3. maaliskuuta 2012

Ajatusten harhailua

Eipä ole tullut aikoihin kirjoitettua tähän blogiin mitään. Ei sillä, tällä ei ole niin suunnatonta lukijamäärääkään, että se olisi katastrofi. Toisekseen... olen monesti aikonut kirjoittaa, mutta en ole tiennyt, mistä kirjoittaisin. Viimeisen kuukauden olen lähinnä pelannut ja käynyt töissä. Aijoo, ja ollut myös japanin tunneilla ja nyhvännyt kullan kanssa sohvalla. Minulla on ollut oikein mukavaa, mutta juttua ei noista asioista ole saanut revittyä. Pelaamisesta kyllä, mutta ne jutut olen tarinoinut toiseen blogiin.

Nyt olen ensimmäistä kertaa melkein kahteen kuukauteen yksin kotona ja jopa vietän yksin yöni. Edellinen kerta oli tosiaan synttäreiden jälkeen. Toki sitä on tullut ajoittain vietettyä aikaa yksin... hetkinen... hmmm... vai onko sittenkään? No, ehkä suihkussa eikä aina sielläkään. Tietysti voisin laskea ne hetket, kun olen istunut olohuoneessa dataamassa ja kulta on ollut makkarissa pelaamassa, mutta koska välimatkaa on ollut tuolloinkin alle 10 metriä ja puheyhteys on ollut koko ajan mahdollinen, en laske sitä.

Mietin tuossa vähän aikaa sitten, kaipaanko yksin olemista. Paha sanoa. Ennen vietin todella paljon aikaa omissa oloissani tai ainakin koneen ääressä. Pidin ihmisiin yhteyttä virtuaalisesti, mutta fyysisesti olin todella yksin. Okei, elin silloinkin parisuhteessa, mutta olin silti yksin. Työn ulkopuolella minulla oli oikeastaan vain tietokonenurkkaukseni, jossa nyhjäsin. Kirjoittelin, datailin, kuuntelin musiikkia, tapoin aikaa, oleskelin, juopottelin, tein milloin mitäkin. Elin oikeastaan vain kirjoittamiselle ja kavereiden kanssa höpöttelemiselle. Parasta oli, kun pääsin käymään jonkun luona. Silloin tunsin olevani vapaa, oma itseni. Enkä ollut yksin.

Joten ei, en kaipaa yksin olemista.

Silti nyt nysvään yksin kotona, vaikka olisin voinut lähteä kullan mukaan hänen vanhemmilleen. Siihen on syynsä, minusta riippumattomat, mutta oma valintani se silti oli. Ei tämä pahalta tunnu, mutta oudolta kylläkin. Viihdyn myös näin, sillä opin jo ajat sitten viihdyttämään itseäni ilman muiden apua. Tässä on puolensa, mutten haluaisi viettää jokaista päivää ja iltaa näin.

En olisi kai koskaan uskonut sanovani tätä, mutta minä oikeasti nautin siitä, että saan aamuisin herätä jonkun vierestä ja syödä aamiaista yhdessä. Nautin niistä kymmenestä minuutista aamulla, jotka kuluvat yhteiseen työmatkaan. Nautin sähköposteista, joita välillä putkahtaa työmailiini yllättäen kesken päivän. Nautin siitä, että töiden jälkeen kävelen puoli kilometriä ja saan kaivaa auton esiin päivällä sataneesta lumesta yhdessä jonkun toisen kanssa. Nautin illoista, jotka sisältävät syömistä, animea/tv-sarjoja, pelaamista ja höpisemistä milloin mistäkin. Nautin saunomisesta ja siideristä saunan jälkeen. Nautin ajoissa nukkumaan menemisestä ja toisen kylkeen käpertymisestä. Siis, hitto vie, ihan tavallisesta elämästä! Minä, toivoton erikoisuuden tavoittelija.

