17. elokuuta 2014

Valitse taistelusi

Taannoin oli otsikoissa juttu äidistä, joka sai hepulin, kun tytär oli joutunut ruokarukoilemaan iltapäiväkerhossa. En juuri lue lööppejä, joten tämä juttu olisi varmastikin jäänyt minulta huomaamatta, ellei eräs tuttavani olisi sitä erittäin negatiiviseen sävyyn arvostellut. Tämä arvostelu ei kohdistunut tapahtuneeseen rukoiluun vaan nimen omaan äitiin, joka oli perheensä uskonnonvapauden perään penännyt. Sävy, jolla tuttavani asiasta puhui, ei ollut millään muotoa asiallinen vaan pikemminkin leimaava. Äiti oli huono ihminen, ymmärtämätön, typerä eikä tajunnut, että maailmassa on paljon pahempiakin ongelmia kuin ruokarukoukset iltapäiväkerhossa.

Puuttumatta uutisoituun tapahtumaan (en tunne taustoja tarpeeksi, että todella voisin sanoa, mistä on kyse ja kuka on oikeassa vai onko kukaan) minua alkoi vihastuttaa. Tämä tuttavani oli sitä mieltä, että uskonnonvapauttaan puolustava henkilö on automaattisesti alempaa sakkia, ymmärtämätön typerys, joka ei tajua pysyä hiljaa ja huomaamattomana. Uskokoot miten uskoo, mutta ei sitä elämää tarvitsisi asioistaan koko ajan pitää tuntui olevan hänen ja hänen tuttavapiirinsä asenne.

En ottanut osaa keskusteluun, vaikka mieli teki. Olen kuitenkin oppinut jotain. Olen vähemmistössä mielipiteideni kanssa ja tuomalla esiin omat ajatukseni aiheutan usein itselleni vähintäänkin kiusallisia tilanteita, ellen suoranaisia ongelmia. On ihmisiä, joille ei vain kannata mennä sanomaan edes asiallisesti, että asian voi nähdä toisinkin ja että hei, meillä on Suomessa sellainen asia kuin uskonnonvapaus ja sitä tulisi kunnioittaa. Siinä kun voi käydä niin, että ihmissuhteet repeilevät tai ainakin saa niskaansa kilon paskaa.

Toisaalta olen sitä mieltä, että näistä asioista täytyy pitää meteliä ja taistella oikeuksien puolesta. Olen silti jokseenkin väsähtänyt tuulimyllyjä vastaan taistelemiseen. Siksi olen aktiivisesti opetellut taistelujeni valitsemista. Onko väliä, miten ahdasmielinen joku puolituttu on? Entä onko kenellekään mitään hyötyä, jos käyn valistamaan häntä ja kerään samalla vihat niskaani häneltä ja hänen kavereiltaan, joita en edes tunne? Ehkä, ehkä ei. Sen kuitenkin tiedän varmasti, että saan itselleni aikaan stressin, kiukun ja pahan mielen... ja epäilemättä myös vastapuolelle. Säästän molempia, kun en avaa suutani.

Tee, mitä haluat, kunhan et vahingoita. Tuota ohjetta pyrin elämässäni noudattamaan. Kun en avaudu puolitutulle hänen asenteistaan, en ehkä vahingoita häntä. Toisaalta... vahingoitanko itseäni, kun pysyttelen kaapissa ajatuksieni kanssa? Ainakaan patoutunut kiukku ei kovin hyvältä tunnu, mutta sen purkaminen asianomaiseen tuskin tilannetta auttaa. Saati sitten ajautuminen riitaan ei välttämättä tee kovin hyvää kenellekään.

Taisteluiden valitseminen on ehkä viisautta. On parempi muuttaa itseään ja omaa asennetta kuin pyrkiä tekemään muutoksia toiseen. Vaikka liputan uskonnonvapauden puolesta, ei minun tarvitse hypätä huutamaan päälle jo valmiiksi aggressiiviseen keskusteluun. Voin tuoda omaa näkemystäni esiin muilla tavoin.

Pyrin ajattelemaan, että tärkeintä on tulla hyväksytyksi omassa lähipiirissään sellaisena kuin on. Yhteiskunta ja maailma muuttuvat hitaasti. Voin edistää tätä muutosta parempaan pienin askelin ja pehmein keinoin. Minun ei tarvitse aina tilaisuuden hypätä tulilinjalle ja kärsiä henkistä martyyrikuolemaa. Voin valita taisteluni ja ottaa osaa vain tärkeimpiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti