15. toukokuuta 2014

Fanityttöilyn autuudesta

Hah, tänäänpä on luvassa jopa ihan asiapitoista tekstiä... tai niin asiapitoista kuin tämä aihe voi ylipäätään olla ;P

Töissä tauolla puhkesi mielenkiintoinen keskustelu fanittamisesta. Työkaveri alkoi kysellä kaikilta, kuka heidän idolinsa oli ollut nuorempana. Itse vastasin tähän Backstreet Boysin Nick Carterilla, mutta kun aloin asiaa ajatella, Nick on ollut vain pisara meressä... se pisara, joka kenties on näkynyt esim. vanhemmilleni vahvana, mutta en silti sanoisi häntä tärkeimmäksi.

Näistä ajatuksista huolimatta en avannut suutani ja ryhtynyt kertomaan fanittamishistoriaani pikkutytöstä tähän päivään. Nimittäin siinä vaiheessa, kun olin sisäisessä pohdinnassani päässyt tähän kohtaan, oli keskustelun suunta kääntynyt ja porukka pohdiskeli, että fanittaminen kuuluu tiettyyn ikään eikä sitten enää mikään säväytä samalla tavalla. Se on vaihe elämässä, se jää taakse ja niin sen kuuluukin, koska aikuistuminen.

Tuossa kohtaa en tosiaan enää viitsinyt avata suutani ja alkaa puhua mm. Gacktin, Balthier Bunansan, Fangin, Franin, Vanillen, Vincent Valentinen, Yuffie Kisaragin, Arumatin, kapteeni Jack Sparrow'n, Itachi Uchihan jne. ihanuudesta. Ilmassa oli pieni riski kieroihin katseisiin ja ikuiseksi teiniksi tuomitsemisen suuntaan. Siis työkaverini ovat kyllä hyviä tyyppejä, mutta minulla on vahva tunne, etteivät he oikein tajua näitä hörhöilyjäni, joten pidän aika usein mielipiteet ja ajatukset ominani.

Mutta siihen fanittamiseen tai minun tapauksessani fanityttöilyyn...

Mitä se on?



Jotta asiasta voi puhua, se pitää tietenkin määritellä. En tiedä, onko fanityttöilylle olemassa jotain virallista määritelmää, joten menen omallani. Minulle fanityttöily tarkoittaa yksinkertaisesti jonkin asian tai henkilön fanittamista. Ei ole väliä, onko tämä asia/henkilö todellinen vai kuvitteellinen. Fanittamiseen liittyy tiedon haaliminen, kuvien katselu, ficcien lukeminen ja kirjoittaminen, cosplay, fanitaide, keskusteleminen aiheesta muiden fanien kanssa, joskus aihepiiriin liittyvä roolipelaaminen ja tietysti yleinen kuolaus, sekoilu ja hörhöily, jotka varsinkin mielletään usein teinien touhuksi.


Fanityttöily on inspiroivaa, se saa tuottamaan taidetta. Toki tämän taiteen tasosta ja säädyllisyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta yhtä kaikki fanityttöily saa ainakin minun luovuuteni kukkimaan. Fanityttöilyn vuoksi olen perustanut kaksi muuta blogiakin ja yhden foorumin. Sen voimalla on siis tullut tehtyä konkreettisia asioita. Ja toki konkreettista todistusaineistoa ovat cosplaypuvut ja kaikki raapustetut ficit ja jopa erilaiset töherrykseni.

Jossain määrin voisi jopa sanoa, että fanityttöily on elämäntapa. Tai vähintään tapa suhtautua asioihin. Se on aitoa innostumista jonkin mielenkiintoisen asian äärellä. Fanityttöily on asenne.


Teinien touhua?





Työkaverit eivät suinkaan ole ainoa ryhmä, joiden suusta olen kuullut, että fanittaminen on teini-ikäisille ominaista toimintaa, joka karisee aikuistumisen myötä. Ehkä valtaosalla näin onkin. En silti pidä aikuista fanityttöä (tai -poikaa) jollain tapaa epänormaalina.