Olen ehtinyt elämäni aikana ehtinyt nähdä alkoholisoituneita, huumeista kiinnostuneita ja väkivaltaan taipuvaisia miehiä, joille kotityöt ovat jotain, mistä nalkuttava akka ehkä joskus mainitsee, ja joiden mielestä normaalia rahankäyttöä on työntää viimeiset eurot kaljaan ja tupakkaan. On ollut tietyssä mielessä hyvin älykkäitä ihmisiä, jotka ovat vain saaneet vähän huonommat kortit tässä elämässä. Hyviä tyyppejä, jos eivät olisi niin... ongelmaisia? En tiedä. Jos ei ole annettu kuin lusikalla, ei voi ottaa kauhalla vai miten se meni?

Joka tapauksessa... tuo kun on taustalla, tuntuu, että  nyt elän jossain käsittämättömässä epätodellisuudessa. Rinnalla on oikeasti aikuinen, vastuunsa kantava mies, joka on valmis jakamaan arjen kanssani. Minulle on ihan uskomatonta, että mies haluaa viettää viikonloppuillan kanssani juttelemalla, pelaamalla ja saunomalla eikä kaljakorin kanssa seurustelemalla. Jos alkoholi kuuluu kuvioon, se tarkoittaa mahdollisesti yhtä olutta ja joskus siihen päälle yhtä tiukempaa paukkua, muttei koskaan kännejä.

Huvittavaa on, että olin valmis heittelemään japanin kirjoillani samaa miestä pari vuotta sitten. Hän todella osaa painella nappuloitani, osaa edelleen. Tosin sietokykyni on kasvanut, enkä enää raivostu silmittömästi vaan piikittelen samalla mitalla takaisin.

Tiedän, että alkuhuumaa kestää puolesta vuodesta kolmeen. Tiedän, etten voi tietää, millaisia haasteita tulevaisuus tuo tullessaan. Tiedän senkin, että kun välittää lujaa, voi myös satuttaa itsensä pahasti. Sanon silti, että mieluummin rikon itseni kappaleiksi, kun palaan siihen kuolleeseen sumuun, jossa harhailin pidemmän aikaa. Jos ei ota riskejä, ei saakaan mitään. Tämä tuntuu oikealta. Sydän sanoo, että näin kuuluu olla, enkä minä usko, että sydän osaa valehdella.

No joo, ei minun tästä pitänyt kirjoittaa. Jotenkin vain päädyin siihen. Pahoittelen tylsistyttävää ihastumishömppääni ;D

Jotta ei menisi ihan vaaleanpunaiseksi huuruksi, voisin vaikka esitellä, mitä tänään puuhasin. Halusin tehdä jotain sellaista ruokaa, jota kulta ei mieluusti syö, mutta joka minulle maistuu. Niinpä ostin kaupasta kesäkurpitsaa, kermarahkaa, tomaattia, paprikaa, sipulia, taco-maustepussin, juustoraastetta ja jauhelihaa.

Kermarahka on paras ruokalöytö hetkeen.
Pakko mainita, että kermarahka on ihan uskomaton löytö. Olen jo pitkään manaillut sitä, että kaikissa rahkoissa on ihan älyttömän vähän rasvaa. Hyväähän rahka on, mutta ei pidä nälkää.

No, kermarahkassa on 10 g / 100 g rasvaa ja alle 4 g / 100 g hiilihydraatteja. Sopii siis täydellisesti ruokavaliooni ja maistuu taivaalliselle esimerkiksi marjojen kanssa. Kulta piti sitä liian happamana ilman sokeria, mutta itse en huomaa maussa mitään erityistä happamuutta. Sokeri vain pilaisi tämän.

No, enivei. Tarkoitukseni oli tehdä vain täytettyjä kesäkurpitsoja, mutta kun koversin niistä kurpitsaa ulos, tuntui typerältä heittää se roskikseen. Niinpä päätin valmistaakin kaksi ruokaa yhden sijaan. Kesäkurpitsojen täytteeksi paistoin edellä luoteltuja aineksia miinus rahka ja juustoraaste.

Tungin täytteen koverrettuihin kurpitsan neljäsosiin ja ripottelin juustoraastetta päälle. Sitten pötkylät menivät uuniin kymmeneksi minuutiksi 225 asteeseen.

Ylimääräisen kesäkurpitsan olin laittanut uunivuokaan. Sotkin rahkan paistamaani kesäkurpitsojen täytteeseen ja annoin seoksen kuumentua sopivasti. Sitten kippasin tämän sörsselin kesäkurpitsojen sekaan ja sekoitin tasaiseksi. Tämänkin komeuden päälle meni juustoraastetta kunnon kerros.

Sillä välin täytetyt kurpitsani olivat valmistuneet. Toinen ruoka meni puoleksi tunniksi uuniin, mutta näitä keskityin nautiskelemaan saman tien. Tarkoitus oli syödä käsin, mutta kurpitsa oli pehmentynyt sen verran, ettei se onnistunut. Veitsellä ja haarukalla syöminen kävi kuitenkin helposti. Oli maittavaa ja taatusti riittävän karppia minun makuuni.

Ihan nopein ja helpoin mahdollinen ateria tuo ei ollut, mutta viikonloppuisin sen tekeminen kyllä onnistuu. Ehkäpä yritän joskus saada erään epäluuloisenkin maistamaan näitä.

Toinen ruokalaji oli käytännössä aika samaa tavaraa, mitä nyt eri muodossa ja rahkalla höystettynä. Yhtä herkulliselta se maistui. Jaksoin syödä vajaat puolet vuoan sisällöstä, loput menivät huomista varten jääkaappiin.

Vaikka itse sanon, tein tänään uskomattoman hyvää ruokaa. Harmi, etten päässyt jakamaan sitä kenenkään kanssa. Toisaalta nyt saan itse ahmia kaikki nämä herkut eikä kellään ole siihen mitään sanomista. Lisäksi huomenna voin keskittyä johonkin muuhun, kun ei tarvitse kokkailla erikseen. Ruokaa olisi kyllä pakkasessa, mutta en taida viitsiä sulattaa sieltä mitään, kun vaihtoehtona on tätä pöperöä. Tämä taitaa päästä lempiruokalistalleni.

Koska tämä blogaus hyppii aiheesta toiseen jo valmiiksi, voisin vielä kertoilla, että räpsäisin tänään myös kuvan pihaltani.

Se ei ole edes pahimmillaan. Lumi on jopa hieman jo sulanut. Mutta niin, ei tuolla pihalla paljon mitään tehdä näin talvisaikaan. Olemme joutuneet kolaamaan pihatien lumet siihen, joten nyt hankea on reilut puoli metriä, paikoittain varmaan metrikin. Pihani on lumivuoreni.

En ole silti vielä alkanut katua, että muutin rivitaloon. Ehkä katumus tulee kesällä, kun joutuu riehumaan ruohonleikkurin kanssa. Vihaan ruohon leikkaamista. Onneksi piha ei kuitenkaan ole iso.

Hieman hassua on myös, että vaikka kämppä on sisustettu minun makuni mukaan ja on oikein kodikas, se ei tunnu kodilta. Viihdyn täällä kyllä ja paikka miellyttää silmääni älyttömästi. Olen myös viettänyt täällä noin puolet vapaa-ajastani. Silti tuntuu kuin olisin vain jossain väliaikaisessa paikassa. En tunne olevani kotona. Voisin kyllä rakentaa tällaisen kodinkin, mutta... en tiedä.

Olen kotona, kun olen kullan luona. Tosin siellä sisustus on liian askeettinen minun makuuni ja seinät liian valkoiset. En ole puuttunut asiaan, koska se on hänen kämppänsä. Hän myös sanoi, ettei ole niin viitsinyt panostaa sisustukseen, mutta pitää tyylistäni sisustaa (ehkä siis tulevaisuudessa tästä asiasta ei tule ongelmaa). Joka tapauksessa tunnen olevani kotona siinä asunnossa, en tässä. En tiedä, mitä asiasta pitäisi ajatella. Minua myös rassaa kahden kämpän välillä ravaaminen. Mieluummin olisin vain jommassa kummassa paikassa (kullan luona), mutta toistaiseksi se ei ole mahdollista. Ehkä jossain vaiheessa löytyy riittävän iso ja sopivan hintainen asunto, jonne voimme muuttaa yhdessä. Siihen asti pitää vain sietää tätä tilannetta.

Okei, nyt en oikeasti jauha enempää tästä aiheesta. Sen sijaan kerron vielä, että olen aloittanut uuden cosplay-projektin. Se on edistynyt kahden kaulakorun ja peruukin hankkimisen verran. Olen myös ostanut pukuun kankaat, kangasvärit, kasan puuhelmiä ja kengät, jotka pitää muokata.

Tarkoitus olisi saada Yeul (FFXIII-2) valmiiksi kesän Desuconiin (käytännössä puvun tosin pitää olla valmis ennen toukokuun puoliväliä). Tiedän, että tämä projekti on haastava, ehkä jopa vaikeampi kuin Vanille... josta ei koskaan tullut täysin valmista ja johon en vain osaa olla tyytyväinen.

Ehkä olen masokisti ja haluan taas hajoilla puvun kanssa?

Kaiken lisäksi koko peli sylettää minua tällä hetkellä urakalla. Tykkään kuitenkin kyseisestä hahmosta ja haluan tämän puvun tehdä. Peruukkiin ehdinkin jo rakastua. Pitäisi vain jostain saada pian peruukkipää, johon sen voisi laittaa odottamaan kesää.

Jostain syystä sinisten kulmien taikominen itselle oli myös todella kivaa. En vielä tiedä, miten minun pitäisi noin yleisesti ottaen meikata, mutta ehkä löydän sopivan kokonaisuuden, kun kokeilen riittävän monta kertaa.

Seuraavaksi minun pitäisi ryhtyä etsimään sopivia kaavoja pukuun. Siis lähinnä sellaisia, jotka saan muokattua oikeanlaisiksi. Sitten pitäisi opiskella kankaan liukuvärjäystä, vaalentaa kengät (siitä tulee varmaan kivaa xD), listata, millaisia puuhelmiä vielä tarvitsen ja opetella uusia askartelutaitoja kasapäin. Aikaa on vain 2,5 kuukautta... ja Desuun olisi myös muokattava Aerithin, Tifan ja Cloudin mekot ja ommeltava kuituja kahteen peruukkiin (Shiva ja Cloud). Jep, olen luultavasti haalinut itselleni liikaa hommia ja se kostautuu jossain kohtaa. Nämä projektit ovat vain liian kivoja jätettäväksi väliin.

Mitäs vielä? Pakko mainita sekin, että ostin hiljattain Inkubus Sukkubuksen uuden levyn. Katsokaa, katsokaa: siinä on Candian ja Tonyn nimmarit!

Rakastan tuota bändiä ihan liikaa. Uudet kappaleet ovat hyviä, erityisesti minuun on uponnut Fire & Ice ja Rites of Pan. Myös nimikkobiisi, The Goat, on erittäin hyvä.

Inkubus Sukkubuksen lyriikat ovat jo ajat sitten uineet syvälle sydämeeni. Ne kiehtovat ja kietovat mysteerien maailmaan, siihen, joka on ympärillämme, vaikkemme sitä näekään. Ne muistuttavat minua siitä, että on olemassa enemmän ja suurempaa.

Tämä blogaus kuulostaa varmaan täysin sekopäiseltä haihattelulta, mutten jaksa välittää. Sen sijaan lainaan tähän vielä vähän edellä mainittua bändiä ja vetäyden takavasemmalle sulattelemaan herkkuateriaani.

"Dance with lust, fire of the believer
Dance you must, dance with fire and fever
Dance with trust, faith shall be your healer
Dance for Pan, dance with fire and fever"

[Inkubus Sukkubus - Rites of Pan]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti