27. marraskuuta 2012

Miksi minusta tuli vänkääjä?

Avautuminen on kivaa, senhän tietävät kaikki. Minä myös vänkään joistain asioista, mutta aivan erityisesti joistain uskontoon liittyvistä kysymyksistä.

Esimerkiksi:
- Uskonnonvapaudesta
- Kirkosta eroamisesta
- Koulujen uskonnon opettamisesta
- Lasten kastamisesta ja kirkkoon liittämisestä
- Samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä
- Eri uskontojen tasa-arvoisuudesta

Mielipiteeni / näkemykseni noista asioista saattavat poiketa jossain määrin valtavirran ajatuksista. Monen rasitteeksi myös olen huono pitämään suuni kiinni (nykyisin tosin parempi kuin ennen). Sen sijaan vänkään samoista jutuista yhä uudelleen turhautumiseen asti.

En nyt tällä kertaa avaa noita aihealueita sinänsä enempää. Niistä saisi ihan oman postauksensakin (eri asia on, kiinnostaisiko ketään lukea sellaista), joten tämä juttu laajenisi aivan liikaa, jos lähtisin ruotimaan edellä listattuja asioita omista näkökulmistani.

Sen sijaan ajattelin raapustella taustajutuista. Ehkä taustojen avaaminen auttaa ainakin lähipiiri ymmärtämään, miksi minusta tuli tällainen rasittava jankkaaja ;)


Ne, jotka minut tuntevat, sanovat, että minusta tulisi esimerkiksi hemmetin hyvä fundamentalistikristitty. Ainoa ongelmahan asiassa on, että näen asiat hyvin pitkälti toisin kuin kyseisen ihmisryhmän edustajat. Ja vänkään vastaan niin paljon kuin suinkin pystyn. Minulla on myös usein vaikeuksia muistaa, että kaikki kristityt eivät ota Raamattuaan kirjaimellisesti ja edes halua noudattaa kaikkia kyseisessä kirjassa olevia ohjeita. Osa vain poimii sieltä itselleen sopivat asiat.

Jostain on päähäni jäänyt käsitys, ettei niin todellakaan saa tehdä. Raamattu otetaan sellaisenaan, se on totuus ja siitä ei mitään jätetä pois. Kaikki säännöt - olivat miten typeriä tahansa - on otettava vastaan ja niitä on noudatettava. Tosin eipä edes Suomen evankelis-luterialainen kirkko taida näin tehdä. Sekin poimii Raamatusta ne kohdat, jotka juuri tänään parhaiten tilanteeseen sopivat.

Kysymys siis kuuluu, mistä minulle on syntynyt maamme valtauskonnosta poikkeava käsitys kristinuskosta.

Perheen ja suvun vaikutus?

Vanhempani eivät ole antaneet - muistaakseni - mitään erityistä kristillistä kasvausta meille. Tosin rippikoulu oli pakko käydä ja Prometheus-leiriä ei edes mainittu vaihtoehtona (virhe, jota en itse aio tehdä, jos nyt joskus lapsia satun tähän maailmaan pukkaamaan). Toinen mummoni taas lahjoitti minulle mm. virsikirjan ja muuta vastaavaa ja muistan hänen puhuneenkin näistä uskon asioista paljon, en vain muista mitä, koska olin niin pieni. Toisaalta muistan hänen myös opettaneen minulle, miten kummitus tulee kohdata ja millaisia asioita on hyvä pitää mielessä, kun on tekemisissä henkien kanssa, joten...

No, mites sitten koulussa?

Ala-asteelta muistan uskonnontunnit ihan mielenkiintoisina. Asiat meille tosin opetettiin totuutena, historiana. Raamatun kertomuksista jäi vaikutelma, että näin oli varmuudella oikeasti tapahtunut. Ja kyllä, osasin tuolloin erottaa tarun todesta esim. satukirjojen kohdalla, mutta tämän asian suhteen minulle syntyi koulussa vaikutelma, että totuudesta puhuttiin. Ei meitä silti millään Helvetillä peloteltu, onneksi.

Yläasteella ja lukiossa opettajani olivat vähintäänkin mielenkiintoisia tapauksia. Toinen teippaili "tuhmien oppilaiden" suita kiinni ja halaili "hyviä tyyppejä", toinen taas laittoi joka kurssin alussa kirjoittamaan aineen omasta uskonnollisuudesta, jumalan merkityksestä omassa elämässä tai  muusta vastaavasta. Tunnustuksetonta opetusta, just joo! Päädyin lopulta opettajan silmätikuksi, koska näkemykseni erosivat yleisestä linjasta. Yhtäkkiä edustin tunneilla kaikkia Suomen pakanoita ja minulla olisi pitänyt olla jokaiseen asiaan ja eettiseen ongelmaan "pakanoiden yleinen ja yhteinen näkemys". Tuon perusteella voisin melkein väittää, ettei kyseisellä opettajalla ollut mitään haisua pakanuuden monipuolisesta kirjosta Suomessa.

Jos joku asiaa ihmettelee, mainittakoon, että istuin myös lukiossa uskonnon tunneilla, koska kuuluin vielä alaikäisenä kirkkoon. Täysikäisenä tietysti olisin voinut vaihtaa elämänkatsomustietoon, mutta siinä vaiheessa minulla oli mennyt jo kuppi nurin niin perusteellisesti, että istuin tunneilla jo opettajan kiusaksi. Kävin siis kaikki uskonnon ja etiikan kurssit, vaikka ET olisi ehkä ollut minulle lopulta parempi vaihtoehto. Teini kuitenkin toimii teinin logiikalla, enkä minä ollut kaikissa asioissa siitä järkevämmästä päästä.

Koulun ohella asioita tuli pohdiskeltua ihan itsenäisestikin

Lukiossa jo luokittelin itseni pakanaksi. Siirtyminen pois kristinuskon piiristä alkoi tapahtua jossain vaiheessa yläastetta. Uskonnot yleisesti alkoivat kiinnostaa minua ja löysin kirjastosta rajatietohyllyn, joka sisälsi paljon aihetta sivuavaa, mielenkiintoista kirjallisuutta. Tutuiksi tulivat niin astrologia, numerologia, kummittelu, jälleensyntymä, sielunvaellus kuin spiritismikin. Samaan aikaan takaraivossa kolkutteli epämääräinen pelko Helvettiin joutumisesta ja väärintekemisestä. Ihan kuin kirjojen lukeminen olisi ollut suuri rikos.

Sitten kun vielä aloin hahmottaa, miltä minusta maailma näytti ja mikä sopi omiin näkemyksiini paremmin kuin kristinusko (jälleensyntymä ja sielunvaellus tuolloin), olin melkoisessa kriisissä. Kenellekään en voinut asiasta puhua, kun vanhempien kanssa ei tällaisia käsitelty. Höyrypäinen uskonnonopettajakin tuntui huonolta vaihtoehdolta. Kaveri ja hänen äitinsä kuitenkin olivat kiinnostuneita selvänäöstä, tarotista ja muusta vastaavasta, joten sitä kautta löysin jonkinlaista peiliä ajatuksilleni... joita kaverin äiti pelottavan hyvin luki, ennen kuin ryhdyin järjestelmällisesti vastatoimiin. Minun pääni on minun enkä halua ketään sitä sorkkimaan.

Vaikken pitänyt kaverini äidin "ajatustenlukutaidoista" (kuten niitä silloin kutsuin, en ole ihan varma, uskonko enää ainakaan täydelliseen ajatusten lukemiseen), sain häneltä hyviä ohjeita polullani eteenpäin. Hänen kauttaa sain myös tarot-korttini ja niihin sopivan kirjan. Kaverini kanssa käytimme erilaisia kortteja, spiritismiä ja muuta vastaavaa tyyppillisen teinimäisesti ja kyselimme lähinnä ihastuksiin liittyviä juttuja, mutta samalla tuli tutustuttua uuteen maailmaan. Samaan aikaan jatkoin kirjaston koluamista lisätiedon toivossa.

Yläasteen lopussa pääsin vihdoin internetin ihmeelliseen maailmaankin, kun nettikoneet kirjastoissa yleistyivät ja meille kotiinkin hankittiin nettiliittymä (tosin hidas ja vanhempien tiukkaan valvoma, joten suosin kirjastoa ja kavereiden koneita). Tuolloin löysin jotain, mihin en ollut kirjastossa törmännyt. Noituus ja wicca hyppäsivät silmilleni, tosin en enää muista, mitä hakusanoja käytin.

Kliseisesti sanon, että tunsin tulleeni kotiin. Olin tuohon mennessä käynyt kriiseilyni läpi ja rakentanut oman ajatusmallini asioista. Olin myös muun lukemisen ohella kahlannut Raamatun läpi (miinus tylsät nimiluettelot) ja todennut, etten voinut allekirjoittaa sen sisältöä. Minä vain ajattelin eri tavalla, koin jumaluuden toisin. Wicca taas oli juuri sitä, miten olin asiat omassa päässäni järjestellyt. Nyt ajatuksellani, uskomisillani, oli nimi.

Missä mennään nyt?

Aikaa myöten käsitykseni wiccasta laajeni enkä enää allekirjoita kaikkea, mihin olen törmännyt, ja toisaalta olen löytänyt muita uskontoja, jotka sopivat ajatusmaailmaani myös. Siksi kutsunkin itseäni tällä hetkellä mieluiten eklektiseksi pakanaksi. Ehkä jonain päivänä määrittelen itseni taas tarkemmin, mutta nyt se on minulle riittävän laaja lokero, joten pääse ahdistumaan. Ei sillä, että kaikkea - ja varsinkaan itseään - tarvitsisi välttämättä lokeroida, mutta onhan se tietyssä mielessä helpompaa sanoa olevansa jotain kuin sanoa, ettei tiedä, mitä on. Tosin esittelen itseni yleensä eklektisenä pakanana ainoastaan toisille pakanoille, joille minun ei tarvitse avata haasteellista termiä (ainakaan kovin usein). Aihetta tuntemattomille saatan edelleen sanoa olevani wicca tai yksinkertaisesti pakana. Mieluummin kuitenkin wicca, koska jotkut tuntuvat ajattelevan ateistin ja pakanan olevan sama asia, enkä halua leimautua ateistiksi.

Monesti ihmiset kuitenkin päätyvät luulemaan minua ateistiksi. Yksi syy on kirkkoon kuulumattomuus tai ehkä enemmän se, etten kuulu mihinkään viralliseen uskontokuntaan. Haluaisin kyllä kuulua, mutta sopivaa ei ole. Toinen syy on luultavasti tapani vängätä jutun alussa mainituista asioista, ne nimittäin tuntuvat olevan monen ateistinkin asialistoilla. Kolmas syy kulkee käsi kädessä kakkosen kanssa:en huutele pakanuudestani, vaikka saatan uskontokeskusteluun ottaa kantaa.

Toisaalta en erityisesti salailekaan pakanuuttani. Jos joku tulee asiasta suoraan kysymään, vastaan rehellisesti. Harvoin vain tullaan. Uteliaille olen saattanut avartaa näkemyksiäni enemmänkin, mutta pienellä varauksella. Kantapään kautta olen oppinut, että kaikki eivät suhtaudu positiivisesti vaan saattavat jopa luokitella mielenterveysongelmaiseksi. Eivät pakanuuteni takia, mutta aihetta sivuavien juttujen vuoksi. Jostain syystä ei ole niin paha, jos uskoo eri jumaluuteen kuin esim. kristityt tai hindulaiset, mutta jos siihen päälle uskoo vaikkapa tonttuihin ja keijuihin ja vielä väittää näkevänsä niitä, täytyy olla kaheli. Silloin on suositeltavaa käydä juttelemassa jo ammattiauttajalle ja hankkia sopiva lääkitys.

Tuollaiset kommentit opettavat varovaiseksi. En siis välttämättä kysyttäessäkään mene yksityiskohtiin vaan kerron asioista pintapuolisesti. En halua lähteä ruotimaan asioita perusteellisesti, jos ilmassa leijuu mahdollisuus, että toinen osapuoli menee henkilökohtaisuuksiin.



Summa summarum

Siitä asti, kun tiedostin ajattelevani eri tavalla kuin minulle yritettiin opettaa ja kun olin päässyt kriisistäni yli, olen ollut huono pitämään suuni kiinni näistä jutuista. On siis paljon omaakin vikaa siinä, että olen kohdannut hankaluuksia koulussa ja muualla. Nykyisin osaan jo purra huultani ja vaieta, kun poltteleva aihe nousee kahvipöytäkeskustelussa ilmoille, mutta välillä kiusaus avautua on erittäin suuri... siitäkin huolimatta, että tiedän vain saavani lisää ikävyyksiä tai kasvatettua sekä itselleni että vastapuolelle nimeltä mainitsemattoman elimen otsaan.

Jostain syystä monet uskontoon liittyvät mielipiteeni ovat sellaisia, että ne ärsyttävät ihmisiä... varsinkin tapakristittyjä, mutta myös ilmeisesti joitain ateisteja ja aidosti uskovia kristittyjä. Taisin kerran saada yhden kristowiccankin takajaloilleen. Ja tästä huolimatta - tai ehkä juuri tästä syystä? - en osaa aina olla hiljaa. Jankkaan samoista asioista, tuon mielipidettäni julki ja vänkään loputtomasti, vaikkei edistystä juuri näy. Joku voi ymmärtää näkökantani, mutta toteaa silti, että ajatus on mahdoton, koska aina ennenkin on näin tehty tai koska kirkko tai koska Raamattu tai koska kaikki muut ajattelevat toisin tai koska suku vaatii jotain.

Siitäkin huolimatta, että jatkuva papattaminen ja asioista väittely ei ole minusta edes erityisen kivaa. Varsinkin jälkimmäinen saa minut jopa turhautuneeksi... mutta vaikka kahvipöytäkeskustelussa hiljaa pysyminen on toisinaan viisasta jo sukurauhan säilyttämisen vuoksi, aina ei kuitenkaan voi hiljentyä. Eihän mikään koskaan muutu, ellei joku tee asioille jotain. Minä, kun en osaa tehdä moniakaan juttuja, tyydyn vänkäämiseen. Eläkää sen kanssa ;D

Mainittakoon vielä se, että innostuin kirjoittamaan tästä aiheesta, koska eilen luukusta kolahti tuore Vox Paganorum -lehti. Numero taisi olla jossain määrin inspiroiva. Voipi myös olla, että saan jossain vaiheessa repäistyä ja kirjoitettua täällä blogissakin omia mielipiteitäni noista edellä mainitsemistani asioista. Ehkä kuitenkin taas seuraavaksi on vuorossa jotain vähän kevyempää settiä :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti