9. huhtikuuta 2012

Liikaa intoa

Hmmm, huomenna on sitten edessä asunnon näyttö. Kiipeilen suurin piirtein seinille, olen aivan liian innoissani. Pitää varmaan kohta mennä kylmään suihkuun tai jotain, koska ei ole sanottua, että...

A) asunto on meille sopiva
B) vaikka asunto olisi meille sopiva, saisimme sen ostettua.

Varmasti näytössä on muitakin kiinnostuneita. Emme välttämättä saa asuntoa, vaikka sattuisimme sen haluamaan. Ei siis pitäisi hyppiä vielä kattoon tämän jutun kanssa. Nyt vain jäitä hattuu.

Olen vain jotenkin tosi leipiintynyt omaan kämppääni kaikkine viemäriongelmineen. Siis muuten se vielä olisi ok, mutta en jaksaisi olla koko ajan availemassa tukkeutuvia viemäreitä tai soittelemassa niistä huoltoon. Ikinä ennen minulla ei ole ollut tällaista ongelmaa viemärien kanssa, joten en jaksa uskoa, että vika olisi minun tavassani toimia.

Toisekseen myönnettävä on, että Yukin kuoleman jälkeen, en ole kamalasti kotona viihtynyt. Yuki jotenkin piti kiinni siellä. Ei vain siksi, että pienen kanssa olisi ollut pakko olla ruokkimisen yms. takia. Siellä vain viihtyi paremmin Yukin kanssa kuin ilman sitä. Ahdistaa aina, kun huomaa kohdan, jossa terraario oli. Siihen pitäisi laittaa jotain muuta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Kaiken lisäksi näen kyseiselle hyllylle suoraan sängystä... nuku siinä sitten.

Ehkä kehitän ongelman taas ihan tyhjästä. Ei Yukin poismeno ole mikään syy olla olematta kotona, mutta se jotenkin vielä korostaa sitä, etten taida kuulua siihen paikkaan. Kiva kämppä ja näin (jos viemäreitä ei lasketa) ja voisin oikeasti viihtyäkin siellä, jos yrittäisin. En vain ole päässyt kiinnittymään sinne.

Nyt en oikeastaan edes välitä kiinnittyä. Tiedän, että muutan pois tämän vuoden puolella, ehkä jopa muutaman kuukauden sisään. Ei kannata kiintyä paikkaan, jossa ei tule viettämään vuosia.

Toivon ihan älyttömästi, että huomisesta asunnosta tulisi meille yhteinen koti. Yritän olla toivomatta liikaa, ettei tulisi kamalaa pettymystä, jos näin ei käykään, mutta olen aina ollut huono tällaisessa. Joistain asioista vain innostun täysillä enkä mahda sille mitään. Ei kai siinä, pettymykset kuuluvat elämään. Eikä sitä paitsi vielä voi tietää, vaikka se asunto päätyisikin meille. Siinä tapauksessa pääsisimme jo muutaman kuukauden sisään saman katon alle ja elämä helpottuisi huomattavasti.

Mutta, mutta... katsotaan, mitä tapahtuu. Yritän kovasti pysyä nahoissani huomiseen asti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti