18. kesäkuuta 2013

Kuolemaakin parempi?

Sain lauantai-iltana luettua viimeisen Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjan. Olen lukenut koko sarjan englanniksi, joten suomennokseen en ota kantaa millään muotoa. En tiedä, olisiko se tarpeellistakaan. Tätä postausta ei kuitenkaan kannata lukea, jos pelkää spoilereita kirjasarjasta tai True Bloodista. En osaa sanoa, kuinka paljon tämä lopulta tv-versiota spoilaa, mutta onhan se mahdollista, että kirjoista on siihen jotain napattu ;D Omalla vastuulla siis lukeminen.

Sarjassa ovat ilmestyneet seuraavat kirjat:

Dead Until Dark - 2001
Living Dead In Dallas - 2002
Club Dead - 2003
Dead to the World - 2004
Dead as a Doornail - 2005
Definitely Dead - 2006
All Together Dead - 2007
From Dead to Worse - 2008
Dead and Gone - 2009
Dead in the Family - 2010
Dead Reckoning - 2011
Deadlocked - 2012
Dead Ever After - 2013

Lisäksi sarjassa on julkaistu liuta novelleja, mutta niistä en ole lukenut aivan kaikkia. Tämä postaus ei siksi käsittelekään niiden osuutta sookieversessä.


Kuolettavan koukuttava alku

Itse löysin sarjan pariin True Bloodin kautta. Aloitin sarjan katsomisen kesällä 2009, jolloin siis alkoi 2. kausi Jenkeissä. Kun kakkoskausi jäi jännään kohtaan, päätin siirtyä kirjojen pariin. 2009-2010 luinkin sitten 10 ensimmäistä kirjaa ja sen jälkeen olen ostanut aina uusimman osan miltei heti, kun se on ilmestynyt.

Kirjasarjan alkupuolella en oikeastaan pitänyt Sookiesta. Hän oli liian olosuhteiden uhri ja tuntui myös turhan täydelliseltä, vaikka kamppaili telepaattisuusongelmansa kanssa. Myöskään ensimmäinen mies, johon hän rakastui, vampyyri Bill, ei iskenyt minuun koskaan. Hänestä tuli mieleen aikuinen Edward Cullen, mikä oli tehokas kuolinisku kiinnostukselleni.

Sekä tv-sarjassa että kirjoissa huomioni sen sijaan kiinnitti vampyyri Eric ja hänen lapsensa Pam. Kumpaankin tykästyin syvästi eikä kiintymys kadonnut missään vaiheessa. Joskin juuri viimeisen kirjan osalta se joutui koetteille varsinkin Ericin osalta, sillä en kunnolla pystynyt ymmärtämään häntä ja hänen ratkaisujaan.

Koko alkupuolen minua tökki, kun Sookie oli jatkuvasti väärillä käsivarsilla. Hän heilasteli Billin kanssa, lyhyesti Samin kanssa ja mukaan mahtui myös pari ihmiseläintä, mm. ihmistiikeri Quinn, joka oli tyyppinä hyvä, mutten halunnut hänen olevan Sookien kanssa. Kun vielä pikku hiljaa aloin tykästyä tarinan sankarittareen, väärät miehet nyppivät entistä enemmän. Silti koko ajan pidin tarinan muista käänteistä ja juonikuvioista erittäin paljon. Murhamysteerit yms. pitivät minut tehokkaasti otteessaan ja saivat ahmimaan kirjoja silloinkin, kun ihmissuhdepuoli tökki.


Kunnes kuolema heidät erottaa?

Kun sitten Sookien ja Ericin välillä vihdoin roihahti, huusin hurraata (kuvainnollisesti, en kirjaimellisesti). Vihdoinkin myös suhdepuoli lähti menemään oikeaan suuntaan ja Eric sai lisää sivutilaa. Hän ei ollutkaan enää vain übercool mysteerivampyyri vaan hänestä paljastui inhimillinen, rakastava puoli. Eric teki kaikkensa suojellakseen Sookieta ja lopulta päätyi jopa naimisiin tämän kanssa (vampyyrien lakien mukaan, Louisianan laki ei salli avioliittoja vampyyrien ja ihmisten välillä).

Valitettavasti sarjan keskivaiheilla kukkaan puhjennut suhde sai ikävän käänteen tässä viimeisessä kirjassa, kun Eric otti avioeron Sookiesta ja nai vampyyrikuningattaren. Ratkaisu oli epäilemättä käytännöllinen; Eric sai neuvoteltua Sookielle suojan vampyyreja vastaan ja itselleen 200-vuotisen avioliittosopimuksen, joka takaa hänelle taloudellisen turvan ja äärimmäisen hyvän aseman. Näitä puolia kirjassa korostettiinkin vahvasti Ericin ratkaisun kohdalla.

Janosin romanttisempaa päätöstä ja pieni fanityttö minussa haluaa uskoa, että oikeasti Eric olisi niin badass-vampyyri, että hän olisi uskaltanut sen tehdä. Hän olisi voinut näyttää keskisormea kuningattarelle tulevista vaikeuksista huolimatta ja pitää kiinni rakastamastaan naisesta. Okei, Sookie ei koskaan olisi halunnut kääntyä vampyyriksi, joten yhteiselämä ei olisi jatkunut ikuisesti, mutta silti... Minä olisin halunnut uskoa, että Ericissä olisi ollut enemmän rakastunutta miestä ja vähemmän kylmän laskelmoivaa vampyyria.

Pystyin kuitenkin vielä jotenkin nielemään Ericin ratkaisun (kenties joku fikkari sen joskus korjaa?). Sen sijaan sitä seuranneet käänteet Sookien rakkauselämässä saivat niskavillani nousemaan pystyyn. Yhtäkkiä Sam astui taas puskista kuvioihin ja ilmoitti aina rakastaneensa blondia telepaattia. Okei, tämän voin uskoa, mutta Sookien lämpeneminen Samille oli  minulle iso pettymys. Minusta se oli antikliimaksi koko kirjasarjalle ja teki olon tympääntyneeksi.


Viimeiset sanat kuolinvuoteelta

Kirjailijalle nostan kuitenkin hautajaishattuani siitä, että hän teki oman ratkaisunsa. Epäilemättä monet faneista äänestivät joko Ericin tai Billin puolesta (vaikka Samilla lienee omat vankat kannattajansa). Harris piti lukijoiden toiveista huolimatta kiinni omasta suunnitelmastaan ja vei tarinan päätökseen, joka tuskin miellyttää läheskään kaikkia. Toivon, että pystyn itsekin tällaisiin ratkaisuihin. En ole ammattikirjoittaja, mutta myös fanifiktiota raapustaessa törmää usein lukijoiden toiveisiin, joita ei syystä X halua täyttää (yleensä siksi, että oma näkemys tarinan tulevista käänteistä on erilainen). Lukijoita on hyvä kunnioittaa, mutta samaan aikaan on hienoa, jos pysyy uskollisena itselleen. Uskoisinkin Harrisin toimineen juuri näin enkä siksi halua häntä kirjailijana lytätä.

Tarinallisesti pidän Sookie Stackhouse -sarjasta edelleen. Voisin kuvitella lukevani kirjoja uudestaankin, mutta luultavasti skippaisin vähintään kaksi viimeistä, koska ne eivät enää antaneet  minulle samoja innostuneita fiiliksiä kuin muut sarjan teokset. Ainakin tällä hetkellä pettymys karvastelee vielä liikaa.

Loput novellit aion kahlata läpi, kunhan saan tarkistettua, mitä en ole vielä lukenut ja mistä ne on saatavilla. Sitten varmaan katselen uusia tuulia kirjallisuuden osalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti