3. elokuuta 2012

Esiintymiskammoisen kurimus

Vihaan ja rakastan esiintymistä. Olen siis outo hyyppä kaiken kaikkiaan. Töissä on tullut osallistuttua yhteen jos toiseenkin jopa hulluksi luokiteltavaan juttuun. Olen näytellyt ja tanssinut yleisön edessä eikä se ole ollut mitenkään kamalaa. Toki se on jännittänyt, mutta minusta se on ollut myös kivaa. Hyvän tiimin kanssa tekee mielellään hyvän esityksen.

Kultakutri ja kolme karhua -näytelmä
 Väitän kuitenkin, että kärsin esiintymiskammosta. Jo ala-asteella ahdistuin, hermostuin ja tärisin, kun piti pitää esitelmiä luokan edessä. Yläasteella tämä oli vielä pahempaa, koska luokkakaverini suorastaan halveksuivat minua. Olin inhottu ja kiusattu syistä, jotka eivät minulle koskaan avautuneet... ellei syy sitten oikeasti ollut se, että olin niin ruma, että minua piti sen takia vihata :P Esitelmien pitäminen oli joka tapauksessa suorastaan helvetillistä yläasteaikaan enkä lukiossakaan päässyt tunteesta eroon.

Ammattikorkeassa meni vähän paremmin, koska siellä ei joutunut yksin luokan eteen. Kaikki tehtiin aina pari- tai ryhmätyönä... jopa opinnäytetyö. Joskin oppariin liittynyt vanhempainilta oli minulle painajainen, koska jotkut isät ja äidit huutelivat yleisöstä asiattomia kommentteja. BTW, onko ihme, että lapset käyttäytyvät koulussa miten sattuu, jos vanhemmatkaan eivät osaa olla ihmisiksi? Edelleen tekisi mieli mennä parkumaan pöydän alle, kun ajattelen sitä vanhempainiltaa.

Työelämään siirtyessä minulla oli siis todellakin kunnon kammo esiintymisestä edelleen päällä. Päädyin siitä huolimatta vetämään koulutusta varsinaisen kouluttajan puolesta erinäisistä syistä. Pärjäsin porukan kanssa ihan kohtalaisesti, mutta pientä villiintymistä oli ilmassa, vaikka kyseessä oli (teoriassa) aikuisryhmä. Selvisin hengissä, mutten nauttinut tilanteesta pätkääkään.

Muotinäytös
 Esiintymiskammo on seurannut työpaikasta toiseen ja pitkään olen suorastaan pelännyt isompia palavereja, joissa joutuu puhumaan 20-50 henkilölle. Vielä viime syksynä taistelin asian kanssa tosissaan. Nykyisessä työtehtävässä tällaisia tilanteita on kuitenkin harva se päivä. Milloin on joukko yhteistyökumppaneita, milloin asiakkaita, milloin omaa henkilökuntaa, jolle pitää esitellä se, tämä ja tuo asia. Ei auta, puhuttava on, usein vielä seisottava siellä kaikkien edessä ja kertoilla juttua PowerPoint-esityksen pohjalta. Samalla on hyvä muistaa hymyillä ja olla hauskakin sopivalla tavalla, että yleisön mielenkiinto pysyy tylsästäkin aiheesta huolimatta yllä. Esim. tilastojen esittely se vasta hauskaa puuhaa onkin ;D

Mutta oloni on vähän helpottanut. Tänään pidin 40 hengen vierasryhmälle esittelyn talosta. Ei se täydellisesti mennyt ja välillä takeltelin sanoissakin, mutta sain homman hoidettua. Alkuun hirvitti, mutta se oli pakko unohtaa ja saada puhuttua. Aika meinasikin sitten loppua kesken, vaikka olin tarkoituksella suunnitellut tiiviin paketin. Sain joka tapauksessa taas kokemuksen siitä, että näistä tilanteista voi selvitä.

Tunnelmia juuri ennen esiintymistä


Edelleen pelkään ja kammoan uusia ihmisiä ja varsinkin ihmismassoja. Minun on vaikea avata suuni isommassa porukassa ja jännitän vähän liikaakin palavereja, joissa ns. "tärkeitä ihmisiä". En aina sen vuoksi anna itsestäni parasta mahdollista kuvaa. Se on luultavasti asia, jonka kanssa joudun loppuikäni elämään. Koskaan en opi pitämään "asiaesiintymisestä", vaikka viihteellisestä esiintymisestä tykkäänkin.

Sen olen joka tapauksessa huomannut, että esiintymiskammoon auttaa esiintymispakko... niin julmalta kuin se kuulostaakin. Olin nuorempana valmis haistattamaan pitkät jokaiselle, joka tuota väitti, ja jätin lukiossa äidinkielen esitelmäkurssin väliin (ainoa äikän kurssi, jota en käynyt), vaikka opettajan  mukaan olisin juuri sitä tarvinnut. Opettaja epäilemättä oli oikeassa, mutta minulle se olisi ollut silloin liian suuri henkinen rääkki. Vasta hiljattain olen ollut valmiimpi itseni piinaamiseen esiintymisen suhteen. Onnistuminen ja positiiviset kokemukset sitten antavat voimaa ja uskallusta seuraavaa kertaa varten. Väitän kuitenkin, että jos minut koulussa olisi pakotettu kammon parantamiseksi esiintymään enemmän ja seurauksena olisi ollut lisää pilkkaa niskaan, ei se olisi auttanut pätkääkään. Pelkkä uskallus ja yritys ei riitä, tarvitaan myös positiivista palautetta ja kannustusta sekä itselle onnistumisen tunne. Vasta silloin voi päästä asian kanssa eteenpäin.

Joutsenlampi -balettiesitys

PS. Kyllä, kaikki kuvissa näkyvät esiintymiset ovat sisältyneet työtehtäviini. En siis harrasta sen enempää näyttelemistä kuin tanssimistakaan.

2 kommenttia:

  1. Sun pitää tulla mun esiintymistaidon kurssille! :P

    Suurin osa ihmisistä jännittää esiintymistä, jopa ne kaikkein kokeneimmat, ja kyllä suuresti kammoaviakin mahtuu joukkoon, joten et ole yksin vaivasi kanssa. Tämäkin kammo tosiaan paranee sillä siedätyshoidolla eli esiintymällä, ei tosin välttämättä sillä, että pakolla raahataan yleisön eteen.

    -N

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nääh, en mä kurssia tarvi. Hyvin oon tähänkin asti pärjänny ;)

      Poista