28. lokakuuta 2014

Kolme vuotta onnea

Kolme vuotta. Se ei ole paljon, mutta ei se toisaalta ole ihan vähänkään. Samaan aikaan se tuntuu pitkältä tovilta ja lyhyeltä hujaukselta. Sen verran meillä on takana nyt yhteistä taivalta. Tunnettu ollaan toki pidempään, mutta oltiin hitaita saamaan varsinaista suhdetta aikaan. Eikä noita pari ensimmäistä tuntemisvuotta voi edes sanoa mitenkään erityisen onnellisiksi, koska M oli pahin kilpailijani ikinä, voitettava vihollinen... vai olisiko sekin itse asiassa ollut omanlaistansa onnea? :D

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, joten en ala toistaa samoja asioita uudestaan. Omassa mielessä on tosin tullut monesti pohdittua asioita ja ihmeteltyä, miten kaikki oikein tapahtui ja päätyi tähän pisteeseen. Positiivisessa mielessä, tuo melkein kuulosti siltä, että kauhistelisin asiaa.

Kuinka maailman ärsyttävimmästä miehestä tuli maailman ihanin? Hassua kyllä, se mies pysyi samana koko ajan. Meillä on lopulta aika paljon yhteistä, mikä onkin tärkeä asia. Yhteiset jutut toimivat kuin liima. Kaiken ei tietenkään tarvitse olla yhteistä, mutta jos oikein mikään sänkyä ja asuntoa lukuun ottamatta ei ole, homma ei pelitä.

Myönnettäköön myös, että minulla oli aika tiukka kriteerilista siltä varalta, että vielä jonkun ihmisen kanssani parisuhteeseen huolisin. Listalta löytyi mm. omillaan toimeentuleminen, kohtuullinen koulutus (alalla ei ollut merkitystä), omillaan asuminen, riittävästi ikää, hyvä käytös, fiksu suhtautuminen alkoholiin ja riittävä, muttei liiallinen suvaitsevaisuus. Sen sijaan listalla ei ollut ulkonäkövaatimuksia tai muuta vastaavaa, mutta toki taustalla on aina ajatus, että silläkin saralla pitää natsata. Toisen pitää siis olla sopivasti sytyttävä. M täytti kaikki vaatimukseni jo ihan järkitasolla ajatellen, mutta suhdetta tuskin olisi syntynyt, jos tunnepuolta ei olisi ollut olemassa.

Nämä yhteiset kolme vuotta ovat olleet myllerrystä. Ensimmäiseen vuoteen mahtui kolme muuttoa, mikä oli todella raskasta. Niiden jälkeen on onneksi päästy laittamaan yhteistä kotia ihan rauhassa enkä ihan heti ole halukas uudestaan muuttamaan. Samana vuonna käytiin myös ensimmäisen kerran yhdessä Japanissa, mikä oli kaikin puolin upea kokemus. Kulttuurielämyksen lisäksi se tarjosi tilaisuuden tutustua appivanhempiin, M:n veljeen ja tämän silloiseen avovaimoon paremmin. Oikeastaan sanoisin, että vasta tuon reissun jälkeen osasin kyseisten ihmisten seurassa aidosti rentoutua. Ja kyllähän se M:aa ja minuakin kiitettävästi lähensi.

Toinenkin vuosi vierähti isojen juttujen parissa. Kihlat solmittiin ensimmäisenä vuosipäivänämme 28.10.2012 ja aika pian syntyi päätös, että häät ovat tasan vuoden päästä. Mitään isoja juhlia ei haluttu, mutta puuhaa riitti silti ihan kiitettävästi.

Puuhassa ei ollut mitään pahaa, vaikka joskus väsytti eikä olisi huvittanut järkätä enää mitään tai säätää pukujen yksityiskohtien kanssa. Enemmän minua silti ahdisti hääjuhla siitäkin huolimatta, että vieraiden määrä karsittiin minimiin. Kimpoilin seinille pelkästä ajatuksesta, että kaikkien edessä pitää sanoa "tahdon" ja vielä suudellakin. Vasta nyt alan olla sinut tuon kaiken kanssa, pitkään vielä häiden jälkeenkin iski ahdistus.

Haluan korostaa, ettei tämä ahdistus liittynyt naimisiin menoon tai M:n millään tavalla. Minä vain en oikeasti kestä huomion keskipisteenä olemista. Vaikken ollut tilanteessa yksin, se oli todella kuluttava. Olenkin siis iloinen, että juhla on ohitse ja on päästy kiinni oleelliseen. Ja joo, oli kiva silti  pitää juhlat, pukeutua hienosti, syödä hyvää ruokaa ja juhlien kautta tarjota iloa lähisuvulle. Tiedän tilaisuuden olleen tärkeä kaikille, jotka paikalla olivat, joten sisäinen kuohuntani oli kyllä sen arvoista.

Nyt takana on tosiaan kolmas yhdessäolon vuosi ja ensimmäinen avioliitto vuosi. Mikä muuttui? Ainakin pahin myllerrys on toistaiseksi tasoittunut. Nyt ei ole mitään isoa projektia, jota oltaisiin toteuttamassa vaan on saatu elää ihan tavallista, ajoittain tylsääkin arkea. Tosin reissattu on urakalla. Tässä vuoden sisään on käyty Japanissa, Tanskassa, Hollannissa ja Ruotsissa eli ei voi sanoa, että olisi ollut tosi rauhallista. Ehkä nyt onkin syytä hidastaa tahtia tuon reissaamisen osaltakin, vaikka japanikuume polttelisi kyllä pahemman kerran.

En sanoisi, että suhteessamme on mikään kamalasti muuttunut. Naimisiin meneminen ei ollut suuri käänne, se oli vain tärkeä etappi yhteisellä taipaleella. Tärkeydestään huolimatta se ei ole tärkein. Tärkein vaihe on tästä eteenpäin, se on tie, jonka kuljemme yhdessä oli siinä sitten ala- tai ylämäkiä, suoraa tai mutkia. Voi olla, että on kuoppia ja hyvin tasoitettuja kohtia, mutta kaikesta mennään yhdessä. Se on oleellista.

On mukava tehdä asioita yhdessä. Meillä pelaillaan, katsotaan leffoja ja sarjoja, käydään ulkona, matkoilla, coneissa ja muissa mielenkiintoisissa jutuissa. Meillä puhutaan paljon. Ihan arkisista asioista keskustellaan, mutta myös päivän politiikasta, uskonnoista, arvoista ja maailman tilanteesta. Toisaalta myös peleistä, muusta viihteestä ja ihmissuhteista. Meitä kiinnostavat samat asiat ja niistä juttua riittää, toivottavasti vielä vuosiksi eteenpäin. Aina meillä ei silti hölötetä vaan välilllä möllötetään (huom. eri asia kuin mököttäminen) kumpikin omissa jutuissamme ja ollaan vain hiljaa. Sekin on hienoa, koko ajan ei tarvitse olla aktiivisesti läsnä.

Tuo voi kuulostaa siltä, että meillä on täydellistä. Ei ole. On myös huonoja päiviä, jolloin kaikki kiukuttaa. Toinen tekee välillä jotain tyhmää ja loukkaavaa ja sitten sekin asia pitää käsitellä. Mitään repivää riitelyä ei ole kuitenkaan ollut, muuten on saatu tilanteet aina hoidettua. Minä olen tuiskahtelija ja saatan joskus möksähtääkin, mutta ei meillä tosiaan naamat punaisina toisilleen huudeta.

Olen saanut kuulla varoitteluja tyyliin "kyllä se teilläkin vielä suruksi muuttuu". Siis vihjaillaan, että ne repivät riidat ja huutaminen ovat tulossa, etäisyys kasvaa läheisyyden sijaan ja ainoat puheenaiheet ovat siivoaminen ja ruokaostokset. Tiedän, että kaikki tuo on mahdollista, mutta ei se ole mikään tavoitetila. Eikä sitä pidä alkaa pelätä, että näin varmasti käy. Yhtä hyvin voisi alkaa kauhistella avioerotilastoja ja miettiä, kuinka tästä niiden valossa aika varmasti ero tulee. Mutta mitä se sellainen eläminen on?

Ylipäätään minua kummastuttaa, miksi tuollaisia pitää ihmisille laukoa. Kyllä, osa tänäkin vuonna naimisiin menevistä eroaa, mutta osa ei. Kyllä, osa etääntyy puolisostaan ja jää kituuttamaan kuihtuneeseen liittoon, mutta toiset viihtyvät yhdessä vuosikymmentenkin päästä ja ovat läheisiä. Ja ihan oikeasti näihin asioihin voi vaikuttaa itse. Ei toki pelkästään yksin, mutta yhdessä. Avioliittolupauksessa tahdotaan. Kyse on siis siitä, mitä me yhdessä tahdomme. Totta kai siitäkin, mitä tahdomme erikseen, mutta yhdessä pysyminen onnellisena vaatii molempien panostuksen ja sitoutumisen.

Kolme vuotta on tosi vähän aikaa sanoa mitään varmaa. Voi olla, ettei siihen riitä edes kolmekymmentä vuotta. Meillä kuitenkin eletään päivä kerrallaan ja nautitaan elämästä. Siitä ihan tavallisesta arkisesta ja joskus harmaastakin elämästä. Tuskin tässä täysin kolhuitta selvitään, kun ei olla selvitty tähänkään asti. Tuskin tähän asti eteen tulleet myllerrykset jäävät ainoiksi. Tuskin joka päivä on yhtä ihanuutta. Mutta niin asioiden kuuluu ollakin. Onni ei ole jatkuvaa autuutta, se on tietynlainen perusmielentila. Nyt siinä tilassa on oltu kolme vuotta. Tahtotila on jatkaa samalla tavalla. Yhdessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti