14. toukokuuta 2014

Tällaista tänään

Pidetään edelleen sinnikkäästi lupauksesta kiinni. Lueskelin eilen aika myöhään, koska en saanut unta. Työn alla on Anu Holopaisen Molemmin jaloin, joka onkin varmaan aika pian luettu kokonaan. Veikkaisin, että jopa tällä viikolla, jos unettomuus jatkuu.

Havahduin aamulla 4:54 ja sängystä kömmin ylös kellon soidessa 5:30. Olo oli loputtoman väsynyt ja paleli turkasesti. Olin melkein varma, etten jaksa könytä töihin asti, mutta kummasti sitä taas istuttiin 6:45 työpöydän ääressä avaamassa sähköpostia. Pakko silti myöntää, että väsymys oli sitä luokkaa, että työpäivä meni ikään kuin sumussa. Asiat tulivat hoidettua, mutta tiedän, etten ollut parhaimmillani tänään.

En uskalla toivoa, että huominen menisi sen paremmin, mutta totta kai teen parhaani.

Iltapäivä meni aika kiireisissä merkeissä. Pääsin töistä lähtemään 15:00 (eli hieman ylimääräistä tuli taas =/). Äidin kanssa oli sovittu tapaaminen keskustassa 15:45, mutta olin paikalla puoli tuntia liian aikaisin. Totta kai, en muuten olisi minä. No, siinä jäi hyvää aikaa maksaa itsensä kipeäksi bussikortin lataamisesta ja käydä ennakkoäänestämässä. Onpahan nyt sekin kansalaisvelvollisuus hoidettu pois alta. Huh, tuo kuulosti pahalta. Olin kyllä ehdokkaani jo valinnut ajatuksen kanssa eli ei tämä mikään hetken hutaisu ollut. En tosin ollut suunnitellut äänestämistä tänään, mutta odotellessa totesin ennakkoäänestyspaikan olevan aivan vieressä ja päätin hoitaa asian pois alta.

Äidin kanssa kierreltiin sitten muutama vaatekauppa, koska hän halusi itselleen uuden takin. Onneksi shoppailukierroksesta ei tullut kammottavan pitkä, sillä takki löytyi suhteellisen pienellä etsimisellä. Sen jälkeen suuntasimme Manhattaniin syömään.

Olen tainnut viimeksi käydä äidin kanssa ulkona syömässä, kun oltiin Pariisissa. Tosin silloin oli muitakin paikalla. Ruoka oli maukasta ja kohtuuhintaista myös, ei valittamista. Äidillä oli kamalan paljon asiaa, mutta en käy niitä juttuja tähän erittelemään. Hyvähän se onkin välillä päivittää kuulumisia, minulla ei vain ollut juuri kerrottavaa, kun olen jumitellut kotona ja tehnyt cosseja. Elämä on tällä hetkellä aika hiljaista eikä mitään erityistä tapahdu. En ole edes nähnyt ketään kaveria aikoihin (eipä sillä, en edes tiedä, haluaisiko kukaan nähdä minua xD).

Syömisen jälkeen piti vielä juoksuttaa äitiä kampaamokaupoissa ja etsiä sopivia tuotteita. Löytyivät suhteellisen helposti onneksi. Saatoin äidin vielä torille ja suunnistin itse läheiseen Valintataloon hakemaan paketillisen vaatteita ja M:n veljen synttärilahjan (joo, ollaan kerrankin ajoissa liikkeellä). Oli muuten erittäin ärsyttävää, kun paketin sai tilattua ainoastaan tuohon yhteen Valintataloon, vaikka laitoin sijainniksi pelkästään Lahti. Verkkokauppa ei tarjonnut koko kaupungille siis mitään muuta noutopistettä, mikä on minusta aivan käsittämätöntä. Edellisen tilauksen yhteydessä sain valita monista eri vaihtoehdoista (enkä totisesti ottanut tuota minulle hankalassa paikassa sijaitsevaa Valintataloa), joten en ymmärrä. Kaipa toimipisteitä on sitten tässä välissä poistettu. Tympeää.

Kotiin päästyäni huomasin, että huomenna saan reippailla postin toimipisteeseen. Sekään ei sijaitse helpossa paikassa nyt, kun olen julkisien ja omien jalkojen varassa, mutta ei voi mitään. En aio odottaa ensi viikkoon tätä pakettia.

Ilta on hujahtanut aika nopsasti, kun tulin niin myöhään kotia. Katselin jakson The Vampire Diariesia ja olen jumitellut koneen ääressä. Hyvistä aikeista huolimatta cossit taisivat jäädä tältä päivältä. Olen liian väsynyt tehdäkseni mitään tolkullista. Sen sijaan päätin ottaa tujauksen rommia ja kohta kömmin petiin jatkamaan kirjan lukemista ja odottelemaan, pystyykö M mahdollisesti soittamaan tänään.

En ole tänään yhtä maissa kuin eilen, mutten silti voi sanoa pitäväni tilanteesta. Se on hassua. Olen aikoinani viettänyt paljonkin aikaa yksin kotona eikä se ole ollut ongelma. Ja muinaisen avoliiton aikana ja varsinkin sen loppupuolella olin jopa tyytyväinen aina, kun kämppä oli täysin minun hallinnassani. Osaan kyllä nytkin olla yksin ja huomaan palanneeni vanhoihin sinkkurutiineihin esim. syömisen suhteen (mikä ei todellakaan ole haitaksi). Silti tämä ei tunnu hyvältä, tämä rusertava ikävä. M:n lisäksi maailmassa on ollut kaksi ihmistä, joita olen kaivannut niin, että se oikeasti sattuu. He tosin eivät enää ole niin läheisiä, että tuosta tunteesta edelleen kärsisin. M taas on. Se on tietysti hyvä asia, mutta myös hämmentää. Toisaalta kun nuo kaksi mainittua aiempaa tapausta ovat kumpikin sellaisia, että ovat aina asuneet kaukana minusta, olen oppinut elämään tällaisen tunteen kanssa. Silti se on aika riipivä näin yhtäkkiä. Ehkä kiinnyn ihmisiin vähän liikaakin.

Okei, tänään ei ollut (huonolaatuisia) kuvia vaan tällaista semisynkkää pohdiskelua. Koettakaa kestää, ei tämä viikko loputtomiin kestä. Tai niin ainakin yritän itselleni vakuutella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti