20. syyskuuta 2014

Tykytyshetkiä

Pari viimeistä päivää on ollut aika jänniä. Töissä on mennyt melko tavallisesti eikä mitään suuria ole tapahtunut, mutta sen sijaan vapaa-ajan puolella on ollut vähän eläväisempää.

Selfie, koska ei ole parempaakaan
kuvitusta tähän
Eilen sain tietää, että voitin Alaston kirjailija -blogin arvonnassa Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti ja Ilmeetön mies -kirjat. Voitto tosin napsahti jo 16. päivä, mutta olen sen verran koomaillut netin suhteen ja puuhannut muuta, että huomasin asian vasta perjantaina. Kumpaakaan kirjaa en ole vielä lukenut, joten pääsevät tuohon luettavien kirjojen pinoon odottamaan vuoroaan :) Yleisesti ottaenhan olen Anu Holopaisen tuotannosta paljolti tykännyt, joten jonkinasteiset odotukset on toki näidenkin kirjojen osalta olemassa.

Oli aika sykähdyttävää bongata oma nimi tuolta blogista. Hetkeäkään en nimittäin uskonut, että arpaonni minua suosisi, mutta näköjään näin pääsi käymään. Kiitoksia vain, vaikken tiedä, mihin suuntaan tarkalleen tässä kohtaa nuo kiitokset pitäisi osoittaa :)

Oli myös jännä fiilis saada sähköpostia nuoruusvuosien ehdottomalta suosikkikirjailijalta. En osaa oikein kuvailla sitä. Jotain epärealistista siinä oli. Totta kai tiedän, että kirjailijat ovat samanlaisia kuolevaisia kuin me muutkin, mutta jotenkin heitä on tottunut ajattelemaan kaukaisina esikuvina. Tosin täytyy myöntää, että netti ja blogit ovat ehkä tuoneet kirjailijat vähän lähemmäs. Heidän blogejaan voi kommentoida ja sitä kautta päästä kommunikoimaan heidän kanssaan samalla tavalla kuin kenen tahansa blogistin.

Noh, joka tapauksessa... nyt sitten odotellaan kirjapakettia innokkaasti. Luettavia kirjoja on tosiaan vino pino, mutta tunnen aina lievää ahdistusta, kun pino uhkaa huveta, joten lisäopukset eivät missään nimessä ole haitaksi. Nehän vain huolehtivat mielenterveyteni säilymisestä ;)

Seuraava sydämentykytyksiä aiheuttanut juttu oli tänään alkanut luovan kirjoittamisen kurssi. Ihan rehellisesti olin aamulla paniikissa ja hyvin ahdistunut. Mietin, mihin oli taas tullut itsensä tungettua. Vieraita ihmisiä, joiden seurassa pitäisi osata avata sisintä itseään. Kuulostaa karsealta, kun sen noin ilmaisee.

Jännitin tosi paljon, kun astuin luokan ovesta sisään. Helpottavaa oli, että kukaan ei ollut ehtinyt viedä minun nurkkaani. Luokka on siis sama, jossa japanin tunnit pidetään ja valtasin oitis saman pulpetin, jossa niilläkin istun. Siitä tuli turvallinen olotila. Opettaja tuli kättelemään ja esittelemään itsensä, mikä oli ihan kiva.

Kurssilla oli monenlaista porukkaa. Nuorin ysiluokkalainen, vanhin eläkkeellä ja kaikki muut siitä väliltä. Itse kai osuin siihen nuorempaan jengiin kuitenkin, jos mitään pystyi ulkonäön perusteella arvioimaan. Fan fictionin kirjoittajia oli kaksi, minä mukaan luettuna, fantasiasta kiinnostuneita yhteensä kait kolme.

Jossain vaiheessa kurssin alkupuolella tajusin, ettei kukaan näistä tyypeistä tunne minua. Eli minun ei tarvitse olla se sosiaalisesti ahdistunut otus, joka yleensä uusissa tilanteissa olen. Okei, olin ehkä silti, mutta ehkä se kerrankin ei näkynyt niin suoraan kuin yleensä. Asiaa auttoi sekin, että olin ainoa, jolle luokkatila oli tuttu. Osasin siis sanoa, mistä mikäkin löytyy ja mitä ylipäätään on käytettävissä. Aktiivinen rooli oli siinä mielessä helppo ottaa.

En silti ollut suuna päänä enkä aio olla jatkossakaan. Keskityn mieluummin siihen tekstin luomiseen kuin puhumiseen. Aika moni tuntui olevan samoilla linjoilla, vaikka pari ekstrovertimpaakin henkilöä joukkoon mahtui. Kukaan ei onneksi ollut kovin pelottava.

Teimme päivän aikana useamman harjoituksen, joita en kaikkia kokenut mielekkääksi. Runot eivät vain ole minun juttuni, mutta ymmärrän, että harjoituksia pitää olla joka lähtöön. Onneksi pakollista runoa ei silti kolmen kotitehtävän joukkoon mahtunut. Saimme siis tehtäväksi kolme kirjoitelmaa, joista ensimmäisen aihe on "sanojen juuret", toinen kirjoitetaan erään tunneilla tehdyn harjoitteen pohjalta ja kolmas on vapaa kirjoitelma. Sen suhteen en oikein vielä tiedä, mitä raapustelen, mutta ehkä se tässä kuukauden aikana valkenee.

Joka tapauksessa ensimmäisestä kerrasta jäi ihan hyvä fiilis. Kurssilla ei ollut mitenkään ahdistavaa, vaikka jouduin lukemaan ääneen omia raapustuksia. Odotan ihan mielenkiinnolla, mitä seuraavalla kerralla on luvassa.

Toisessa turhassa kuvassa päivän kirjoittaja-look :P

2 kommenttia:

  1. Onnea arvontavoitosta! Tiedän tuon epätodellisen tunteen aika hyvin, vaikka itselle ei olekaan ihan suurimpia lapsuuden idoleita osunut kohdalle. Onneksi kirjailijat ovat aika sympaattista sakkia noin yleisesti. :)

    Tuskinpa hiljaisuus haittaa. Tuntemattomista koostuvat ihmisryhmät tarvitsevat usein aikaa, ennen kuin tutustuminen on ohi ja tunnelma kevenee. Ja kaikkihan eivät voi olla äänessä yhtä aikaa.

    Kirjoituskurssi kuulostaa kivalta. Pidän aina kun ryhmiin tulee laajan ikähaitarin kirjoittajia, koska tyylit, genret ja erilaiset kokemukset saavat aikaan rikasta palautetta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja onnitteluista :)

      Kirjailijat ovat tosiaan ihan sympaattista porukkaa ja näin. Toisaalta sitä katsoo ehkä hieman ylöspäin ihmisiä, joiden teoksista kovasti tykkää.

      Eiköhän porukka aikanaan ryhmäydy, ainakin kevääseen mennessä :D Itse olen usein uusien ihmisten kanssa jokseenkin varautunut, mutta ehkä sitä jossain kohtaa pääsee porukkaan sisään.

      Poista