4. heinäkuuta 2012

Rusinanpoimijoita



Olin hiljattain rippijuhlissa, joihin nyt luonnollisena osana kuului myös kirkossa istuminen. En ole käynyt kirkossa sitten erään tuttavan häiden ja ne taisivat olla vuonna 2008 eli aikaa oli jo ehtinyt kulua ihan kiitettävästi.

Jostain syystä ensimmäinen ajatukseni siinä istuskellessa oli, että onpas tekopyhää, kun ihmiset tulevat tänne ja osallistuvat rituaaliin, johon eivät usko. Toistetaan vain valmiiksi annettuja kaavoja, koska niin kuuluu tehdä, sama sille uskonnolle.

No, siinä oli sitten pari tuntia hyvää ajatteluaikaa, kun istui ja nousi seisomaan vuoronperään ja sai sivussa tarkkailla ihmisten olemista. Osa näytti tympääntyneeltä ja selvästi laski minuutteja tilaisuuden loppuun, osa eläytyi täysillä, rukoili ja lauloi, kävi ehtoollisella jne. ja sitten oli osa, joka oli jotain tältä väliltä. Eivät esim. laulaneet ja osallistuneet ehtoolliselle, mutta rukoilivat ja lausuivat uskontunnustuksen.

Ei se touhu siis ehkä niin tekopyhää ollutkaan. Oli ihmisiä, jotka olivat siellä olosuhteiden pakosta. Itsekin lukeuduin tähän joukkoon. Suostun kyllä menemään kirkkoon, kun on kyse muiden elämiin liittyvistä tärkeistä hetkistä. En mitenkään suunnattomasti ahdistu siellä olemisesta, muttei voi sanoa, että viihtyisinkään. Nytkin saarna oli minusta melkoista syyllistämistä ja ihmisten syntisyyden korostamista. Muistettiin myös mainita, kuinka kaikki, jotka eivät ota Jeesusta sydämeensä ja usko, tuhoutuvat lopulta. Hyvä tietää.

Mutta niin, nämä olosuhteiden pakosta paikalle joutuneet ihmiset eivät olleet erityisen kiinnostavia. Sen sijaan kaksi muuta ryhmää olivat oma lukunsa. Täysillä osallistujista suurin osa oli vanhempia ihmisiä, joille uskonnon merkitys varmaankin on elämässä suurempi kuin monelle nuorelle (tai mistä minä sen tiedän, kunhan arvioin). He todella näyttivät siltä, että saivat tilaisuudesta itselleen irti jotain syvempää, jotain henkilökohtaista, jota esim. minä en kokenut, vaikka käytin ajan tehokkaaseen pohdiskeluun.

Ehkä kaikkein kiinnostavin oli kuitenkin joukko, joka jäi kahden muun välimaastoon. Tapakristittyjä? En tiedä, eivät välttämättä. Tapakristityt taitavat olla sitä sakkia, jotka kuuluvat kirkkoon, koska niin nyt vain on tapana tai eivät viitsi erota, vaikka eivät oikeasti edes usko. Tuntemistani tapakristityistä useat luokittelevat itsensä ateisteiksi, mutta kuuluvat kirkkoon, koska kirkko tekee paljon hyvää ja niin pois päin. En nyt latele omaa kantaani tähän, mutta mielipiteeni voi olla jossain määrin eriävä ja kummeksuva.

Minun ei kai pakanana pitäisi luokitella ketään kristittyä, mutta tein silti niin pienessä mielessäni. Keskustelin myös aiheesta jälkeen päin erään henkilön kanssa, koska olin turkasen utelias. Jos joku ei vielä tiedä, uskonnot kiinnostavat minua hyvinkin paljon, mutta ehkä vielä enemmän ihmisten henkilökohtaiset näkemykset, mitä uskonto ja uskominen nimen omaan heille merkitsee.

Enivei, olin sanomassa, että tämä joukko ei mielestäni ole tapakristittyjä. Joku voisi ehkä sanoa heitä "rusinat pullasta -kristityiksi" (vähän niin kuin eklektiset pakanat voidaan luokitella "rusinat pullasta -pakanoiksi"). Siis uskotaan kristinuskon Jumalaan ja Jeesukseen pelastajana ja nähdään vain hyvät asiat kristinuskossa. Ikävistä puolista todetaan, ettei niihin tarvitse uskoa. No joo, otokseni oli kahden tunnin mittainen tarkkailu ja keskustelu yhden ihmisen kanssa, joten tämä tulkinta ei ole millään muotoa tieteellisesti pätevä. Minusta se on vain mielenkiintoinen.

Olen joskus kuullut, että minusta tulisi penteleen hyvä ja konservatiivinen juutalainen tai kristitty riippuen siitä, otetaanko koko Raamattu pakettina vai pelkkä Vanha testamentti. Olen kuulemma niin hyvin perehtynyt pikkuyksityiskohtiin ja tiedän turhankin perusteellisesti, miten tulisi mihinkin asiaan suhtautua, jos Raamattua noudatettaisiin kirjaimellisesti. Noh, itse en allekirjoita tuota täydellisesti, mutta myönnän kyllä Raamatun lukeneeni mielenkiinnosta (skippasin nimiluettelot) joskus aikoja sitten ja muutenkin aiheeseen perehtyneeni. Sen jälkeen totesin lopullisesti, ettei kristinusko ole minua varten, en voi allekirjoittaa kaikkia sen oppeja, vaikka siitä löytyy myös paljon hyvää ja viisasta.

Tuon toteamuksen jälkeen löysin wiccan ja viihdyin siinä leirissä tovin, kunnes totesin, etten voi allekirjoittaa kaikkea ja lähdin etsimään itseäni. On tullut pengottua yhtä sun toista uskontoa ja yhä uudestaan todettua, etten voi allekirjoittaa kaikkea. Samalla olen herännyt siihen, että monessa on paljon hyvää ja mielenkiintoista, paljon sellaista, joka osuu yksiin omien näkökantojeni kanssa, mikä johti siihen, että aloin kutsua itseäni eklektiseksi pakanaksi. Sanon silti, että wicca on edelleen se "close enough" -uskonto minulle, jos joku yksi pitäisi nimetä.

Kaiken tämän pakanauskontojen välissä harhailun jälkeenkin suhtauduin edelleen kristinuskoon nihilistisen kirjaimellisesti ja protestoin sitä vastaan, että ihmiset poimivat Raamatusta mieleisiään kohtia ja jättivät huomiotta ne, jotka eivät miellyttäneet. He tavallaan loivat kristinuskosta oman näkemyksensä, sovittivat sen omaan elämäänsä ja olivat tyytyväisiä uskossaan.

Niin, että kukas se tekopyhä sitten lopulta olikaan?

Tekee ihan hyvää välillä havahtua. Pappi muistutti jumalanpalveluksen aikana Raamatun kohdasta, jossa sanotaan, että on helppo nähdä malka toisen silmässä, muttei omassaan. Ehkäpä se roska tosiaan pitäisi ensin sieltä omasta silmästä kaivaa ulos, sitten voi alkaa kritisoida muita. Aika naurettavaa on, että eklektinen pakana arvostelee kristittyjä, jotka toimivat oman uskontonsa sisällä samalla tavalla kuin kyseinen pakana eri uskontojen osalta.

Pyydän anteeksi. Olin liian kriittinen. Tuon yhden henkilön kanssa käydyn keskustelun jälkeen tajusin, että olin ollut typerä. Itse olen tyytyväinen olooni, kun olen miksaillut uskontoja itselleni mieleiseksi paketiksi. Ihan yhtä hyvin kristityt voivat tehdä niin. Ei se varmaan Raamatun mukaan ole oikein, mutta ketä kiinnostaa. Sitä paitsi tulen paljon paremmin juttuun rusinakristityn kanssa kuin Raamatun kirjaimellisesti ottavan kaverin. Minulla on rusinanpoimijan kanssa paljon enemmän yhteistä, olenhan rusinoiden keräilijä itsekin.

Mutta miksi ihmeessä lätkäisin tori-portin kuvan jutun alkuun? Sehän ei liity sen enempää kristinuskoon kuin wiccaankaan.

Japanin matkasta höpötellessäni puhuin myös uskonnoista. Buddhalaisuudesta ja shintolaisuudesta. Buddhalaisuus ei ole minua koskaan koskettanut eikä suuresti kiinnostanut. Tosin tiedän siitäkin jotain ja kyllä se koulussa enemmän nappasi kuin kristinusko ;) Mutta shintolaisuus veti minua jo silloin enemmän puoleensa, nyt Japanissa vierailun jälkeen vielä enemmän. Shinto-pyhäköissä oli jotain outoa vetovoimaa, jotain samanlaista kuin wiccassa ja suomenuskossa.

Ostin eilen Ilmari Vesterisen kirjan Shintolaisuus - Japanin kansallisuskonto. En ole paljoa sitä vielä lukenut, mutta aion kyllä lukea kokonaan. Takakannessa jo jokin nappasi minusta kiinni: "Shintolaisuus näkyy arjessa monin tavoin, ja se korostaa ihmissuhteita, paikallisuutta ja suvaitsevaisuutta. Myös luonnon elollistaminen ja palvonta sekä kunnioittava suhtautuminen luonnonilmiöihin ovat osa shintolaisuutta." Mistään en mitään vielä tiedä, mutta aion ottaa selvää, koska tässä saattaa olla taas yksi uskonto, jonka voin miksata soppaani sekaan. Se tuntuu kovin läheiseltä, mutta tietenkään en voi vielä sanoa varmasti.

Tiedän, että mietin näitä juttuja keskivertoa enemmän ja tiedän myös, että sitä pidetään outona. En vain voi mitään sille, että minua kiinnostaa. Hyödynkö tästä pohtimisesta jotain? En tiedä, tuskin ainakaan aineellisesti, mutta kenties pään sisällä voi tapahtua jotain. Ainakin nyt edellisen pohdintasession aikana huomasin oman suvaitsemattomuuteni, jonka korjaamisen eteen teenkin jatkossa töitä (asenteiden muuttaminen ei ole ihan helppoa, vaikka huomaa niiden virheellisyyden).

Lopuksi vielä lainaus edellä mainitusta kirjasta (tosin se oli otettu lainauksena siihenkin):

"Joka tuntee yhden uskonnon, ei tunne yhtään."
- Max Müller

2 kommenttia:

  1. No mutta, vaikka pakkopullalta kirkossa istuminen vaikuttikin, niin oli siitä onneksi jotain hyvääkin siis!

    Mielestäni pohdiskelusi uskonnon asioita kohtaan ei suinkaan ole outoa, kun näyttää se kuitenkin kiinnostavan hyvinkin paljon. Kivahan se on huomata olevansa tommoisenkin kokemuksen jälkeen vähän "viisaampi". Joskus kristinuskonpuolelta vaan tulee sellaistakin mahdotonta kiihkoilua, että järkevä keskustelu ja mielipiteiden esilletuonti on turhaa ja väärää, vain raamattu on oikeassa yms yms, kuten olet varmasti itsekin huomannut. ^^

    En tiedä miksi, mutta mulle tuli jotenki hyvä mieli lukiessani tätä. Itse olen vähän myös semmoinen, että kuulun kirkkoon, koska.. noh, laiskuus. Joskus oon miettinyt kirkosta eroamista, kun en oikein koe olevani "tarpeeksi uskova", mutta.. niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllähän niihin kiihkoilijoihin aina toisinaan törmää. Sellanen Raamatulla päähän meininki. Tosin osaa ateistitkin kiihkota jopa yllättävän paljon, mikä on kyllä ihan yhtä rasittavaa x) Oikeastaan mikä tahansa fanaattinen näkemys käy tökkimään hyvin äkkiä.

      Jokainen toki päättää itse siitä kirkosta eroamisestaan. Ei se vaikeaa ole, pari klikkaustahan se vain vaatii, mutta tosiaan oma päätös eikä siihen ketään pitäis painostaa... oli ne syyt kuulua sitten mitkä tahansa. Itse erosin, koska nään asiat aika reippaasti toisin kuin peruskristitty.

      Poista