Itsellä fanittaminen kulkee käsi kädessä muiden harrastusten kanssa. Myös näistä olen saanut kuulla, ettei aikuisen enää pitäisi. Miksei? Pelaaminen on hyväksi aivotoiminnalle siinä missä ristikoiden täyttäminen, cosplaypukujen ompelu on jopa vaativampaa kuin suoran verhon ompeleminen, fan fiction ei ehkä vastaa klassikkokirjalisuutta, mutta eipä vastaa se tuorein viihdekirjakaan. Yhtälailla keskustelu toisten fanien kanssa on sosiaalista kanssakäymistä siinä missä puhe lasten kakan koostumuksesta. Entäs sitten tämä yleinen kuolaus, sekoilu ja hörhöily? Sanoisin, että ihan mukavaa hetkeen heittäytymistä eikä siihen edes tarvita päihteitä. Jostain syystä silti humalassa avautumista tunnutaan pitävän normaalina, kyllähän sitä kaikille sattuu, niille aikuisillekin.

Myönnän, että oma fanityttöilyni sai alkunsa jo pienenä. Oli Muskettikoiria, Prätkähiiriä, Ritari Ässä ja vanhat Tarzan-elokuvat. Oli paljon muutakin. Teini-iässä mukaan tulivat erilaiset bändit ja näyttelijät, mutta jossain kohtaa siirryin taas fiktiivisiin hahmoihin, kun uppouduin videopelien ja animen maailmaan tarkemmin.

Nykyisin uusia fanityttöilyn aiheita löytyy ehkä hieman harvemmin, mutta en koe, että se johtuu aikuistumisesta (olen totta kai aikuistunut, mutta se ei liity tähän) vaan ajan puutteesta. Nuorempana ehdin paneutua enemmän kaikkeen kiinnostavaan, joten fanituksen kohteita osui kohdalle tiheämmin. Nykyisin elämässä on niin paljon muutakin, ettei ehdi. Minusta se on vähän surullistakin, mutta haluan myös huolehtia velvollisuuksistani ja olla läsnä kotona yms. tilanteissa. Ei sillä, etten nuorempana olisi ollut, tuolloin vain jäi lisäksi enemmän aikaa omille jutuille.

Ajan puutteesta huolimatta en koe olevani yhtään vähemmän fanityttö kuin nuorempana. Olen valikoivampi ja lisäksi tarkempi sen suhteen, missä ja milloin annan tämän piirteen päästä valloilleen. Kuten sanottua, kaikki eivät sitä ymmärrä, ja aiheuttaisin vain itselleni ja muille turhaa stressiä, jos joka hetki hehkuttaisin omaa innostustani tiettyjä asioita kohtaan.


No, mitä siitä sitten saa?




Veikkaisin, että kuka mitäkin. Itse olen saanut kavereita, kun yhteisiä kiinnostuksen kohteita on löytynyt. Paljon on tullut myös yleistä hyvää mieltä kaiken tekemisen osalta, on saanut jotain aikaiseksi eikä vain möllöttänyt kotona.

Fanityttöilystä saa paljon positiivista energiaa itselleen. Kyllähän kaikki muistavat ensimmäisen ihastuksensa? Miten se saikaan sukat pyörimään jaloissa? Fanityttöily on ihastumisen tunnetta. Ihastumisen kohteen ei vain tarvitse välttämättä olla oikea ihminen vaan kyseessä voi olla näyttelijän roolihahmo, muu fiktiivinen hahmo, fantasiamaailma, kieli, maa jne. Fanittaa voi kaikenlaisia asioita ja aina se on yhtä hauskaa.

Tietenkään fanityttöilyä ei kannata viedä liian pitkälle. Itse en harrasta esim. hahmojen osalta maiwaiffuilua vaan koen sen jopa häiritseväksi. Fanityttöily ei myöskään vie kaikkea vapaa-aikaani, vaikka välillä ison siivun lohkaiseekin. Omalle miehelle ja perheelle jää aikaa, kavereillekin, joskin suurin osa heistä asuu niin kaukana, että tapaamme harvoin ja sitä paitsi valtaosa heistä on fanityttöjä, joten...

Ymmärrän hyvin sen, ettei fanittaminen ole kaikkien juttu. Monelle se on tosiaan se teini-iän vaihe, kun ns. harjoiteltiin ihastumisen ja rakastumisen tunteita olemalla lääpällään johonkin saavuttamattomaan kohteeseen. Tämä on ihan okei. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että voi olla ihan täyspäinen aikuinen, vaikka vapaa-ajallaan hörhöilee millon mitäkin ;)


10 kommenttia:

  1. Aah sielunsisko! Tiiän niin ton tunteen kun kukaan ei ymmärrä ja silmiä pyöräytellään..
    Fanityttöily on vain niin ihanaa ja siitä saa energiaa ja inspiraatiota joten miksi luopuisin siitä. :) Harmittaa vaan kun niin moni ei ymmärrä ja pitää ihan pentuna tai outona. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän tuntuu siltä, että osalla (aikuisista) ihmisistä on varsin tiukka käsitys siitä, millaisia aikuiset eivät ainakaan ole. Tosin kai näillä ihmisillä on muutenkin tiukkoja käsityksiä asioista, ehkä rajat tuovat turvaa tai jotain? Ja siis kaikki erilainen ja oman käsityskyvyn ylittävähän on ihmisistä pelottavaa.

      Onneksi on myös samanhenkisiä ihmisiä, joille voi hehkuttaa niitä omia fanituksen kohteitaan ilman, että kukaan katsoo kieroon tai edes ihmettelee x)

      Poista
  2. Moni tätä pitää ihan teinien touhuna omistakin tutuista, tätini jopa oletti minun seonneen ja skitsahtaneen. Koska terve aikuinen ei voi tällaista harrastaa, vaan silloin täytyy olla päässä vikaa. Onneksi oma perhe oli asiasta eri mieltä ja nauroivat tädilleni päin naamaa.
    En muutenkaan ymmärrä, miksi aikuiset leimataan lapsellisiksi, naiveiksi tai muuten typeriksi heti, kun faniluonne paljastuu. Vaikka miten on ollut asiallinen ja "aikuinen" sitä ennen. Tosin kyllä tämä nykymaailma edelleen vaikuttaa hyvinkin ahdasmieliseltä paikalta, vaikka avoimeksi moni itsensä mieltää. Kaikkea vähänkin outoa pelätään edelleen ja jos itsellä samanlaista luonnetta ei löydy, niin ymmärrys vaan ei riitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, että erilaisia asioita pelätään. Kai ne romuttavat perinteistä maailmankuvaa? Mä en esimerkiksi vanhemmille kamalasti fanittamiseen liittyvistä asioista mitään puhu, kun ymmärrystä ei kerran löydy. Äiti kai toivoo sormet ja varpaat ristissä, että musta joskus tulee normaali aikuinen ja että unohdan kaikki hullutukset. Itse en jotenkin jaksa uskoa siihen, vaikka normaalit aikuisten asiat on elämään tunkeutuneetkin ja varastavat aikaa kivoilta jutuilta, mokomat.

      Mä näen asian niin, että kukin eläköön tyylillään. Toisille sopii tavallisemmat asiat ja ovat ihan tyytyväisiä, toiset tarvitsevat jotain muuta. Niin kauan, kun ketään ei satuteta ja lakeja ei rikota, ei pitäisi kellään olla asiaan nokan koputtamista. Toki aina jollain on, mutta ei kai se auta kuin yrittää olla välittämättä.

      Poista
  3. Et satu olee sama Afeni, joka on joskus käynyt naarajärvellä...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin tämä nimimerkki on vuosia ollut käytössä ja vuoden 2004 jälkipuoliskolla tuli useamman kerran aikaa vietettyä Naarajärvellä. Eli voin hyvinkin olla sama tapaus.

      Kuinkas niin? :)

      Poista
    2. Oot varmaan ollu meidän tunneilla sillon... =) Näytät ainakin paljon samalta... Minna toi sut sillon meidän kouluun.

      Poista
    3. Olin ihan unohtanut tuon kouluvierailun, mutta tietysti sitä 10 vuodessa jo ehtiikin. Maailma on jälleen kerran pieni paikka x) Pakko tosin tunnustaa, ettei tuon lyhyen vierailun ajalta Minnan luokkakaverit kovin hyvin jääneet mieleen, mutta itse tilanteesta on hämärä mielikuva :)

      Miten ihmeessä onnistuit blogiini eksymään? ^^ Todella välillä hämmästyttää maailman pienuus :D

      Poista
    4. Ei sinulle tainnut kukaan tulla itseään esittelemään...? Googletin nettisivuja keijuista ja antoi sitten yhtenä vaihtoetona tämän.. =)

      Poista
    5. Juu, ei tainnut kyllä esittäytyä x)

      Aika hauska yhteensattuma. Toivottavasti löysit myös etsimäsi tiedonkin... blogi kun ei valitettavasti ole keijuista :D

      Poista