannattaa keskittyä tilanteisiin, joihin saa jonkinmoisen konfliktin. Näitä on helppo istuttaa myöhemmin pidempiinkin teksteihin. :)

    Ymmärrän kyllä tiivistämisen tuskan, mutta se on hyvää harjoitusta editointia varten, sillä pidemmissäkin teksteissä on usein ihan liikaa tavaraa.

    Tunnistan myös japanin opiskeluun liittyvät ahdingot. Kävin jokunen vuosi sitten alkeiskurssin, mutta opiskelu katkesi muuton jälkeen sen hankaluuteen. Kurssilla oli ehkä muutama ihminen, jotka oikeasti tekivät läksyt, minä mukaanluettuna.

    Usein tuntui, että kansanopistoon hakeutuivat animesta ja Japanista kiinnostuneet teinit, joilla ei ollut realistista käsittelyä kielen opiskelun vaikeudesta tai oikeanlaista motivaatiota. Aikuisopiskelijat olivat lähtökohtaisesti aktiivisempia silloin, kun ehtivät tunneille. Heistä monella tavoite oli matkustaa, joten sitoutuminen oli siksi hiukan erilainen. Paljon vaikutti varmasti myös se, ettei kurssilla ollut koetta, johon olisi tarvinnut päntätä.

    Siispä meilläkin meni paljon aikaa laiskuuden vuoksi hukkaan. Ei ehkä iso asia kaikille, mutta minua kyllä harmitti. Tajuan kyllä, että monelle kurssilla piti olla kivaa ja paineetonta. Kotiläksyjen tekemättömyys vaan vaikutti ihan selvästi siihen miten asioita opittiin tai ei opittu.

    VastaaPoista
  2. Joo, pitääkin yrittää suhtautua noihin nimen omaan harjoituksina eikä kokonaisina juonellisina tarinoina. Tiivistäminen on ilman muuta hyvää harjoitusta editointia varten. Sitä en missään nimessä kiistä. Jotenkin vain mieluummin tiivistääkin sitä pitkää tekstiä kuin valmiiksi lyhyttä, mutta ei nyt pidä yrittää ajatella asiaa liikaa vaan tiivistää kiltisti x)

    Meillä ei tällä hetkellä ole kurssilla yhtään teini-ikäistä vaan porukan ikä vaihtelee jostain paristakympistä varmaan reiluun viiteenkymppiin, osa opiskelee työnsä vuoksi jopa. Siksi onkin hassua, että läksyt siitä huolimatta jätetään tekemättä. Mutta meitä on monenlaisia ja eritasoisilla motivaatioilla liikenteessä. Ainakin erilaisuuden sietokyky taas hioutuu kummasti..

    Ymmärrän senkin, ettei haluta ottaa liikaa paineita ja se voi varmaan osalla ollakin syy läksyjen tekemättä jättämiseen. Tämän opettajan aikana meillä on kertaalleen ollut koe, mikä varmasti lisäsi osalla paineita eikä ollut kaikista kiva juttu. Minusta se oli hyödyllinen, mutta perfektionistina ruoskin itseäni pitkään siitä, etten saanut kymppiä vaan virheitäkin joukkoon lipsahti. Tosin se onkin sitten taas ongelma erikseen :D

    VastaaPoista